Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

 

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

Astelin syksyllä lyhyen koulumatkani. 1956 avasin Tyrvään Yhteiskoulun ulko-oven siskoni Kitin kanssa. Minulla oli jalassa suorat housut, vaalea paita kaulassa solmio ja päällä puvun takki. Aulassa olivat sekaisin vanhat oppilaat ja me tulokkaat. Kaiken uuden opetteleminen alkoi. Luokassamme 1 B oli 42 muuta kivikouluun tulijaa. Useimmat olivat entuudestaan tuttuja edes näöltä, nimissä menikin sitten pitkään, ennen kuin osasin jokaisen tytönkin nimen. Muut rinnakkaisluokat sitten lisäksi, 1 A, 1 C ja 1D. Kaikkiaan meitä uusia oli yli 160. Luku oli suurin opintojeni edetessä. Santahaminassa ja OKL:ssä molemmissa luku oli sama, 100.

Opettajat olivat sitten melkein kaikki outoja, Aittalahdesta tuli mukaan Amos Kalliomäki puutöitä ohjaamaan. Rehtorina oli aluksi Harald Hariola, hänet opin erottamaan kookkaasta suoraryhtisestä olemuksesta, päällään aina tumma puku ja kaulassa kravatti. Tuo killuke näkyi aina miesopettajilla vuosikymmeniä, minullakin vielä 1975 mennessäni Muistolan kouluun kiertäväksi englannin opettajaksi. Vain sen päivän pidin kravattia ja pikkutakkia, tuo panssari poistui käytöstä jo aiemmin.

Hariola ei mitenkään puuttunut meidän asioihimme, emme juurikaan edes nähneet häntä, joten hän jäi etäiseksi joskin hyvin kunnioitetuksi opettajaksi.

Tyrvään Yhteislyseoon saapui uusi liikunnan opettaja 1956, Eino Miilunpalo, joustava-askelinen hoikka pantteri. Hänet valittiin seuraavana vuonna Hariolan työn jatkajaksi koulun rehtorina. Muistan hänen epäröineen tehtävän ottamista, hän oli maajoukkuetason moukarimies. Hänen oli tehtävä päätös työn tai urheilun välillä. Meidän onneksemme hänen valintansa oli työ.

Aloitimme Kaalisaaressa liikuntatunnin, seisoimme rivissä, Eino edessä. Jotakin puhui, en mitään muista, mutta äkin hän astui aivan rivin eteen, Seppo Sundbergin eteen. Einolla oli pitkävartiset mopoilijan rukkaset kädessään, hän veti toisella kädellään rukkasen melkein pois ja läppäisi sillä Seppoa niin, että rukkanen putosi maahan.

Nosta se, kuului tuima komento, Seppo nosti, ei mielellään, sen näki. No, se jäi ainoaksi kerraksi meidän luokalla.

Toisella kerralla olimme liikuntasalissa, Eino käski meidät kävelemään siten, että hän kykeni katsomaan jokaisen menoa. Nuutilan Taimon kohdalla hän yllättäen sanoi, sinähän kävelet kuin kakat housuissa. Taimo ei ollut hyvillään, muttei siitä niin välittänytkään, jatkoi kulkuaan. Me muut hieman häkellyimme, muttemme tietenkään sanoneet mitään.

Seuraava liikuntatunti oli jälleen salissa. Eino aloitti tuntinsa, - pyydän anteeksi Taimolta puhettani, en ollut tietoinen… Taimo vastasi, ei se mitään. Hän oli potenut lapsena halvauksen, se vaikutti hieman hänen toiseen jalkaansa. Silloin  Eino sai anteeksi edelliset mokansa meidän poikien silmissä. Uusia mokia Eino ei tehnyt.

Aluksi Miilunpalot asuivat Marttilankadulla puutalossa Heikkilän talon vieressä toisessa kerroksessa. Sen ikkunoissa keikkuivat lapset katsellen ja odottaen vanhempiaan koulusta kotiin. Myöhemmin Miilunpalot ostivat Kävelykadun alkupäästä ison puutalon. Sieltä Eino käveli aina reippaasti työmatkansa Onkikadulta ohi apteekin pyöreän nurkan, monot jalassa. Siitä hän sai lempinimensäkin, Mono. Teinikunta piti iltamiaan, silloin jo uudessa salissa, puhujapöntön yläreunassa killuivat monot. Rasin veljekset ne sinne kiikuttivat.

Oppilaat kulkivat sisälle kivikouluun ja tiilikouluun sisäpihan puolelta. Alkuun me menimme luokittain jonoon, josta välituntivalvoja päästi meidät sisälle, yläluokista alkaen. Minä kapusin ovelle, kun ylemmän luokan poika nimitteli minua monniksi. Eino oli ovella ja sanoi tiukasti, - mikä monni! siihen loppui nimittely.

Uudella puolella raput toiseen kerrokseen menivät seinän viertä. Siinä seinässä oli suuri sisäikkuna, sen takana oli rehtorin huone. Sieltä koluamme johdettiin, tarkasti mutta lempeästi. Toimistoon saattoi mennä vain ovikelloa pirauttamalla. Eino istui huoneen perällä kirjoituspöydän takana katse tulijaan päin. Minä pokkasin, Eino vastasi nyökäyttäen. Kävelin pöydän luo ja esitin asiani. Mietin miten osaisin mennä ulos ja taas tervehtiä kumartaen. Kävelin suoraan ovelle, käännyin ja kumarsin. Eino katseli tarkasti ja nyökkäsi.

Näitä käyntejä tuli koulu vuosina useita. Miten olinkin kyllästynyt 7 luokalla, olin taas toimistossa ja pyysin eroa. Sain arvioivan katseen, ilman puheita Eino myönsi eron. Meni kaksi viikkoa, soitin ovikelloa ja kävelin taas Einon puheille. – Voisinko päästä takaisin opiskelemaan? – Minä annan sinulle toisen mahdollisuuden. Asia oli selvä, kävelin luokkaani, englannin opettaja Salme Erkkilä kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. En minäkään.

Eino jatkoi eläkkeelle saakka samassa virassa. Hän vanheni näkymättömästi, edes koulumme 90 v. juhlissa ei ollut ruoto taipunut, hän seisoi ryhdikkäänä lavalla ottaessaan vastaan kunnianosoitukset uudelta rehtorilta.

Tammisen talo -60 l

Hiekkapäällysteinen Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä Tähdön maalikauppa.

Siinä oli koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella, mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi, Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti. Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa. Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset. Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin, saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka, tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni, vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en minäkään.

Jallun kanssa kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos. Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme kuvia mielessämme.

Kävin myös vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo hämärän puolelle.

Kasvoimme murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita, ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua vanhempi.

Vammala vuonna 1956

Tyrvään Yhteiskoulussa ensimmäisillä luokilla

Astuin luokkaan, se oli ensimmäisessä kerroksessa pääovesta oikealle. Kauppalan oppilaat oli jaettu A ja B luokkiin, Tyrväältä ja kauempaa maaseudulta olevat oppilaat olivat luokilla C ja D. Oppilaita luokissa oli hirmuinen määrä, parhaimmissa yli neljänkymmenen. Tuttuja oli tullut kansakoulusta omalta luokalta mukaan, isompi osa tuli kauppalan ja Tyrvään muista kouluista, Hopulta, Muistolasta, Varilasta, Kaukolasta, Stormista, Illosta, Sammaljoelta. Hoppu oli Emmanmäen yläpuolella, puinen punainen rakennus kauppalan itälaidalla. Muistola taasen sillan pohjoispuolella, missä kävivät Nälkälänmäen, asemanseudun, Jaatsin ja Vammaskosken lapset. Kallialassa oli oma koulu.

Koulu oli hieno nelikerroksinen kivirakennus Rautaveden rannalla. Suuri piha oli aidattu verkkoaidalla järven puolelta, katu kulki alempana rannassa. Koulussa oli vielä suuri juhlasali siivessä rannan puolella, ja siellä oli myös koulun vahtimestarin asunto.

Luokissa kauppalan lasten ja maaseudun lasten välille syntyi heti eriseuraisuus. Siihen oli useita syitä, yhtenä se, että C ja D luokkien oppilaat olivat hiljaisempia ja siivompia kuin muut. He olivat pienemmistä kouluista, uusi koulurakennus ei ollut heille tuttu ja olivat useimmat lapsetkin entuudestaan tuntemattomia.

Vilkkaat kauppalalaiset olivat heti olevinaan omista A ja B luokistaan. Luokissa meluttiin ja kuljettiin levottomasti ympäriinsä, kiusattiin toisia ja tehtiin jäynää. Pulpetit olivat puisia kahden istuttavia kokonaisuuksia, niitä oli neljä rinnan ja peräkkäin niin paljon, että peräseinä kolisi. Toisissa luokissa oli yhdenistuttavat puupulpetit. Ne oli valmistanut Kylmäkoskella sijainnut koulukalusteiden tekijä. Melkein kaikki Suomen puupulpetit olivat yhteen aikaan lähteneet tuolta tehtaalta. Tehdas sijaitsi Aseman kylässä keskeisellä paikalla siihen aikaan. Nyttemmin koneet ovat vaienneet.

Meitä oli 1 B luokassa yhteensä neljäkymmentäneljä! Nykyään vanhemmat pitävät kovaa porua, jos luokan koko on edes hiukan yli kahdenkymmenen. Pitkä liuta oppilaita on jo unohtunut, toisia muistaa kuin äsken nähneenä. Aaltosen Seppo oli vakaa itsenäinen ajattelija, pellavapää ja luotettava kaveri aivan kauppalan keskustasta, Liekoveden puolella olevasta puutalosta. isänsä oli Rauma Repolan palveluksessa ja innokas Lapinkävijä. Laineen Harri oli tynnyrimäestä, pienestä kolmikerroksisesta kerrostalosta aivan aluesairaalaa vastapäätä. Harri oli roteva ja kovaluinen pellavapää. Hänen isänsä taas oli konstaapelina Vammalassa. Legendaarinen kookas mies, jonka toimista oli useita lentäviä kaskuja, osa kait tottakin. Ainakin se, että hän aina sanoi sakkolapun kirjoitettuaan:"En se ole minä vaan laki." Minullekin hän pääsi tuon sanomaan poliisiauton takapenkillä, kun minä tulin iltayöstä kotiin valottomalla polkupyörällä.

Hämeenanttilan Matti myhäili hiljakseen ja mietti perusteellisesti ennenkuin teki mitään, Järvisen Pertti oli hieman tummaverisempi, asui myös puutalossa Liekoveden puolella. Pertti oli usein mukana leikeissä, luistelemassa ja palloilemassa. Kerran olimme Kaalisaaressa syksyllä katselemassa ja kuleksimassa, silloin sinne oli pystytetty jääkiekkokaukalon laidat, jäätä ei vielä ollut. Olimme niin isoja jo, että tytöt vähän kiinnosti. Siihen tuli muitakin poikia, en heitä tuntenut. Tietenkin alkoi vähäinen suukopu ja otallus. Yksi tuntemattomista pojista oli muita pelokkaampi, toiset sen tiesivät ja näyttivät hänelle nyrkkejään. Ei siinä kukaan lyönyt, mutta tuo poika vetääntyi syrjemmälle selvästi peloissaan. Oltiin Pentin kanssa jo pois lähdössä, kun minäkin laiheliini kävin näyttämässä nyrkkiäni tuolle onnettomalle. Ketäs minä olin lyönyt tai löisin, en ketään, mutta tuossa tilanteessa halusin nähdä, kuinka minua pelätään. En tuntenut tekeväni mitään kummallista, siitä sitten asteltiin tiehemme.

Seuraavan kerran nähdessäni Pertin hän sanoi minulle: "Kuinka sinäkin Keppistä kiusasit silloin Kaalisaaressa!" Syyllisyyden tunne hulahti päähäni, vastasin etten minä ketään kiusannut. "Näytit nyrkkiäsi." Niin tein ja nyt häpesin sitä, en ollut illalla tajunnut asiaa lainkaan. Järvisen Perttiä kuitenkin kiitän tuosta huomautuksesta ja Oksasen poijalta pyydän anteeksi.

Jalkapallossa Pertti oli taitava, sitä pelattiin Kaalisaaren kentällä. Ottelimme välillä muita luokkia vastaan omia aikojamme. Kerran oli toisella luokalla puhe, että rinnakkaisluokan pojat täytyisi haastaa peliin. Minä sanoin, että tiistai-ilta sopisi hyvin. En sitä sitten sen tarkemmin puhunut tai ajatellut. Tiistai-iltana meille kolisteli Pertti ja sanoi, että kentällä odotetaan minua, ottelu on alkamassa. Yhdessä juoksimme Kaalisaareen, missä joukkueet jo olivat kentällä. Minulle huudettiin miksen ollut pelaamassa kun kerran ehdotuksenkin teit. Niinpä, mutta ei siitä sen jälkeen mitään puhetta ollut minulle saakka. Peli alkoi saman tien ja hauskaa oli. Yhtään en muista tuliko maaleja tai että kuka voitti.

Oli siellä vielä Jokisen Jouko Kukkurinmäen alapuolelta, Murron Jokke samoilta kulmilta, Allinniemen Osmo, kauppalanjohtajan poika, Reunasen Hannu, Talolan Matti, Riutan ja Nuutilan pojat ja muutama muu, joita en enää muista.

Tytöt sitten, he aloittivat kipuamisensa yhteiskunnan rakenteissa paljon meitä poikia monilukuisampana joukkona. Kiviniemen Eija, Rönkön Maiski, Järvisen Riitta, Hiedanmaan sisarukset Taina ja Briitta, Erikssonin Irmeli, Vitikkalan Riitta, Kalliomäen Auli, Tuulosvuon Sirpa. Niin katosi kuusitoista muuta tyttöä muististani, kaipa hiljalleen palautuvat mieleen.

Välitunnit saimme olla vain takapihalla, korkeintaan koulun sivulla, koulun alueelta ei saanut poistua. Tuota poistumissääntöä ei aina kovin tarkkaan valvottu. Yksi opettaja aina vuorollaan oli meitä kaitsemassa. Isommat pojat tietenkin yrittivät salaa polttaa tupakkaa, siihen olikin hyvä paikka, koulun vanha puinen ulkorakennus. Kait siellä oli ulkohuussit aiemmin sijainneet, niihin tupakoijat hiipivät käryttämään. Muutamat opettajat eivät niin piitanneet meidän tekemisistämme, mutta lukion 6-8 luokkien matematiikan opettaja Matti Kaloinen oli tarkkana. Pojat olivat aivan aidan Rautaveden puoleisessa päässä joukolla koossa, rohkeimmat alkoivat polttaa. Kyllähän Kaloinen sen heti huomasi ja alkoi kiivaasti kävellä kohti. Tupakoijat livahtivat vikkelästi kadulle alkaen kävellä muina miehinä kirkolle päin. Kaloinen nosti päätään katsoen poikien perään, käännähti pian ympäri ja alkoi rivakasti kävellä poikia vastaan koulun ohi Marttilankadulle. Sieltähän sankarit saapuivat, kiinni jäivät, vaikka ei tupakka enää palanutkaan.

Juslenius opetti matematiikkaa luokilla 1 - 5. Hän oli rauhallinen, tummatukkainen, hyvä ja pidettykin opettaja. Hän oppi tuntemaan oppilaansa perusteellisesti ennenkuin he tulivat murrosikään. Silloin alkoi joidenkin poikien otallus opettajien kanssa. Justus, joksi häntä kutsuttiin kesti hyvin paljon, mutta suutahti tarvittaessa. Silloin hän komensi:"Alahan mennä," ja osoitti sormellaan luokan ovea. Häirikön oli mentävä lopputunniksi käytävään häpeämään. Joskus harvoi Justus poisti oppilaan heti luokkaan tultuaan, silloin oli yleensä kevät jo pitkällä ja oppilas usein hermostuttanut opettajan.

Meillä oli alkuun opetteleminen uusissa opettajissamme, lempinimensä he olivat saaneet jo aiemmilta oppilailta. Tästä syystä emme alkuun tienneet kaikkien opettajien oikeaa nimeä. Joskus meille saapui uusia opettajia, jotka suoraan kertoivat itsestään käytetyn lempinimen. Meille se saattoi kelvata, tai keksimme uuden.

Ruotsin opettelu alkoi heti ensimmäiseltä luokalta. Opettajamme oli tohtorinna Heikkilä, jo mielestämme aivan vanha meidän opettajaksemme. Hän johdatti meidät herr Anderssonin maailmaan. Sanoja opeteltiin ja kirjoiteltiin niitä peräkkäin, kait niistä lauseitakin muodostui. Rehtorina meillä oli vanha komea herrasmies, Harald Harjola, saattoi hän meille jotakin lausua, muuten jäi kovin etäiseksi. Ylempien luokkien uskonnon ja filosofian opettaja oli Immer Sasi. Hän esiintyi aina säntillisesti, piti koulun juhlissa aina shakettia. Se oli meistä hassun näköistä, mieleen kuitenkin painui. Myöhemmin selvisi, että hän oli kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasin isä.

Meidän luokkamme vaihtoi yleensä joka tunti luokkaa, koulu oli niin täynnä oppilaita, että oma luokka saatiin vasta yläluokilla. Kaikki kirjat ja tavarat oli oltava koululaukussa mukana luokkaa vaihdettaessa. Yleensä laukku jätettiin käytävään naulakon alle, jos siirtoluokka oli lähellä, niin saatettiin viedä laukku sen eteen naulakkoon, joskus harvoin luokkaan saakka.

Opettajilla oli aina velvollisuus täyttää päiväkirjaa joka tunnista, merkittiin ylös sekä vanha läksy, että uudet läksyt. Luokissa oli aina kaksi järjestäjää, joista toinen vuorollaan seisoi opettajan pulpetin vieressä ja näytti läksyt. Tähän toimintaan meni pienempi tai isompi osa tunnista. Tämän jälkeen alkoi läksyn kuulustelu. Oppilaat istuivat pulpeteissaan ja viittasivat kysymyksiin. Vastatessa noustiin käytävälle seisomaan.

Matematiikan opettaja Kaloisen rouva opetti meille historiaa. Olimme menossa filosofi Kanthin elämää. Opettaja kertoili filosofin elämän täsmällisyyksistä, kellon tarkkuudella vietetyistä päivistä ja vuosista. Esim. ylösnousu oli aina aamulla kello viisi. Mainitsipa opettaja vielä Kanthin heränneen uskonnollisuuteen, ja sen vuoden, milloin näin kävi. Läksyn kuulustelussa opettaja sitten kysyi, että milloin Kanth heräsi, tarkoittaen uskonnollisuutta. Lampisen tyttö viittasi ja sanoi: "Hän heräsi joka aamu kello viisi." Rva Kaloinen närkästyi ja kysyi: "Vitsailetko sinä?" "Mitä, en," kuului säikähtänyt vastaus.

Opettajat alkoivat kyllästyä luokkien suureen kokoon, niinpä Miilunpalon Einon tultua rehtoriksi päätettiin perustaa uusi, viides rinnakkaisluokka. Sen tunnus oli II E. Muistan syksyllä koulun aloitettua toimintansa suuren hämmennyksen luokissa, kun tuo operaatio laitettiin toimeen. Opettajat olivat päättäneet laittaa tuohon kokoomaluokkaan sellaisia oppilaita, jotka olivat joko häiriöksi tai muuten vaan eivät olleet luokanvalvojille mieleen. He kysyivät ensin, olisiko ketään halukasta uudelle luokalle. Meillä oli tohtorinna Heikkilä luokanvalvoja. Minä viittasin, kun halusin eroon yhdestä luokkalaisestani. Jaaha, Pekka haluaa, sanoi Heikkilä, kirjoitti nimeni ylös, ja jatkoi, Kirsti menee tietysti myös. Siskoni sanoi, ettei hän halua lähteä, mutta opettaja Heikkilä vaan jatkoi, niin, niin, Kirsti menee myös, niin. Sillä lailla hiljakseen saatiin meidän luokalta siirtyvät oppilaat selville.

Sama operaatio rinnakkaisluokilla, ja niin me aloitimme II E:llä.

Uuteen luokkaamme tuli näin varsinainen sekaluokka, oppilaita oli sekä kauppalasta että Tyrväältä. Minä pidin uudesta järjestelystä, sainhan tutustua uusiin oppilaisiin ja pääsin lähemmäs maaseutua. Oli siellä luokallamme sitten sellaisiakin oppilaita, jotka sanoivat minulle halunneensa uuteen luokkaan päästäkseen eroon omalla luokallaan olleesta henkilöstä. Vaan tämäpä oli tullut mukana!

Kiertäminen luokasta toiseen jatkui. Me aloimme tottua toisiimme, ja välitunneilla liikuttiin vain tyttö- tai pokaporukassa. Vei vielä jokusen vuoden, ennenkuin sukupuolijakauma ei enää ollut niin eriytynyt.

Kiertäessäni käytävillä ennen tuntien alkua pääsin seuraamaan muitten luokkien valmistautumista tunnille. Oli luokkia, joiden luota ei kuulunut kuin vaimeaa keskustelua, ja katsoessani avoimesta ovesta näin oppilaitten kertaavan läksyjään. Sitten oli luokkia, joiden ovista kantautui kauas käytävälle hirmuinen huuto ja mekkala. Muistan ajatelleeni, että kunhan pääsisin sellaiselle luokalle, saisi lukea tai keskustella rauhassa. Ajattelin, että meidänkin luokkamme rauhoittuu ylemmillä luokilla. Vasta aikojen päästä käsitin, että hiljaiset luokat olivat maaseudulta tulleista oppilaista. Minun toiveeni ei toteutunut.

Opettaja Heikkilä oli rutinoitunut työhönsä. Hänellä oli myös joitakin omanlaisiaan tapoja, jotka kuuluivat joka tunti. Hän jatkoi usein lausettaan lisäsanalla "niin". Niitä saattoi tulla useampia peräkkäin. Muistan eräällä tunnilla kun aloin merkitä vihkoon tukkimiehen kirjanpidolla näitä sanoja. Sain niitä yhteensä 74 kpl.

Heikkilän tunnilla minä jouduin kerran kiipeliin, kun hän kysyi minulta, mitä olin asiasta läksyvihkoon kirjoittanut. No en oikein paljon mitään ja keksin vastata, että vihko oli jäänyt kotiin. "Mene sitten hakemaan vihkosi", sanoi hän topakasti. Minä nousin, käännyin ja liuútin vihkon reiteni etupuolelle ja kävelin ulos. Miten nyt selviän, katselin ympärilleni voidakseni kysyä joltain toisluokkalaiselta, olisiko hänellä ruotsin vihkoa kopsatakseni tehtävän. Eihän minulla ollut kirjaakaan mukanani, vaan se oli luokassa. Ei löytynyt apua, ja minä aloin hermostua. Teputin ympäriinsä, ja kello soi. Tunti oli päättynyt ja oppilaat ryntäsivät ulos. Minun oli pakko mennä luokkaan Heikkilän eteen. Hän tulikin jo ovissa vastaan. Näytin vihkoani hänelle ja jotain kirjoitusta siinä. Heikkilä vilkaisi vain ja sanoi, hyvä on.

Koulutieni oli aina hyvin lyhyt. Kapusin postin toisesta kerroksesta rappuset alas pihalle.

Kansakouluun menin talon toisesta päädystä, postia ei silloin vielä oltu korjattu kaksikerroksiseksi. Asuimme siis kirkonpuoleisessa päädyssä aluksi. Meillä oli siinä edessä mattojen piiskausteline pyöreistä hirsistä. Sen päällä meillä oli naulattuna pieni avonainen sikariaski. Siinä pidimme pähkinöitä linnuille. Kävi siinä oraviakin välillä. Ne tulivat naapurin puolelta. Siellä kasvoi isoja omenapuita, joita pitkin oravat pomppivat.

Meidän keittiön pöytämme oli lyhyeltä sivultaan kiinni ikkunassa. Syödessämme saatoimme seurata vilskettä lintulaudalla. Oravan ilmaantuessa laudalle sanoimme pikkuveljillemme, että katso orava. Jussi ja Mikko katsoivat. Muutaman kerran tämä toistui. Mikkotuli leikeistään äidin luo, kädessään hänellä oli karamelli. Äiti kysyi hämmästyneenä: "Mistä sinä sen sait?" Mikko vastasi että orava antoi. Ei ollut koskaan nähnyt pientä oravaa, vaan naapurin isännän, joka oli pihatöissä omenapuiden alla.

Asuimme nykyisen Osuuspankin edessä olevan liikenneympyrän paikkeilla, vähän kirkkoon päin. Olimme siis Marttilankadun ja Puistokadun risteyksessä. Paikalla oli aikoinaan sijainnut Esson huoltoasema, siitä on kuvakin jäljellä. Meidän aikanamme siitä oli jäljellä vain ruohoinen kolmion muotoinen palanen. Kävelin puistokadun yli, kolmion sivua Marttilankadulle ja siitä silloisen KOP: kivirakennuksen sivuitse jalkakäytävää myöten, ohi R-kioskin, Bäkmannien komean puutalon, kivisen Kumiaitan ja Tammisen puutalon vieritse. Edessä oli Onkiniemenkatu. Tammisesta seuraava oli Suvannon kirjakauppa tien toisella puolella. Oikealla puolella oli kivinen apteekki, ja sen jälkeen puutalo, jossa asui aiemmin kansanparantaja Amanda Jokinen, ja sitten hänen tyttärensä Hulda Jokinen. Vielä kuusikymmentä luvulla Hulda piti vastaanottoa tässä talossa. Kävin siellä kesäisin joka päivä silloin kun kannoin kesätöissä sillä alueella postia. Vein postin odotushuoneen läpi suoraan sisälle. Odotushuoneessa istui aina odottavia potilaita.

Kirjakaupan jälkeen oli tyhjä tontti ja seuraavana Tyrvään Yhteislyseo.

Marttilankadulla Osuuspankin jälkeen oli puutalo, jossa kauppias Aarne Koski piti sekatavarakauppaa, seuraavana oli Erikssonin valokuvaamo, sitten kemikaalikauppa ja viimeisenä ennen Onkiniemenkatua Tohtori Heikkilän kookas puutalo hienoine puutarhoineen.

Vammalan kaupunki, nyk. Sastamalan kaupunki on hienosti säästänyt tämän miljöön miltei muuttumattomana. Uusia rakennuksia siinä pätkällä on Osuupankin suuri kivitalo, aiemmin siinä oli osuuskauppa Sastamalan myymälä ja sen yläkerrassa myymälänhoitajan asunto. Siellä tapasin ensimmäistä kertaa Palosen veljekset, joista nuoremman, Matin kanssa olin myöhemminkin yhteydessä.

Toinen suuri hirvitys Marttilankadulla on Tyrvään Sanomien talo, jonka tieltä purettiin Heikkilä ja toinen Onkiniemenkadulla ollut puutalo.

Sen sijaan kaupunki on hienosti ostanut Bäkmannien kookkaan talon ja tontin sekä siellä olevat rakennukset.