Taas merelle

 

Taas merelle

Asevarikon päällikön poika, koulukaverini, kutsui minut puhelinsoitolla mökilleen. Korona-aika esti edellisen kutsun toteuttamisen. Olli kävi merikadettikoulun ja toimi laivastossa eläkkeelle saakka. Tapasimme luokkakokouksessa Vammalan vanhassa pappilassa. Tuli puheeksi Ollin paikka.

- Minulla on Uudenkaupungin saaristossa mökki, lähellä majakkaa.

- Älä, olen sieltä kyllä monesti purjehtinut, missä se tarkalleen on.

Olli selvensi kulkua saareensa, pääsin noin kartalle.

Kesä oli kuuma ja vähäsateinen. Ajelin rauhallisesti kohti Uuttakaupunkia. Olin niin ajatuksissani, että menin harhaan Lauttakylässä. Olin Turun tiellä ja huomasin olevani väärässä. Mietin hetken navigaattorin laittoa ohjeistamaan, mutta päätin kuitenkin palata Lauttakylän risteykseen ja sieltä Rauman tielle. Olimme kouluaikana ajelleet siitä useamman kerran matkalla Pyhärantaan. Varikon päällikkö oli saanut ostaa sotakaveriltaan lahden pohjukassa olevan punaisen rannalla olevan mökin. Veimme sinne rakennustarvikkeita.

Meidän piti tavata merikylpylän pihassa. Se oli toisella puolella kuin pakkahuone, minkä rannassa olin usein yöpynyt venemaatkoillani. Kylpylä ilmestyi näkyviin ja soitin Ollille. Hän lupasi tulla vastaan. Katselin pääovelle, kun huomasin sivusilmällä jonkun tulevan hotellin toisesta ovesta ulos ja tämän tarmokkaat askeleet ja tarkkaavan katseen. Ollihan siinä eteni minua hakien. Astuin kohti, ja hän huomasi minut.

-Terve, mihin saan autoni?

- Hyppää kyytiin niin minä näytän.

Otin tavarani, yhden laukun ja toiseen käteen makuupussini ja kipusin perässä kolmanteen kerrokseen. Ollilla oli siellä pieni kaksio, ikkunasta näkyi meri ja ikkunan takana oli parveke.

- Minun veneeni on tuolla satamapaikalla.

- On sinulla tässä varsin mukava tukikohtaa.

- Se juuri. Minä ostin tämän heti ensimmäisenä, kun näitä tuli myyntiin. Tähän on hyvä tulla ja käydä kaupungissa ostoksilla provianttia hakemassa. Autoni on tuossa kylpylän parkissa.

Joimme kahvit ja laskeuduimme laiturille. Venepaikoille johti lukollinen portti. Olli hyppäsi veneeseen ja käynnisti paatin. Se oli näppärä takahytillinen työ- ja huvivene.

Köydet irti ja matkaan. Vähäinen tuuli ei haitannut mitään, satama jäi taakse, mutkainen reitti vei kohti avomerta.

- Minä olen tästä joskus ajanut kovemmallakin kelillä, taisi olla yli 20 metriä ja aallot aika hurjia. Ei kai olisi ollut pakko lähteä, mutta jotenkin sanoin itselleni, että nyt täytyy mennä. Selvisin siitä, mutta aaltoja täytyi katsella ja isoimpia vältellä. Jälkeenpäin ajattelin, ettei siinä niin suurta tarvetta tainnut olla.

Lähestyimme paria saarta, ajoimme niiden väliseen sunttin, oikeanpuolisessa oli kylkilaituri. Paikka oli suojaisa, hyppäsin kiinnittämään keulaköyttä. Tempaisin pollariin siansorkan ja pari lenkkiä tuloköyteen. Sinäpä neiloit siihen, tuumasi Olli. Vastasin, etteivät minun solmuni aukea. Tavarat kantoon, pieni verkkovaja laiturin päässä, sen reunalta alkoi polku keskemmäs saarta. Vasemmalle jäi punainen sauna-ja varastorakennus, edempänä oikealla rannassa kallioiden välissä oli suurempi punainen talo. Astuimme sisään. Meren puoleinen seinä oli kokonaan lasia, panoraamamaisema imaisi sisäänsä.

- Onpa huikea maisema, miten olet osannut rakentaa tuollaisen ikkunan.

- Minulla oli arkkitehti tässä mukana, hän siitä piti kiinni.

Oikealla oli keittiö ja vierashuone, vasemmalla isännän kamari. Ikkunoiden edessä oli pitkä pöytä. Olli alkoi valmistella kahveita.

- Tules istumaan tänne.

- Mikäs on isännän paikka. Samalla istuin pöydän päähän.

- Sinä istut juuri siinä.

- Arvasin, muutan tähän. Siirryin toiselle sivulle siten että näin merelle. Olli esitteli olinkejaan, kertoi seinillä olevista tauluista ja merikorteista sekä muista esineistä. Kaikki liittyivät hänen entiseen elämäänsä meriupseerina ja seikkailuihin eri puolilla maailmaa. Tunsin tulleeni tarkoin harkittuun interiööriin. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa. Hyvin se sopi merenkävijälle.

- Mennään saarikierrokselle. Jatkoimme polkua eteenpäin. Meri kiilsi oikealla puolella meidän kiertäessä saarta vastapäivään.

- Tässä on Kasken Tapion ja Ilmarannan Taunon rakentamat rakennukset. He toivat nämä hirret tullessaan Vammalasta. Ne on eri rakennuksista purettu ja mitä jäi yli. Katsos miten tarkasti salvokset on tehty, ja varaukset, ja tämän puuvajan saranat ja lukko. Ne on tehty entisen ajan mukaisesti ja puusta. Minä katselin ja tarkastelin miesten työtä. Matka jatkui, kallioiset rannat muuttuivat matalammiksi ja ruokorantaisiksi.

- Tuolla toisella puolella on yksi vanhempi pariskunta, he ovat vallan sopuisia ja hiljaisia, samoin kuin tuo toinenkin mökki. Puolivälissä alkoivat rantakalliot taas kohota. Saaren männyt kasvoivat vaivoin selviytyen näin avomeren tuulissa. Rungot olivat lyhyitä, tomakoita ja mutkaisia. Latvus oli pieni ja oksat mutkaisia, kuin Lapissa. Tulimme toiselle laiturille.

- Minulla on tässä verkkolaituri, saalis käsitellään tässä.

Siinä oli laiturin molemmissa päissä korkeat pylväät.

- Laitat ilmeisesti verkot pylväästä pylvääseen.

- Kyllä, saan siten havaksen selvitettyä.

- Minulla on toinen tapa selvitykseen. Olen katsellut lukemattomia kertoja Linkolan Pentin selvittelevän verkkojaan. Hänellä oli syvimmät verkot viisimetrisiä. Ei niitä voinut mihinkään ripustaa. Onko sinulla verkko jossain, niin näytän, miten se tapahtuu. Koetin suullisesti ensin kertoa, mutta ei siitä valmista tullut. Sain Ollilta yhden verkon, se oli puolitoista metriä korkea.

- Katsos näin, ensin verkko, joka on puikkarissa, asetetaan kahden naulan hankaan. Sitten haetaan havaksesta viimeinen lanka, siis se, mikä on puikkarille viimeksi tullut. Sitten peruutetaan sen verran, että havas laskeutuu liki maata. Tästä alapäästä, painopäästä pidät kiinni ja alat kerätä sitä käteesi. Sieltä se verkko hiljalleen tulee esiin, kerätään alapaulaa koko ajan oikeaan käteen ja vasemmalla keritään uutta. Jos on sotkuja, niin ne voi selvittää joko laskematta havasta maahan, tai tarvitessa kahta kättä, havaksen voi laskea maahan. Näin verkko tulee kokonaan selvitetyksi.

Olli sitä esitystä katseli, ei tainnut oikein vakuuttua, kun ei mitään sanonut. No, puolitoistametriset voi hyvin purkaa kahden pylvään väliin. Merellä voisi kyllä kokeilla korkeampiakin verkkoja.

Menimme saunaan. Suloinen lämpö kietoutui ympärillemme. Olli oli löylymestarina, laittoi vielä vatilliset lämmintä vettä kummallekin. Menin istumaan ulos penkille ja katselin saarta. Hyvinkin kaksi hehtaaria kaikkiaan, oli siinä Ollilla olemista.

Mökissä isäntä alkoi kokata iltapalaa. Niin hyvää Janssonin kiusausta harvoin saa. Kysyin sen syntyhistoriaa. Rauhanturvajoukoissa vahtivuorossa jokaisella oli kokkivuoro. Tekivät mieleisensä aterian, Olli kehitti tämän kiusauksen.

- Otatko oluen?

- Otan, kun sitä tarjotaan.

Illalla kiesimme vielä saaren. Aamulla ajoimme mantereelle.