Hämeen Härkätiellä

Hakiessamme lehtikuusilankkuja Liedosta ajelimme Vantaanjoen vierustoja polveilevassa maastossa. Pellot näyttäityivät kaikki erilaisina, toiset pieninä sarkoina tien ja joen välissä, osa levittäytyi laakean maiseman täyttäen, kunnes pieni metsikkö katkaisi katseen pellon laitaan. Näimme pienen kylän risteyksessä viitan ja opasteen, Hämeem Härkätie.

- Katsos, ajetaan ensi kerralla tuo tie, alkaako se Hämeenlinnasta?

- Taitaa olla Hattulan vanha kirkko sen alkupiste, sehän on keskiajan pyhiinvaeltajien käyttämä reitti.

Tie mutkitteli, nousi hivenen kummun päälle ja laski taas joen rantaan. Talot olivat hyvin hoidettuja, pienet kirkot ja hautausmaat lipuivat ohitsemme. Vielä oli aikamoinen koski ylitettävä ennen saapumista sahalle.

Soitin Jakkelle, - Alas katsella karttoja ja paikkoja Härkätien varrelta, mennään sinne taas, mutta nyt Hämeenlinnasta.

Jakkeoli valmis uuteen seikkailuun. Eihän se niin kuitenkaan mennyt. Soitin aamulla olevani tulossa, mutta minulle ei vastattu. Lähetin vietejäkin, mutta puhelin oli mykkänä. Jakke oli sairastunut. Matkamme supistui vierailuihin sairaalassa. Viikon verran kului, ja Jakke pääsi kotiin, ja alkoi kuntoutus. Puhe ei tahtonut luonnistua, muttei se meitä lannistanut.

Muutama viikko kului, taisi mennä kuukausikin, kunnes palasimme Härkätielle. Nyt ei meillä ollut muuta päämäärää. Minä tiesin, mistä pääsisimme oikealle tielle. Ahveniston harjun länsipuolella oli viitta, ja me matkasimme taas muinaisessa maisemassa. Ainoastaan pellot olivat laajentuneet ja rakennukset uusiutuneet, mutta maisema oli sama kuin satoja vuosia sitten. Ohitimme kosken partaalle rakennetun suuren tiilisen tehtaan, vai oliko se navetta. Ainakin kahvipaikka siellä oli. Tie kävi muutamassa metsikössä, ja sitten edessämme oli valtava maissipelto. Sepä olikin erikoinen näky. Maissia oli toisellakin lohkolla melkein silmän kantamattomiin.

- On tässä merkillinen kasvusto.

- Kasvukauden pidentyminen ilmaston lämmettessä mahdollistaa maissinkin kypsymisen korjuukuntoon. Olen Laitikkalassa katsellut Suttisen tilalla maissipeltoja. Ovat tehneet sinne lapsille labyrinttejä, ja pellon laitaan pienen tornin, mistä vanhemmat ovat voineet tarkkailla lasten etenemistä. Lotta mäyriksemme meni kerran Juupajoella vehnäpeltoon. Korret vain hieman heiluivat kun se paineli kapeissa väleissä. Osasi palata pihaan takaisin.

Tuli tiehaara, vilkaisin oikealle ja huomasin komeita maataloja aivan vieri vieressä.

- Palataas takaisin, näytti niin mielenkiintoiselta. Käänsin auton. Haarautuvan tien laidassa oli parkkipaikka ja siinä Hämeen Härkätien opaste.

- Katsos, olisimme eksyneet, jos emme olisi palanneet. Kaivoimme kamerat esille ja kuvasimme taloja. Nousimme autoon ja aloin hiljaa ajaen katsella aikoinaan hyvinkin vauraiden hirsilinnojen sivuitse.

- Katsos, tuossa on opaste Kynttiläkahvila, ajetaas sinne. Käänsin vasemmalle kahden talon kapeaan solaan, se olikin aikamoisen jyrkkä. Vasemmalla puolella talon seinustalle oli koottu erikoisia nähtävyyksiä, osa kait itse tehtyjä. Niitä oli niin paljon, ettei seinää näkynyt. Pysököi tien varteen kyltti tuli vastaan liian myöhään, soluin hitaasti pihaan. Siellä oli jo kaksi autoa. Edessä oli toinenkin rakennus. Astuimme ulos, ja samalla siihen tuli tanakka isäntä ja kysyi mitä asiaa. Kun hän kuuli, että olimme tullut kahville, hän leppyi.

- Kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista, parin tunnin päästä.

- No ei se mitään, tullaan sitten toisella kertaa.

- Se onkin tehtävä pian, sillä me suljemme huomenna.

Jäin kuitenkin juttelemaan. Kysyin rakennuksista, kuinka ne ovat vielä aivan ryhmäkylän aikaisesti.

- Isojaossa nämä talot siirrettiin kukin uusille peltolohkoille, silloin kun sarkajako loppui ja kukin viljelijä sai yhtenäisen palstan. Myöhemmin isännät kuitenkin siirsivät talonsa taas takaisin.

- Onpa erikoinen tapaus. Yleensä talot jäivät paikoilleen. Ryhmäkyliä ei maassa ole enää montaa. Kallialassa Vammalassa on sellainen vanhan kirkon läheisyydessä.

Isäntä vielä tarinoi mielellään, sanoipa heidän talonsa olevan kylän vanhin talo. Niitä nimitetään kantatiloiksi.

Peruutin takaisin saatuamme vielä opastusta Härkätielle.

Oikealle oli viitta koskelle, sinne meitä veti Hannun vaakuna opasteessa. Tie kapeni jyrkän mäen juurella. Sinne oli rakennettu taloja ja huviloita. Mukavan näköisiä rinnetontteja. Luulimme tien jo loppuvan, kun eteen tuli porttirakennelma. Vielä jatkoimme ja järvet alkoivat näkyä molemmin puolin.

- Mennääs katsomaan, vaan ei tässä mitään koskea voi olla. Kohina kuului heti ulkona.

- Olipas vaan.

Miten suloisia järviä, aivan erämaisen oloisia, kirkasvetisiä, rauhallisia. Rannoilla näkyi vain kaksi huvilaa, toinen ylävirran puolella ja toinen alajärvellä. Välissä oli muutaman metrin pudotus. Paikalla oli vanhan myllyrakennuksen betoniset jäänteet, tai miksei ne olisi voineet olla sahan perustuksia. Kävelimme ja kuvasimme taas.

Jatkoimme reissuamme, kunnes eteen tuli pikatie ja tiehaara. Kaivoin puhelimen esiin ja koetin saada karttapalvelun toimimaan. Se ei antanut omaa paikkaamme, tai siis antoi, muttei se liikkunut ajomme mukana. Tiehaarassa kyllä oli opaste, ja me jatkoimme sinne. Pienen metsikön keskellä tie jatkui suoraan, kunnes se haarautui vasemmalle yhä synkempään kuusikkoon. En epäröinyt vaan suuntasin suoraan peltoaukealle. Yksityistie luki viitassa. Ajoin eteenpäin, tie heikkeni ja siihen alkoi heinä kasvaa keskelle.

- Ei, kyllä me ollaan taas harhassa, tuossa on ainoastaan maatila, jonka laiteille tämä tie loppuu.

Käänsin auton ja ajoin takaisin alkuperäiseen tiehaaraan. Gepsistä ei ollut apua. Olin nähnyt auton kääntyvän sinne kuusikkoon.

- Kuules, se auto taisi mennä Härkätielle, ajetaas sinne uudestaan.

Opasteet loppuivat ajaessamme uutta tietä, tulimme pikatielle ja Renkoon. Katselimme rikki revittyä kirkonkylää, laatikkoja, laatikkoja ja vielä hirvittävän rumia. Sitten, Rengon kirkko, uljaana kiviaidan takana pakotti meidät kuvauksiin. Jaloittelimme ja napsimme kuvia.

- Jatketaan, ei täällä kyllä kylttejä ole mihinkään.

- Paikalliset eivät niitä tarvitse, eikä muistä niin väliä.

Ikiaikaiset maisemat päällystetyn mutkaisen kumpuilevan tien molemmin puolin, pieniä jokilaaksoja ja sillan ylittämisiä. Tieheera Kaloinen.

- Meillä oli matematiikan opettajana Kaloisen Matti, kauhu Kaloiseksi nimitetty. Hän oli sodan aikana autokomppanian päällikkönä. Sotamies haki auton korjauksesta Lappeenrannasta, ilmoittautui päällikölle .

- Herra kapteeni, minulta unohtui sinne Lappeenrantaan välikaasu.

- Onkho se tarpeen?

- Kyllä on herra kapteeni. Mies sai luvan hakea välikaasu.

Kaloisten tie oli mukava ajaa, vaihteleva ja rauhallinen, kunnes tulimme tiehaaraan.

- Nyt me olemme taas ajaneet eikä missään ole viittaa oikealle tielle, ajamme tuosta takaisin Renkoon.

Palasimme tuohon laatikkokylään, minun täytyi etsiä kuppila. Olin sen nähnyt tullessamme. Vasemmalla puolella oli kyltti, lounas. Kurvasin kuppilan eteen ja kysyin, minne tässä voisi pysäköidä. Jakke tuumasi, ettei ainakaan tähän.

. Minä jäänkin sitten tähän. Tuletko sinä syömään?

Tapansa mukaa Jakke jäi odottamaan, minä astelin sisälle. Ei yhtäkään asiakasta, takaseinältä nousi kookas tummaverinen mies. Hänellä oli ilmeisesti vaimonsa tiskin takana, huivi peitti pään ja osan kasvoistakin. Ajattelin jo kääntyä pois, siellä ei ollutkaan lounasta, ainoastaan lista esissä.

- Mitä teillä olisi valmiina?

Isokokoinen tummaverinen mies vastasi, että kaikkia on saatavana. Päätin tilata pitsan numero kolme. Menin kuppilan etdessä olevaan pöytään istumaan ja odottamaan. Jakke katseli puhelintaan ja kysyi mitä tilasin.

Pitsa tuotiin kotvan odottamisen jälkeen. Isokokoinen tummaverinen mies toi sen valtavalla lautasella. Hän alkoi kysellä mistä olemme ja paljonko siellä on asukkaita. Minä aloitin, en kyllä jaksa kuin puolet, jauhoin palasen toisen jälkeen ja kyyditsin niitä sitruunasoodalla. Kun olin syönyt puolet, niin ajattelin syöväni vielä yhden palan, sitten toisen, viimeistä en enää jaksa. Sitten söin senkin. Isokokoinen tummeverinen mies oli seurannut ulkona syömistäni, kiittäessäni kysyi - Söitkö kaiken? -Söin.

Paluumatka sujui tavan mukaan nopeammin ja lyhkäisempää tietä pitkin kuin tullessa.

- Me palaamme vielä!

- Katsomme kyllä tämän homman loppuun!