Sääksmäen miesten Helsingin retki
Akateemikko
Eino Jutikkala oli lahjoittanut Lauri Jäntin säätiön hänelle
lahjoittaman palkintosumman 14.000 € Sääksmäki-Seuralle. Varat
ohjattiin akateemikon nimeä kantavaan rahastoon, josta seura
vuosittain luovuttaa palkinnon ansioituneelle Sääksmäkeä
tunnetuksi tehneelle henkilölle.
Rahaston
on perustanut Sääksmäki-Seura akateemikon 90-vuotisjuhlan
kunniaksi alkupääoman ollessa 5000 mk, ja idean isänä on Hannu
Antila, seuran silloinen puheenjohtaja. Juhlatilaisuudessa
akateemikon kotona hän saman tien lahjoitti 100.000 mk omaa nimeään
kantavaan rahastoon Seuran johtokunta mietti puolestaan uuden lahjoituksen tullessa mahdollisuutta muistaa akateemikkoa. Pekka Turtiaisen aloitteesta päädyttiin kutsumaan akateemikko seuran kunniapuheenjohtajaksi. Pekka sai tehdäkseen esityön, tutkia, ettei akateemikko vaan ollut saanut ko arvoa jo aiemmin, ja ellei, niin kunniakirjan laadinnan ja kehystämisen.
Työtä käskettyä, arkistojen läpikäyminen asian vaatimalla tarkkuudella tuntui isolta työltä. Osin olinkin jo tutkinut asiaa vuosia sitten, enkä ollut löytänyt mitään merkintää sellaisesta, ei kunniajäsenyydestä eikä kunniapuheenjohtajuudesta kenenkään osalta. Varmistin asiaa edelleen soittamalla Anjalle, Puntilan Hannulle ja kaikkein tarkimmalle tuntemalleni seuran asioiden elävälle arkistolle, Laura Takalalle. Kaikki olivat jokseenkin varmoja siitä, että tällaisia arvoja ei oltu myönnetty seuran jäsenille.
Selvä,
kunniakirjan tekoon. Mehän olimme teettäneet itsellemme taiteilija
Juha Ilkan suunnitteleman kunniakirjan erilaisia tarkoituksia varten.
Missähän se olisi? Sihteerillä tietenkin, hänen salkussaan. No,
soitin Päiville. Eipä ollutkaan. Jaaha, siis Sääksmäki-talolle.
Päivä oli perjantai, ja aika tietenkin sen verran myöhäinen, että
Marika oli jo lähtenyt.
Tapaaminen
Jutikkalan kanssa oli jo sovittu seuraavan viikon perjantaille klo
14.00. Ei hän kunniakirjasta tiennyt, olimme sen pitäneet salassa,
mutta ilmoitimme tuovamme hänelle Sääksmäki-lehden. Siinä
lehdessä kun oli akateemikon artikkeli. Tapaamisesta soittaessani
akateemikko sanoi, että voi voi kun siitä on niin vaivaa teille,
johon vastasin, että sen vaivan me haluamme tehdä.
Mitä
siis nyt asian etenemiseksi, ei auttanut kuin soittaa Laura Takalan
ovikelloa ja pyytää kohteliaan nöyränä häntä apuun. Olen
samaiseen apuun muutaman kerran joutunut turvautumaan, ja aina Laura
on yhtä mielellään auttanut. Niinpä yhdessä tutkimme seuran
arkistohuoneet. Ei mitään, ei kirjan kirjaa toisellakaan
tutkimuskerralla. Ei auttanut kuin lähteä pois. Silloin äkisti,
sohvan selustaa vasten muiden tavaroiden takaa pisti silmääni
kehys. Temmoin sen esiin, ja siinähän se, seuran kunniakirjan
mallikappale raameissa. Voisi sitä sitten käyttää tarvitessa,
mikäli muuta ei löytyisi, tosin se olisi ensin skannattava ja
tekstiä muutettava.
Lauantaina
soitin Anjalle. Yleensä sieltä on apu lähtenyt, niin nytkin.
Menimme uudelleen Sääksmäki-talolle ja arkistoon, tässähän se
on, sanoi Anja ja nappasi kirjekuoren hyllystä, missä oli 50
valmista kunniakirjaa. Otin niistä yhden ja Anja sanoi, että ota
nyt kaksi, toinen varoiksi. Ehkä se tästä onnistuisi.
Soitin
asiasta Heimolle, joka tällä välin oli ollut Päivin kanssa
puheissa. Heimo kertoi Päivin löytäneen salkustaan Ilkan
lähettämän CD-levyn, jossa olisi ko kunniakirja. Ajoin saman tien
Päiville, ja sain häneltä levyn ja levykkeen. Kotona laitoin koneeseeni CD:n ja siellähän se näkyi olevan, kunniakirja digitaalisessa muodossa. Painoin avaa, kone mietti ja ilmoitti etten avaakaan. No mikäs, uudelleen. En avaa, haenko netistä lisäapua, kysyi kone. Hae sitten, ja hetken päästä kone ilmoitti etten avaa sittenkään. Jaaha, taas hankaluuksia. Minulla ei ollut kyseistä ohjelmaa, millä taiteilija oli työnsä tehnyt, ja siihen oli tyytyminen. Yön edetessä pää tyynyyn ja odottamaan seuraavaa päivää.
Ajoin
painotalo Roulamoon, oli maanantai, kaipa he ovat töissä, niin kuin
olivatkin. Aina niin auttavaiset Roulamon työntekijät sanoivat,
että kyllä he saavat sen helposti auki. Disketti koneeseen, paina
avaa, odota, ei aukea. Jaaha, hetkinen, koetetaas tuosta, ei aukea,
tuosta, ei aukea… Vaihdettiin disketti toiseen koneeseen ja lopulta
PM 6 avautui. Taitavasti pieni poisto kunniakirjan tekstistä, ja
saman tien se jo lähetettiin minulle sähköpostiini. Otin vielä
pari paperikopiota mukaani, kiittelin ja ajoin kotiin.
Siellä
koneellani oli viesti kunniakirjasta, joka ei auennut minulle. Aloin
hikoilla. Äläpäs hätäile, tallensin viestin toiseen muotoon
piirto-ohjelmaani, painoin avaa, ja ping. Siinä se oli.Loppu oli helppoa, parinsadan fontin läpikäynti, muutaman eri koon koepainos erilaisilla fonteilla, parhaan, mielestäni, valinta, paksun paperin laitto printteriin ja hieno-ohjelma käyntiin.
Mallikappaleet
salkussani ajoin Heimolle, joka juuri oli lähdössä rankametsään.
Heimo vaikutti tyytyväiseltä samaan painokseen kuin minäkin.
Harjoittelimme nimikirjoituksiamme muihin kappaleisiin ja valitsimme
lopulta muodon ja nimet alkuperäiseen.
Kehys-
ja Lahdessa oli minulle jo valmiina tilaamani kehys, jonne sujautin
kunniakirjan ja laitoin sen salkkuuni. Salkkua en ottaisi pois
autosta missään oloissa ennen Merikatu kolmea perjantaina.
Sitten
oli enää jäljellä kolmannen henkilön mukaan saanti lähetystöön.
Kokouksen jälkeen soitin Maijalle, jonka muistin olevan idean
rahastosta äiti.
-Pekka,
Pekka, en se minä ollut, kiljui Maija. -Olitpas, muistuttelin,
siitähän oli lehdessäkin.-Missä lehdessä, ei se niin ollut, usko nyt, minä vain keitin perunasoppaa pitääkseni miehen tyytyväisenä, usko, usko, annan puhelimen hänelle, joka asuu mäen toisella puolella. -Hannu, mistä ihmeestä sinä nyt puhut, eihän se Maija ollut. -Olipas. -Eipäs ollut. -Missä sinä olet? -Perunavarastolla. -Tulen sinne.
Niinhän asia selvisi, minullekin. Idean isä oli Hannu. Maija oli ideoinut Kings`Singersit Sääksmäelle. Siispä Hannu oli saatava mukaan Merikadulle. Kiireitä oli, flunssaakin, mutta periaatteessa myönteinen mieli. Soitin seuraavana päivänä ja uhkasin kaamealla fyysisellä kidutuksella lisättynä uhkaavilla mielikuvilla, ellei hän suostuisi. No, sain lupauksen, mutta kohtalo ei ollut, niin minusta tuntui, suopea retkellemme ja Hannu joutui perumaan lähtönsä.
Keskiviikko,
soitin Anna-Maijalle, Heikki vastasi ja muisteli työvuorojen
sopivan. Hyvä, päästään eteenpäin.
-Anna-Maija
täällä, hei, ei se sovikaan minulle, minun on oltava töissä.Torstai, soitin Maria Laukalle, jo täysin alistuneena. Eikä hän voinutkaan muuta kuin lähettää terveisiä Einolle.
Perjantaina klo 9.43 ponnahti mieleeni Oksasen Kalevi. Sain hänet kiinni Päivölän Mannerheim-museon talkoista. -Pekka täällä, paita päälle ja paanalle, olemme tien päällä jo klo 11.45. Kas, Kalevissa oli raivaajahenkeä, ja niin me matkasimme Sääksmäen silloilla, kun puhelin soi ensimmäisen kerran. Heimohan siellä varmisti meidän päässeen matkaan, ja että meillä on kunniakirja mukana. -On, on, vastasi Kalevi, ole itse vaan paikalla Merikatu 3 edessä kukkapuska kädessä klo 13.45. Sanoi vaan käyvänsä syömässä tässä välissä.
Auto
kiisi ja aika riensi, olimme Klaukkalan kohdalla menossa, kun pyysin
Kalevia soittamaan ja kysymään, onko ruoka hyvää, ja onhan
Heimolla Sääksmäki-lehti mukanaan. Näin oli sovittu.
-MITÄ!
Aina niin rauhallinen Kalevi korotti ääntään. Eihän sitä
lehteä Heimolla ollutkaan. Olisi pitänyt olla vielä useampi
kappale, mikäli Akateemikko olisi ilmaissut niitä enemmän
tarvitsevansa.Jaaha, 50 minuuttia tapaamiseen, siis klo 14.00:aan. Ei mitään mahdollisuutta mersulla edestakaiseen Sääksmäen matkaan, huippunopeudellakaaan. Sitä paitsi siitä menisi kortti.
-Minä olen lähettänyt Helsinkiin tuttavilleni yhden lehden, Kalevi muisteli, olisikohan sitä mahdollista saada lainaksi. -Soita heti, ja niinhän Kalevi sai lupauksen lehden lainasta. Kyseessä olivat vanhat sääksmäkeläiset Veikko ja Sirkka-Liisa Korkeala Huittulanharjun päältä. Nyt he asuvat Malmilla.
Pyysin nyt Kalevia soittamaan Heimolle, ja ilmoittamaan rallitien Keimola-Malmin hautausmaa-Merikatu avaamisesta. Kalevi soitti ja sanoi nopeuden nyt olevan 150 km tunnissa, niin että me kyllä ehditään lehden kanssa paikalle, mutta emme kyllä enää voisi hakea Heimoa mistään. Ei niin alun perin oltu kyllä sovittukaan.
Kartturi Kalevi luetteli nuottejaan, kehä I itään, siinä on kiihdytyskaista, Malmin jälkimmäisestä rampista ylös, oikealle. -Punainen, punainen, huutaa Kalevi. -En näe, en näe, huudan vastaan ja mersu oikenee sujuvasti juuri ennen muuta liikennettä kokoojakadulle. Malmin hautausmaan kohdalla seis, Kalevi oikaisee mäen poikki puolijuoksua perille.
Hermostunutta
odottelua, kello ei vaan pysähdy, ja saapuuhan Kalevi sieltä lehden
kanssa.
-Nyt
sinä saat edelleen ohjata, minä vaan kaasutan. Matka jatkuu. -Jaa, mitäs kautta me sitten mennään, aja tästä suoraan ja sitten oikeaan, perketi olisikin pitänyt kääntyä edellisestä. Auto pomppi hidasteiksi rakennetuissa töyssyissä, kurvasi Vanhankaupungin lahden vieritse Arabian rannassa. -Koetetaanko tosta oikealle. -Selvä, soita Heimolle missä ollaan ja sano, että me olemme ajoissa paikalla.
Niin kuin olimmekin. Klo 13.46 pysähdyimme Merikatu 3 eteen diplomaattiruutuun. Missäs Heimo on, ei näy, soita Kalevi, minä vien auton rantaan parkkiin. Sieltähän Heimo saapui kävellen ja kukkapuska kainalossa, näytti puhuvan kännykkään ja oli jo menossa tien toisella puolella kohti Tähtitorninmäkeä, kun Kalevi huusi hänelle, että tännepäin!
Porrastasanteella viimeiset tarkistukset, kukat pois paketista ja painoin ulko-oven summeria tasan 2 minuuttia vaille 14.00. Raput ylös toiseen kerrokseen, taas soitto summerilla ja professori Maija Lehtonen avasi oven ja toivotti tervetulleeksi.
Astuimme sisälle eteiseen, ja samassa oli akateemikko Jutikkala kättelemässä meitä. -Jaha, sääksmäen miehiä, tässä on tuttu mies, tervetuloa. Oikein kukkia, samassa akateemikko kääntyi ympäri ja lähti etsimään vaasia. Heimo riisui takkinsa naulakkoon, Kalevilla oli vain lakki, minä olin sisäkamppeissa. Heimo kysyi minulta, että tässäkö? Vastasin että mennään sisälle. Professori Lehtonen palasi eteiseen ja kysyi, minne akateemikko oli hävinnyt. -Vaasia hakemaan, ja samassa akateemikko tuli takaisin ja kukat laitettiin vaasiin, jota akateemikko alkoi juoksuttaa sisälle kadun puoleiselle ikkunalaudalle. Minä olin ajatellut, että kukat annetaan professori Lehtoselle, mutta siellä ne jo killuivat vedessä ikkunalla.
Asetuimme
riviin ja akateemikko huomasi sen ja sanoi että oikeinko puhe, ja
seisahtui kuuntelemaan. Heimo puhui lyhyesti ja kauniisti, julkisti
kunniakirjan jossa akateemikko kutsutaan seuramme
kunniapuheenjohtajaksi. Akateemikko oli selvästi yllättynyt, otti
kunniakirjan vastaan tyytyväisenä, näin arvelen, ja sanoi tämän
merkitsevän, että hän on nyt seurassa kaikkein korkein, ja kiitti
meitä. Me kolmisin hymyilimme helpottuneen tyytyväisinä. Olisihan
se ollut, että akateemikko olisi sanonut, että minä olen jo
kunniapuheenjohtaja.
Minä
luovutin Sääksmäen joululehden, ja Kalevi Pirkanmaan kylälehden.-Minun täytyy heti katsoa, ja akateemikko käänteli sivuja ja löysi oman kirjoituksensa. Minä otan heti tästä kaksi kopiota, olen jo hakenut esille kopiokorttini. Kalevi esitti, että kyllä me lähettäisimme lisää lehtiä tarpeen mukaan, olisipa niitä nyt ollut vaan mukana.
Professori Lehtonen häipyi sisähuoneisiin ja veti ovet kiinni perässään. Me jäimme miehissä seisomaan ja juttelemaan salissa. Pyysin akateemikolta luvan saada ottaa hänen asunnostaan kuvia. -Tietenkin, jos ne tulevat Sääksmäki-Seuran käyttöön. Minä napsin tilaisuuden aikana rullani loppuun ja Hemppa jatkoi kuvaamistaan omalla kamerallaan.
Sitten
olikin etikettivirheen vuoro. Olimme jo tovin seisseet ja jutelleet,
kun pyysin akateemikkoa istumaan. -Ei nyt, Maija kutsuu kohta
kahville, kuului vastaus. Olisin ehkä pysynyt ruodussa, mutta kun
akateemikko oli jo kauan elänyt, 96 vuotta, niin ajattelin voivani
esittää istumispyynnön.
Pariovet
aukenivat, ja professori Lehtonen kutsui kahville, toisti kutsunsa ja
kerran vielä. Emmehän me voineet tehdä mitään, seisoimme vaan ja
juttelimme akateemikon kanssa, joka sitten johdattelikin meidät
kahvipöytään.Soikean pöydän ympärille oli katettu kahviserveeraus ja akateemikon teekuppi valmiiksi. Olkaa hyvät, istukaa mihin vaan haluatte, esitti professori. Hänellä oli jo teekannu valmiina kädessään kaataakseen akateemikon kuppiin.
Silloin alkoi tapahtua: Heimo sai idean. -Kyllä akateemikko voisi istua tänne pöydän päähän. Ei, minulle on katettu tähän, vastasi akateemikko. Heimo ei luovuttanut, -mutta valokuvauksen takia se olisi parempi. -No sitten, sanoi akateemikko, otti kuulokojeensa taskustaan ja alkoi sovittaa sitä korvaansa, sieppasi sitten kuppinsa, johon professori oli juuri kaatamaisillaan. Professori sanoi järjestyksen olleen kahvipöydässä siten järjestetty, koska akateemikko ei oikein kuule toisella korvallaan.
Heimo otti pöydän päästä käteensä sinne laitetun kahvikupin ja lähti kiertämään pöytää. Akateemikko kiersi vastapäivään kuppi kourassaan ja professori perässä kannuineen. Niin Sääksmäen miehet järjestivät professorin serveerauksen uusiksi.
Juotiin
kahvit ja nautittiin leivonnaiset. Akateemikko oli itse käynyt
tilaamassa sokerileipurilta täytekakun neljälle, ja pahoitteli,
että riittääkö se nyt viidelle. Hyvin riitti. Toisen kupillisen
jälkeen professori kysyi, että joisiko joku vielä lisää.
Kaleville ja minulle riitti, samoin akateemikko sanoi, ettei hän
tarvitse enenpää. Heimo sen sijaan ilmoitti kirkkaasti, että hän
on niin kova kahvitratti, että hänelle kyllä kelpaa. Ei ilmeisesti
jännitykseltään saanut seurattua isäntäparin juomista, niinpä
professori joutui ryntäämään takaisin keittiöön, jotta Heimo
saisi kahvinsa.
Minä
olin ottanut kuvani loppuun, ja kamera alkoi surrata filmiä takaisen
kelalle. -Mikä surisee, ihmetteli akateemikko. Kuultuaan vastauksen
hän kertoi heidän käyttäneen 40 vuotta samaa valokuvausliikettä.
Professori Lehtonen jatkoi, että hänen mennessä viimeistä kertaa
hakemaan kuviaan sieltä, ovessa olikin lappu, että liike oli mennyt
konkurssiin, eikä heille oltu ilmoitettu mitään. Kyllä he olivat
kuvansa saaneet sitten asianajotoimistosta.Vielä hetki seurustelua salissa, ja meidän oli aika poistua. Akateemikko tuli saattamaan meitä eteiseen, kyseli menostamme ja sanoi bussin numeron, 18, joka menisi keskustaan. Kerroimme menevämme samalla autolla, Kalevi otti hattunsa, Heimo puki takkinsa ja minä olin jo ovella menossa, kun kuulin akateemikon huolehtivan vielä siitä, missä minun takkini on. -Pojalla on se autossa, vastasi Heimo, ja painoi oven kiinni.
Hyvä idea ja helppo toteuttaa. Siis teoriassa, ja siitä se soppa lähtee valumaan joka suuntaan. Semmoista on moni varmaan kokenut, joten tutulta tuntuu: hyvä ajatus, vaikeuksia, yllätyksiä, ongelmia, sattumuksia, nolostumisia, vahinkoja, lopulta upea voitto. Hauskasti kerrottu tapaus, jonka kommervenkkisuus on ylen tajuttavissa. Itse tarina Sääksmäen miesten retkestä akateemikon pakeille oli loistava, tuli mieleen Antti Hyryn kerronta... Hyvä!
VastaaPoistaOlet ylen ystävällinen, kiitos siitä. Kävin yhden talven Treella Sammon opiston kirjoittajakurssia. Käytin aineistona näitä juttujani, rakenteesta sain jotain, eniten painotettiin mielikuvitusta, kerrontaa, valehtelua, rakentelua, keksityn lisäämistä. Mutta jos tuohon Helsingin retkeen olisin yrittänyt laittaa jotain tapahtumatonta, keksittyä, olisi kertomus heti jäykistynyt ja kuollut. Otan mielelläni vastaan korjauksia, korjausehdotuksia, virheiden osoittamista, laadun parantamista, toista näkökulmaa.
VastaaPoista