sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Eino Jutikkalan kunniapuheenjohtajuus


Sääksmäen miesten Helsingin retki






Akateemikko Eino Jutikkala oli lahjoittanut Lauri Jäntin säätiön hänelle lahjoittaman palkintosumman 14.000 € Sääksmäki-Seuralle. Varat ohjattiin akateemikon nimeä kantavaan rahastoon, josta seura vuosittain luovuttaa palkinnon ansioituneelle Sääksmäkeä tunnetuksi tehneelle henkilölle.
Rahaston on perustanut Sääksmäki-Seura akateemikon 90-vuotisjuhlan kunniaksi alkupääoman ollessa 5000 mk, ja idean isänä on Hannu Antila, seuran silloinen puheenjohtaja. Juhlatilaisuudessa akateemikon kotona hän saman tien lahjoitti 100.000 mk omaa nimeään kantavaan rahastoon
Seuran johtokunta mietti puolestaan uuden lahjoituksen tullessa mahdollisuutta muistaa akateemikkoa. Pekka Turtiaisen aloitteesta päädyttiin kutsumaan akateemikko seuran kunniapuheenjohtajaksi. Pekka sai tehdäkseen esityön, tutkia, ettei akateemikko vaan ollut saanut ko arvoa jo aiemmin, ja ellei, niin kunniakirjan laadinnan ja kehystämisen.
Työtä käskettyä, arkistojen läpikäyminen asian vaatimalla tarkkuudella tuntui isolta työltä. Osin olinkin jo tutkinut asiaa vuosia sitten, enkä ollut löytänyt mitään merkintää sellaisesta, ei kunniajäsenyydestä eikä kunniapuheenjohtajuudesta kenenkään osalta. Varmistin asiaa edelleen soittamalla Anjalle, Puntilan Hannulle ja kaikkein tarkimmalle tuntemalleni seuran asioiden elävälle arkistolle, Laura Takalalle. Kaikki olivat jokseenkin varmoja siitä, että tällaisia arvoja ei oltu myönnetty seuran jäsenille.

Selvä, kunniakirjan tekoon. Mehän olimme teettäneet itsellemme taiteilija Juha Ilkan suunnitteleman kunniakirjan erilaisia tarkoituksia varten. Missähän se olisi? Sihteerillä tietenkin, hänen salkussaan. No, soitin Päiville. Eipä ollutkaan. Jaaha, siis Sääksmäki-talolle. Päivä oli perjantai, ja aika tietenkin sen verran myöhäinen, että Marika oli jo lähtenyt.
Tapaaminen Jutikkalan kanssa oli jo sovittu seuraavan viikon perjantaille klo 14.00. Ei hän kunniakirjasta tiennyt, olimme sen pitäneet salassa, mutta ilmoitimme tuovamme hänelle Sääksmäki-lehden. Siinä lehdessä kun oli akateemikon artikkeli. Tapaamisesta soittaessani akateemikko sanoi, että voi voi kun siitä on niin vaivaa teille, johon vastasin, että sen vaivan me haluamme tehdä.

Mitä siis nyt asian etenemiseksi, ei auttanut kuin soittaa Laura Takalan ovikelloa ja pyytää kohteliaan nöyränä häntä apuun. Olen samaiseen apuun muutaman kerran joutunut turvautumaan, ja aina Laura on yhtä mielellään auttanut. Niinpä yhdessä tutkimme seuran arkistohuoneet. Ei mitään, ei kirjan kirjaa toisellakaan tutkimuskerralla. Ei auttanut kuin lähteä pois. Silloin äkisti, sohvan selustaa vasten muiden tavaroiden takaa pisti silmääni kehys. Temmoin sen esiin, ja siinähän se, seuran kunniakirjan mallikappale raameissa. Voisi sitä sitten käyttää tarvitessa, mikäli muuta ei löytyisi, tosin se olisi ensin skannattava ja tekstiä muutettava.

Lauantaina soitin Anjalle. Yleensä sieltä on apu lähtenyt, niin nytkin. Menimme uudelleen Sääksmäki-talolle ja arkistoon, tässähän se on, sanoi Anja ja nappasi kirjekuoren hyllystä, missä oli 50 valmista kunniakirjaa. Otin niistä yhden ja Anja sanoi, että ota nyt kaksi, toinen varoiksi. Ehkä se tästä onnistuisi.
Soitin asiasta Heimolle, joka tällä välin oli ollut Päivin kanssa puheissa. Heimo kertoi Päivin löytäneen salkustaan Ilkan lähettämän CD-levyn, jossa olisi ko kunniakirja. Ajoin saman tien Päiville, ja sain häneltä levyn ja levykkeen.
Kotona laitoin koneeseeni CD:n ja siellähän se näkyi olevan, kunniakirja digitaalisessa muodossa. Painoin avaa, kone mietti ja ilmoitti etten avaakaan. No mikäs, uudelleen. En avaa, haenko netistä lisäapua, kysyi kone. Hae sitten, ja hetken päästä kone ilmoitti etten avaa sittenkään. Jaaha, taas hankaluuksia. Minulla ei ollut kyseistä ohjelmaa, millä taiteilija oli työnsä tehnyt, ja siihen oli tyytyminen. Yön edetessä pää tyynyyn ja odottamaan seuraavaa päivää.

Ajoin painotalo Roulamoon, oli maanantai, kaipa he ovat töissä, niin kuin olivatkin. Aina niin auttavaiset Roulamon työntekijät sanoivat, että kyllä he saavat sen helposti auki. Disketti koneeseen, paina avaa, odota, ei aukea. Jaaha, hetkinen, koetetaas tuosta, ei aukea, tuosta, ei aukea… Vaihdettiin disketti toiseen koneeseen ja lopulta PM 6 avautui. Taitavasti pieni poisto kunniakirjan tekstistä, ja saman tien se jo lähetettiin minulle sähköpostiini. Otin vielä pari paperikopiota mukaani, kiittelin ja ajoin kotiin.
Siellä koneellani oli viesti kunniakirjasta, joka ei auennut minulle. Aloin hikoilla. Äläpäs hätäile, tallensin viestin toiseen muotoon piirto-ohjelmaani, painoin avaa, ja ping. Siinä se oli.
Loppu oli helppoa, parinsadan fontin läpikäynti, muutaman eri koon koepainos erilaisilla fonteilla, parhaan, mielestäni, valinta, paksun paperin laitto printteriin ja hieno-ohjelma käyntiin.

Mallikappaleet salkussani ajoin Heimolle, joka juuri oli lähdössä rankametsään. Heimo vaikutti tyytyväiseltä samaan painokseen kuin minäkin. Harjoittelimme nimikirjoituksiamme muihin kappaleisiin ja valitsimme lopulta muodon ja nimet alkuperäiseen.
Kehys- ja Lahdessa oli minulle jo valmiina tilaamani kehys, jonne sujautin kunniakirjan ja laitoin sen salkkuuni. Salkkua en ottaisi pois autosta missään oloissa ennen Merikatu kolmea perjantaina.

Sitten oli enää jäljellä kolmannen henkilön mukaan saanti lähetystöön. Kokouksen jälkeen soitin Maijalle, jonka muistin olevan idean rahastosta äiti.
-Pekka, Pekka, en se minä ollut, kiljui Maija. -Olitpas, muistuttelin, siitähän oli lehdessäkin.
-Missä lehdessä, ei se niin ollut, usko nyt, minä vain keitin perunasoppaa pitääkseni miehen tyytyväisenä, usko, usko, annan puhelimen hänelle, joka asuu mäen toisella puolella. -Hannu, mistä ihmeestä sinä nyt puhut, eihän se Maija ollut. -Olipas. -Eipäs ollut. -Missä sinä olet? -Perunavarastolla. -Tulen sinne.
Niinhän asia selvisi, minullekin. Idean isä oli Hannu. Maija oli ideoinut Kings`Singersit Sääksmäelle. Siispä Hannu oli saatava mukaan Merikadulle. Kiireitä oli, flunssaakin, mutta periaatteessa myönteinen mieli. Soitin seuraavana päivänä ja uhkasin kaamealla fyysisellä kidutuksella lisättynä uhkaavilla mielikuvilla, ellei hän suostuisi. No, sain lupauksen, mutta kohtalo ei ollut, niin minusta tuntui, suopea retkellemme ja Hannu joutui perumaan lähtönsä.

Keskiviikko, soitin Anna-Maijalle, Heikki vastasi ja muisteli työvuorojen sopivan. Hyvä, päästään eteenpäin.
-Anna-Maija täällä, hei, ei se sovikaan minulle, minun on oltava töissä.
Torstai, soitin Maria Laukalle, jo täysin alistuneena. Eikä hän voinutkaan muuta kuin lähettää terveisiä Einolle.
Perjantaina klo 9.43 ponnahti mieleeni Oksasen Kalevi. Sain hänet kiinni Päivölän Mannerheim-museon talkoista. -Pekka täällä, paita päälle ja paanalle, olemme tien päällä jo klo 11.45. Kas, Kalevissa oli raivaajahenkeä, ja niin me matkasimme Sääksmäen silloilla, kun puhelin soi ensimmäisen kerran. Heimohan siellä varmisti meidän päässeen matkaan, ja että meillä on kunniakirja mukana. -On, on, vastasi Kalevi, ole itse vaan paikalla Merikatu 3 edessä kukkapuska kädessä klo 13.45. Sanoi vaan käyvänsä syömässä tässä välissä.

Auto kiisi ja aika riensi, olimme Klaukkalan kohdalla menossa, kun pyysin Kalevia soittamaan ja kysymään, onko ruoka hyvää, ja onhan Heimolla Sääksmäki-lehti mukanaan. Näin oli sovittu.
-MITÄ! Aina niin rauhallinen Kalevi korotti ääntään. Eihän sitä lehteä Heimolla ollutkaan. Olisi pitänyt olla vielä useampi kappale, mikäli Akateemikko olisi ilmaissut niitä enemmän tarvitsevansa.
Jaaha, 50 minuuttia tapaamiseen, siis klo 14.00:aan. Ei mitään mahdollisuutta mersulla edestakaiseen Sääksmäen matkaan, huippunopeudellakaaan. Sitä paitsi siitä menisi kortti.
-Minä olen lähettänyt Helsinkiin tuttavilleni yhden lehden, Kalevi muisteli, olisikohan sitä mahdollista saada lainaksi. -Soita heti, ja niinhän Kalevi sai lupauksen lehden lainasta. Kyseessä olivat vanhat sääksmäkeläiset Veikko ja Sirkka-Liisa Korkeala Huittulanharjun päältä. Nyt he asuvat Malmilla.
Pyysin nyt Kalevia soittamaan Heimolle, ja ilmoittamaan rallitien Keimola-Malmin hautausmaa-Merikatu avaamisesta. Kalevi soitti ja sanoi nopeuden nyt olevan 150 km tunnissa, niin että me kyllä ehditään lehden kanssa paikalle, mutta emme kyllä enää voisi hakea Heimoa mistään. Ei niin alun perin oltu kyllä sovittukaan.
Kartturi Kalevi luetteli nuottejaan, kehä I itään, siinä on kiihdytyskaista, Malmin jälkimmäisestä rampista ylös, oikealle. -Punainen, punainen, huutaa Kalevi. -En näe, en näe, huudan vastaan ja mersu oikenee sujuvasti juuri ennen muuta liikennettä kokoojakadulle. Malmin hautausmaan kohdalla seis, Kalevi oikaisee mäen poikki puolijuoksua perille.

Hermostunutta odottelua, kello ei vaan pysähdy, ja saapuuhan Kalevi sieltä lehden kanssa.
-Nyt sinä saat edelleen ohjata, minä vaan kaasutan.
Matka jatkuu. -Jaa, mitäs kautta me sitten mennään, aja tästä suoraan ja sitten oikeaan, perketi olisikin pitänyt kääntyä edellisestä. Auto pomppi hidasteiksi rakennetuissa töyssyissä, kurvasi Vanhankaupungin lahden vieritse Arabian rannassa. -Koetetaanko tosta oikealle. -Selvä, soita Heimolle missä ollaan ja sano, että me olemme ajoissa paikalla.
Niin kuin olimmekin. Klo 13.46 pysähdyimme Merikatu 3 eteen diplomaattiruutuun. Missäs Heimo on, ei näy, soita Kalevi, minä vien auton rantaan parkkiin. Sieltähän Heimo saapui kävellen ja kukkapuska kainalossa, näytti puhuvan kännykkään ja oli jo menossa tien toisella puolella kohti Tähtitorninmäkeä, kun Kalevi huusi hänelle, että tännepäin!
Porrastasanteella viimeiset tarkistukset, kukat pois paketista ja painoin ulko-oven summeria tasan 2 minuuttia vaille 14.00. Raput ylös toiseen kerrokseen, taas soitto summerilla ja professori Maija Lehtonen avasi oven ja toivotti tervetulleeksi.
Astuimme sisälle eteiseen, ja samassa oli akateemikko Jutikkala kättelemässä meitä. -Jaha, sääksmäen miehiä, tässä on tuttu mies, tervetuloa. Oikein kukkia, samassa akateemikko kääntyi ympäri ja lähti etsimään vaasia. Heimo riisui takkinsa naulakkoon, Kalevilla oli vain lakki, minä olin sisäkamppeissa. Heimo kysyi minulta, että tässäkö? Vastasin että mennään sisälle. Professori Lehtonen palasi eteiseen ja kysyi, minne akateemikko oli hävinnyt. -Vaasia hakemaan, ja samassa akateemikko tuli takaisin ja kukat laitettiin vaasiin, jota akateemikko alkoi juoksuttaa sisälle kadun puoleiselle ikkunalaudalle. Minä olin ajatellut, että kukat annetaan professori Lehtoselle, mutta siellä ne jo killuivat vedessä ikkunalla.

Asetuimme riviin ja akateemikko huomasi sen ja sanoi että oikeinko puhe, ja seisahtui kuuntelemaan. Heimo puhui lyhyesti ja kauniisti, julkisti kunniakirjan jossa akateemikko kutsutaan seuramme kunniapuheenjohtajaksi. Akateemikko oli selvästi yllättynyt, otti kunniakirjan vastaan tyytyväisenä, näin arvelen, ja sanoi tämän merkitsevän, että hän on nyt seurassa kaikkein korkein, ja kiitti meitä. Me kolmisin hymyilimme helpottuneen tyytyväisinä. Olisihan se ollut, että akateemikko olisi sanonut, että minä olen jo kunniapuheenjohtaja.
Minä luovutin Sääksmäen joululehden, ja Kalevi Pirkanmaan kylälehden.
-Minun täytyy heti katsoa, ja akateemikko käänteli sivuja ja löysi oman kirjoituksensa. Minä otan heti tästä kaksi kopiota, olen jo hakenut esille kopiokorttini. Kalevi esitti, että kyllä me lähettäisimme lisää lehtiä tarpeen mukaan, olisipa niitä nyt ollut vaan mukana.
Professori Lehtonen häipyi sisähuoneisiin ja veti ovet kiinni perässään. Me jäimme miehissä seisomaan ja juttelemaan salissa. Pyysin akateemikolta luvan saada ottaa hänen asunnostaan kuvia. -Tietenkin, jos ne tulevat Sääksmäki-Seuran käyttöön. Minä napsin tilaisuuden aikana rullani loppuun ja Hemppa jatkoi kuvaamistaan omalla kamerallaan.

Sitten olikin etikettivirheen vuoro. Olimme jo tovin seisseet ja jutelleet, kun pyysin akateemikkoa istumaan. -Ei nyt, Maija kutsuu kohta kahville, kuului vastaus. Olisin ehkä pysynyt ruodussa, mutta kun akateemikko oli jo kauan elänyt, 96 vuotta, niin ajattelin voivani esittää istumispyynnön.
Pariovet aukenivat, ja professori Lehtonen kutsui kahville, toisti kutsunsa ja kerran vielä. Emmehän me voineet tehdä mitään, seisoimme vaan ja juttelimme akateemikon kanssa, joka sitten johdattelikin meidät kahvipöytään.
Soikean pöydän ympärille oli katettu kahviserveeraus ja akateemikon teekuppi valmiiksi. Olkaa hyvät, istukaa mihin vaan haluatte, esitti professori. Hänellä oli jo teekannu valmiina kädessään kaataakseen akateemikon kuppiin.
Silloin alkoi tapahtua: Heimo sai idean. -Kyllä akateemikko voisi istua tänne pöydän päähän. Ei, minulle on katettu tähän, vastasi akateemikko. Heimo ei luovuttanut, -mutta valokuvauksen takia se olisi parempi. -No sitten, sanoi akateemikko, otti kuulokojeensa taskustaan ja alkoi sovittaa sitä korvaansa, sieppasi sitten kuppinsa, johon professori oli juuri kaatamaisillaan. Professori sanoi järjestyksen olleen kahvipöydässä siten järjestetty, koska akateemikko ei oikein kuule toisella korvallaan.
Heimo otti pöydän päästä käteensä sinne laitetun kahvikupin ja lähti kiertämään pöytää. Akateemikko kiersi vastapäivään kuppi kourassaan ja professori perässä kannuineen. Niin Sääksmäen miehet järjestivät professorin serveerauksen uusiksi.

Juotiin kahvit ja nautittiin leivonnaiset. Akateemikko oli itse käynyt tilaamassa sokerileipurilta täytekakun neljälle, ja pahoitteli, että riittääkö se nyt viidelle. Hyvin riitti. Toisen kupillisen jälkeen professori kysyi, että joisiko joku vielä lisää. Kaleville ja minulle riitti, samoin akateemikko sanoi, ettei hän tarvitse enenpää. Heimo sen sijaan ilmoitti kirkkaasti, että hän on niin kova kahvitratti, että hänelle kyllä kelpaa. Ei ilmeisesti jännitykseltään saanut seurattua isäntäparin juomista, niinpä professori joutui ryntäämään takaisin keittiöön, jotta Heimo saisi kahvinsa.
Minä olin ottanut kuvani loppuun, ja kamera alkoi surrata filmiä takaisen kelalle. -Mikä surisee, ihmetteli akateemikko. Kuultuaan vastauksen hän kertoi heidän käyttäneen 40 vuotta samaa valokuvausliikettä. Professori Lehtonen jatkoi, että hänen mennessä viimeistä kertaa hakemaan kuviaan sieltä, ovessa olikin lappu, että liike oli mennyt konkurssiin, eikä heille oltu ilmoitettu mitään. Kyllä he olivat kuvansa saaneet sitten asianajotoimistosta.
Vielä hetki seurustelua salissa, ja meidän oli aika poistua. Akateemikko tuli saattamaan meitä eteiseen, kyseli menostamme ja sanoi bussin numeron, 18, joka menisi keskustaan. Kerroimme menevämme samalla autolla, Kalevi otti hattunsa, Heimo puki takkinsa ja minä olin jo ovella menossa, kun kuulin akateemikon huolehtivan vielä siitä, missä minun takkini on. -Pojalla on se autossa, vastasi Heimo, ja painoi oven kiinni.



2 kommenttia:

  1. Hyvä idea ja helppo toteuttaa. Siis teoriassa, ja siitä se soppa lähtee valumaan joka suuntaan. Semmoista on moni varmaan kokenut, joten tutulta tuntuu: hyvä ajatus, vaikeuksia, yllätyksiä, ongelmia, sattumuksia, nolostumisia, vahinkoja, lopulta upea voitto. Hauskasti kerrottu tapaus, jonka kommervenkkisuus on ylen tajuttavissa. Itse tarina Sääksmäen miesten retkestä akateemikon pakeille oli loistava, tuli mieleen Antti Hyryn kerronta... Hyvä!

    VastaaPoista
  2. Olet ylen ystävällinen, kiitos siitä. Kävin yhden talven Treella Sammon opiston kirjoittajakurssia. Käytin aineistona näitä juttujani, rakenteesta sain jotain, eniten painotettiin mielikuvitusta, kerrontaa, valehtelua, rakentelua, keksityn lisäämistä. Mutta jos tuohon Helsingin retkeen olisin yrittänyt laittaa jotain tapahtumatonta, keksittyä, olisi kertomus heti jäykistynyt ja kuollut. Otan mielelläni vastaan korjauksia, korjausehdotuksia, virheiden osoittamista, laadun parantamista, toista näkökulmaa.

    VastaaPoista