Kesän matka pohjoiseen v. 2000

Lapin matka

”Mitä sinä siellä teet?” Kylmä kouraisi Pekan vatsaa.  ”Minä kaaduin,” ähki Paula hiljaisella äänellä. ”Miten ihmeessä se tapahtui?” ”Minun piti vielä hakea sisältä, kun lähdin autosta, niin takajalka jäi kiinni kynnykseen.” Kaatunut oli kontillaan aivan auton oven alla, hengitys kävi tiheänä, tunnusteli jalkojaan, ei päässyt ylös. ”Sattuiko kuinka, jätetäänkö matka tähän?” ”Ei jätetä, koeta auttaa minut ylös.” Molemmat polvet olivat kipeinä, eikä niiden varaan uskaltanut varata. Pekka tarjosi kätensä ja otti toisesta kainalosta kiinni. ”Perhana, ei tästä mitään tule, voitko vähän auttaa, minä vedän.” Hitaasti päästiin pystyyn. ”Sattuuko?” ”Ei tunnu, jalat taipuvat kyllä, menen sisälle katsomaan.”

Matkaa oli jo viikkokausia suunniteltu, Pekka sinne innokkaammin taisi olla menossa. Autoon oli lastattu tyynyjä myöten tavaraa, kartat, levyt, naposteltava, kaikki oli paikoillaan. Pekka sulki vielä autotallin oven ja käännähti takaisin aikoen istahtaa kuljettajan penkille. Silloin hän huomasi Paulan oven olevan auki ja hänen maassa olonsa. Mätkähdyksen voimaa lisäsi alla oleva asfaltti. Sisällä polvia tarkasteltiin, verillä oli toinen ja punaisena oli toinenkin. Laastaria haettiin ja leikattiin, tuppo polven päälle ja matka alkoi.

”Emme ajakaan nyt pitkiä taipaleita, ei ole kiire minnekään. Olen ajatellut sellaiset vajaa neljäsataa tänään, ennen Kuopiota yövytään.” ”Sinne Eevan talolleko mennään?” ”Sinne olen soittanut ja luvannut olla paikalla kahteen mennessä.” Tampere häämötti edessä ja jäi vasemmalle ja taakse auton edetessä Oriveden tietä. ”Tämä moottoritie on oivaa ajaa, helppoa ja joutuisaa. Meille ei vieläkään ole saatu edes Jyväskylään saakka kunnon tietä, ja se pitäisi rakentaa ainakin Ouluun saakka.” Orivesi jäi taakse, Lapinvuoren huoltoasemallakaan ei nyt pysähdytty. Muurame ja Jyväskylän moottoritien pätkä. ”Mennään kahville keskustaan, siellä olemme aika harvoin olleet.” ”Mennään vaan, katsotaan samalla, missä se Tuulin kämppä oikein oli, ihan keskustassa kait. Täälläkö se junaonnettomuus sattui?” ”Just täällä, veturi puski liian kovaa alamäkeä ja mutkaa, kaatui ja vaunuja myös, sinkoutuivat soran lentäessä kohti asemaa ja moottoritien siltojen pylväitä. Eipäs vaan osunut, joku auto siinä kai ruttaantui, mutta suuremmilta vahingoilta säästyttiin.”

”Näin korkealla emme ennen olekaan kahvia Jyväskylässä juoneet, katsos nyt tuonnekin, kuinka jyrkkä rinne siinä on. Olemme aivan vesitornin juurella.” ”Missäs sitten on se yliopisto ja koko kampus, ei näy mitään. Portaatkin on nimetty Tiedon Portaiksi.” ”Haetaan sitä seuraavaksi, kierretään tuolta harjua ympäri.” Löytyihän se, Opettajanvalmistuslaitos ja koko alue useine rakennuksineen harjun etelän puoleisesta päästä. Viivi Lönn oli piirtänyt komean talon ja puutarhan, jossa hän asuikin jonkin aikaa, sitä ei ollut enää aikaa hakea. Matka jatkui ylös pohjoiseen, Suonenjoki. ”Minulta taisi unohtua korvatulpat.” Pekka sai toruja. ”Aja tonne keskustaan, kai siellä apteekki on.” Navigaattori oli Paulan  sylissä, samoin kartta. Auto kurvasi pois päätieltä. ”Jaha, ja mihinkäs sitten, tonne kait.” Risteyksen keskellä Paula huusi että ei sinne, vasempaan. Ratti äkkiä vasempaan ja samassa takaisin oikealle. ”Sinä katselit navia, se opastaa nyt takaisin isolle tielle.” ”Ai niin onkin.” Hitaasti ajellen katselivat liikkeitä ja miettivät missä apteekki olisi. ”Kysytään tuolta ukolta, ei saamari, se menikin jo.” ”Tuolta tulee nainen, minä jarrutan, no nyt se pomppasi suojatielle.” ”Toppaa, niin kysyn kukkakaupasta.” Niillä ohjeilla apteekki löytyi, sivutien varrelta linja-autoaseman ja torin takaa. ”Näitten ei tarvitse monopoliasemassa mainostaa, asiakkaita piisaa.” Muovipussillinen keltaisia tulppia tuli mukaan.

Karttulan Syvänniemi, Keihäskoskentie 150 navissa, tie erkani päätieltä, alkoi kiemurrella mäkiä ylös alas ja ympäri. Ainoastaan maatalojen kohdalla oli aukeita, peltoja oikealla ja vasemmalla, vilja valmiina puitavaksi. Järviä ohitettiin niin, että olisi tainnut veneelläkin päästä perille. ”Käsittämätöntä, miten paljon meillä on järviä jokia ja lampia. Kansakoulussa opetettiin, että järviä on 60.000, mutta niitähän on enemmän kuin kaksi kertaa se määrä. Katso nyt tuotakin maisemaa, lahtea ja koivuja sen rannalla. Eikä kesämökkejä missään, jokunen rantasauna. Turhaa puhetta, että rantamme loppuu, ei kymmenesosaa ole vielä rakennettu. Joissain paikoissa, kuten meren äärellä niitä voi paikallisesti olla tiuhassa, tai Mäntyharjulla. Ei täällä tarvitse sivuttain työntyä talojen välistä rantaan päästäkseen, niin kuin Pentti kerran esitelmässään kertoi.” ”Tie kääntyy oikealle, Syvänniemi, ei ole enää pitkälti.” ”Paljonko on seuraavaan kääntymiseen?” ”Kaksi ja puoli kilometriä.” Navi senkin näytti, aina matkan seuraavaan risteykseen, ja sen kääntyikö oikeaan vai vasempaan. ”Kyllä on mainio vehje, nyt oikealle, paljonko, kaksi kilometriä, ajetaan.” Ranta tuli näkyviin, siinä laituria ja veneitä, tie aivan lähelle vettä. ”Olette tulleet päämäärään,” navin  naisääni opasti.

Eevantalo oli julkisivu päin järveä, muutaman kymmenen metrin päässä vedestä, leikattujen nurmikoiden ympäröimänä. Sisällä aula oli tyhjä, salissa istui pariskunta syömässä. ”Päivää,” huikattiin puolin ja toisin, nainen tuli keittiöstä kysyen: ”Oletteko te…” ”Kyllä me olemme, päivää, tulimme puoli tuntia ennen aikaa.” Majotushuone oli kahdelle, ikkuna järvelle ensimmäisessä kerroksessa. Eeva oli laittanut lämmön päälle, sisällä oli kuuma. Aukaisivat ikkunan raolleen ja lähtivät autolla katselemaan maisemia. ”Täälläkö sen navetan pitäisi olla, katsotaan nyt.” Tielle oli nostettu pari betoniporsasta, liikennemerkki väitti autolla-ajon olevan kielletty paitsi tonteille. ”No saamari, ei ne mersulla ajavaa heti ammu, mennääs vaan.” Vasemmalla oli hirmuinen kivinavetta. ”Ohhoh, katsos nyt, ajetaan se ympäri, tämä ristipäätykin on kuin kirkko, samanlainen pääty toisellakin puolella. Mitä se Eeva sanoi, sataviisikymmentä lehmää, ja neljäkymmentä hevosta. On täällä ollut melkoinen kartano. Pyssätään tähän eteen juomaan kahvit, tuossa on pöytäkin.”

Mies pilssipumppu kädessään lähestyi, katseli oven ilmoituksia. Pekka kajautti komeasti päivää, sai vastauksen, ja mies lähestyi heitä. ”Mikä ihme tällainen rakennus on ollut.” Vieras alkoi hitaasti jutustella historiaa ja nykyisyyttä. Selvisi, että kesäisin siellä pidettiin teatteria, väkeä mahtui yli kaksisataa istumaan, näytöksiä oli ollut kuusitoista. ”Ketkäs täällä sitten näyttelivät?” ”Kyläläiset.” ”Ohhoh, ei ne sitten muuta ehtineet tehdäkään.” ”Tämä on saanut palkintoja ja avustuksia, kylä on kokonaisuudessaan tässä mukana. Nyt vaan tarviis taas olla kolmesataa tuhatta euroa korjauksiin.” ”Hirmuinen raha, ei sitä keneltäkään löydy.” Kahvit tuli juotua, päiviteltiin vielä hetki ja ajettiin Kuopioon.

Katsos, tuossa sanotaan Saaristokaupunki, mennääs sinne. Muistakkos, siellä oli viimeksi asuntomessut?” ”Muistan jotain, mennään vaan.” Ensimmäisen opasteen jälkeen seuraava löytyi monen risteyksen päästä. ”Kato nyt, minne tuo opastaa, ei saa selvää, mennään oikealle.” Väärä valinta, siellä oli umpiperä. Talot oli rakennettu aivan rantaan, näkyi veneitä ja laitureita, muttei tietä seuraavaan saareen. Palattiin äskeiseen risteykseen, nyt käännyttiin vasemmalle. Valtava alue oli kokonaan rakennettu muutamassa vuodessa, tiet olivat hyvässä kunnossa, pihatöitä oli hiukan kesken, talot olivat kuin linnoja. ”No katsos, tuosta päästään seuraavaan saareen, onpa mahtava silta.” ”Tässä on sellaista asumista, josta useimmat suomalaiset uneksivat, lyhyt ja ruuhkaton matka keskustaan, järven rannalla tai ainakin näkymät järvelle.” ”Uneksivat kyllä, mutta kunnat eivät tohdi kaavoittaa, Valkeakoskellakin on aina vastustettu rantarakentamista, vaikka meillä on kilometrimäärin rantaa. Saas ny nähdä kuin Pikku Manhattanin käy.” Pysäyttivät pienelle saarelle, jonka molemmissa päässä oli sillat, edempänä useita kymmeniä metrejä pitkä, jopa parisataa metriä taisi olla. Pekka alkoi kuvata. ”On täällä katsottavaa ja saisi tänne tulla Koskinkin herrat ottamaan vaikutteita.” Tie jatkui uudella saarella, nousi kalliota korkeammalle, jatkui hirmuisella sillalla kapean salmen yläpuolella. Toisella rannalla oli useita kerrostaloja, uusia ja tyylikkäitä, ikkunoista järvinäkymät, pihat  valmiiksi rakennettuja, penkit ja kävelytiet rannassa, kiveykset ja istutukset sekä laivalaituri. ”Mennääs vielä Puijolle, tuolla se jo näkyy, ja täytyyhän torillakin käydä.” Kävelivät ja katselivat, Pekka kuvasi. Kymmeneltä oltiin jo nukkumassa, huone oli vielä kuuma.

”Huomenta, nukuitkos?” ”En nukkunut yhtään. Liian kuuma, enkä saanut ikkunaa auki. Kävelin ulkona, siellä oli aika sumu. Ajattelin jo mennä autoon nukkumaan.” ”No voi harmi, mikset herättänyt, olisinhan minä auttanut? Miten polvi jaksaa?” Paula ei saanut lämpimässä unta, sitä ei enää voinut auttaa. Polvi onneksi ei vihoitellut kovasti. Miellyttävä Eeva ja hänen talonsa jäivät taakse.

”Mennäänkö Kolille vai käydäänkö Ryynäsen kirkkoa katsomassa, molempiin emme ennätä.” ”Kyllä Paatero kiinnostaa enemmän.” ”Selvä, Koli jää väliin, laitan naviin uuden osoitteen, mikäs se on. Tässä tuleekin kiertoa, Pielisen eteläpään kautta parisataa kilometriä, emme taida ehtiä Martinselkoseen luvattuna aikana.” ”Soita sinne.” Pekka soitti ja sopi uudesta ajasta. Tiet pienenivät Vuonislahtea lähestyttäessä, lopulta aivan porteilla oli pysäytettävä, siellä kuorma-auto täytti koko tien. Olivat korjaamassa päällystystä tiehen. Parkkipaikalla Paula huomasi pellolla olevat linnut. ”Katsos tuonne, joutsenia.” ”No niin onkin, ainakin puolensataa, minä koetan kuvata, mene sinä suoraan sisälle.” Kameraan vaihdettiin pitkä putki, pellon reunassa käsivaralta ei oikein onnistunut, vaikka kuvanvakaaja toimikin hyvin. Linnut olivat liian kaukana, ja alkoivat nostella kaulojaan. Oli palattava autolle hakemaan jalustaa. Se selässään Pekka alkoi kömpiä metsän laitaa myöten lähemmäs. Onnistui se jotenkuten, maasto oli vaikeaa mättäikköä. Kuvat tulivat otettua. Takaisin parkkipaikalle, silloin kurjet huusivat ja lensivät matalalta yli. Aikaa ei ollut, kamera oli nostettava silmille jalustan kanssa, hätäinen tähtäys ja laukominen. Tarkentamista ei ehtinyt tehdä. saiko kuvaaja otettua kuvansa. ”Hiukan arkojahan ne ovat, kait sieltä jotain käyttökelpoista tuli.”

Kirkko oli mäellä hongikon keskellä. Sammalikko koskemattomana ja kävelemättömänä mäntyjen juurella lisäsi juhlavuutta. Valtavista keloista nostettu jyrkkäkattoinen rakennus oli jo ulkoapäin vaikuttava. Ovet olivat veistetyt kahdesta niin leveästä puolikkaasta, ettei sellaisia puita ole tainnut koskaan Suomessa kasvaa. Ovenrivatkin olivat samaa puuta, ja pintaan Eeva oli veistänyt pieniä kukkia, samanlaisia, joita hän ensimmäiseksi oli tehnyt asuintalonsa hirsiseinään, ennen taiteellisen uransa alkua. Sisällä tunnelma oli herkkä, penkit olivat yhtä puuta, keloista veistetyt, istuinosa ja selusta koverrettu tukkiin, selusta ja alapuoli omillaan, pyöreänä. Lattiaan oli upotettu kelojen kiekkoja sinällään, näky oli lämmin. Saarnastuoli oli pystyyn käännetty juurakko, veistoksia Neitsyt Mariasta alkaen täydensi interiööriä. ”Muistatkos, me kävimme täällä, kun Eeva itse veisti näitä penkkejä tuolla pihalla,” Paula oli tullut kirkkoon. ”Muistan, hän itse kertoi niiden puiden tulleen Venäjältä, uitettiin Vuonislahteen.”  ”Niissä oli vielä jäljellä pihkanvalutusuurteet, varmaan sukupolvia valutettu.” ”Mahtaneeko saada yhtä pitkän jatkon elolleen kuin Siperian metsissä.”

”Päivää, tulossa ollaan, olemme Lieksan tasalla, mitä tästä sitten vielä menee, en ole vielä ehtinyt katsoa. Kyllä me tullaan, anteeksi myöhästyminen.” Auto kiirehti mustaa tietä, kello oli jo enemmän kuin aikaisemmin oli luvattu. Martinselkosen eräkeskus oli pystytetty vanhaan rajavartiolaitoksen tiloihin. Neljä tuntia myöhässä viimeisen santatien päässä ajettiin pihaan. Ystävällinen isäntäpari löytyi sisältä, olivat joutuneet odottamaan ainoita vieraitaan sille päivälle, asuivat Juntusrannassa. ”Minä kun luulin teidän asuvan täällä, nyt te jouduitte meitä odottamaan, menettekö vielä Juntusrantaan.” ”Emme mene, tänne tulee huomenna lintumiehiä, ja heitä on oltava vastassa, kyllä me kesät täällä yleensä nukutaan.” Majoitus oli järjestetty sivurakennukseen, menivät peräkanaa pihan poikki. ”Herranen aika, kuinka täällä on siistiä ja hienoa, minäkin otat kengät heti pois, laatat lattiassa.” Ihastelivat molemmat paikkoja, taulutelevisiokin oli yhteisissä tiloissa, hellakin paikoillaan, mikro, pakastin, jääkaappi, kaikki uusia. Huone oli vielä komeampi, vessa ja suihkutilat tilavia, ikkunasta näkymä lammelle. ”Hyvänen aika sentään, teillähän on täällä erämaassa aivan ensiluokkaisen hotellin taso. Tänne me tulemme toistekin, ja tuomme ystävämme mukana.” ”Me rakensimme tämän neljä vuotta sitten, on mukava, jos se kelpaa.” ”Toki, kiitoksia paljon, me majoitumme heti.”

”Mites sinun polvesi jaksaa, katsotaas sitä.” Polvi oli turvoksissa ja tummanpuhuva, keskeltä tuhkui verta. ”Tämä on kyllä aika pahan näköinen, onko se kipeä?” ”Ei sitä särje paljoa, taivuttaminen on siteiden takia vaikeaa.” ”Jos se vaivaa, niin lähdetään kotiin, ei täällä ole mitään tärkeää.” ”Ei me lähdetä.” Lakanoiden väliin oli ihana losauttaa suihkussa käynnin jälkeen.

Auto naksutteli taas aamusta, vielä oli katsottava Reijo Kelan taideteos Hiljainen Kansa Suomussalmen tien varrella. Päätettiin jättää aamupäivän vaellus Martinselkosessa väliin, polvi huoletti.  Äkisti hätkähdyttävä näky, vähäinen sumu, ja kansa näytti katoavan ikuisesti jatkuvana, vain nykyinen sukupolvi oli elävänä vaatetettu turvepäisinä tuijottamaan tien kulkijoita. Kulku ja kuvaaminen kansan keskuudessa kesti vaikuttavuuden vallitessa. Kuvia taltioitiin muistikortille kymmenittäin. Vielä käytiin Isolla Syötteellä, kunhan kahvit oli juotu Taivalkoskella Jalavan museokaupassa. Sieltä myös ostettiin harmaa korkeakauluksinen villapaita, sellainen, jota Mikko Niskanenkin aina käytti. Valtavan pirtin tunnelma palasi aikaan ennen sotia. Syötteen tiet olivat yhtä sekavat portista ajettaessa kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Laelle löydettiin ja kahvit juotiin Kittilästä ostetuista kuksista. Maisemien taltiointi jatkui, harmina oli sumuinen ja sateinen keli. ”Lähdetään, mennään Posion kautta, siitä rannasta missä Lottakin juoksi hiekassa elämänsä riemussa.”

”Navi tuo hienosti, vasempaan, Kemijärvi jää oikealle.” Lopulta tie melkein loppui, vähäinen santapolku haarautui, ajoivat väärästä haarasta. ”Moi me ollaan nyt tulossa ihan lähellä, mihin piti kääntyä lopulta?” ”Oikealle ja sitten päin koulun seinää ja vasemmalla näkyy meidän auto ja mökki.” ”Joo, ne näkyvät jo.” Osmo tuli portaille vastaan. ”Morjens, osasitte tänne, tervetuloa.” ”Kyllä vaan, tuossa lopussa navi sanoi, että olette tulleet perille, hiukan liian aikaisin.” Sisällä Lahja touhusi keittiön hellan äärellä, astahti vastaan. Roope koira haistoi ja tunsi tulijat, alkoi vimmattu kiehnääminen. Perunat olivat jo kypsiä, lihapullia valtavasti kastikkeessa, lautaset pöydässä. ”Roopelle ei sitten saa antaa pöydästä mitään. Me emme anna edes retkillä sille mitään kun me syömme, ettei se opi kerjäämään.” ”Voi sentään, kyllä Lotta sai meiltä kummaltakin aina paloja kun me söimme. Se kulki toisen luota toiselle, ja jäätelöä se rakasti.”

Vieraat saivat alakerran makuuhuoneen, isännät nukkuivat parvella. Lahja oli laittanut uuniin pienet tulet, lämpö levisi hyvin koko mökkiin. ”Saatkos sinä nyt nukutuksi?” Pekkaa huoletti. ”Kyllä minä saan, kun tästä saa ikkunan auki.” ”Katsotaan aamun keli, jos sataa niin menemme kirpputorille, jos paistaa niin menemme Pyhälle.” Pakkautuivat aikaisin kahteen autoon, Osmo ajoi edellä, suunta oli Isokurulle, luonnonsuojelukohteelle ja Pyhän Kasteen lammelle. Kolmella kulkijalla oli sauvat, Osmo ei sellaisia käyttänyt lumettomana aikana. Roope kulki hihnassa ja merkkasi paikkoja. Muita kulkijoita oli harvakseltaan. Polku vei komeiden mäntyjen väleissä, Pekka jäi heti jälkeen kuvaamisen takia. Tie lammelle meni aivan kurun pohjalla, sinne pääsi laskeutumalla kymmeniä rappuja. Kuru otti heti valtaansa. Miten lie jauhautunut moinen tunturin kupeeseen, pohjalla puro. Kymmenien metrien korkuisina jyrkkinä rakkaikkoina nousivat sortuneet seinät niin jyrkkinä, että jos alimman kiven olisi poistanut, niin koko rinne olisi vyörynyt kulkijoiden päälle. Kunnolla rakennettu lankkutie vei helposti askeleet eteenpäin. Leveyttä riitti ohittamiseen, vaeltajia kun tuli ja meni, usein varmasti yhtenä köytenä. Nyt oli varsin rauhallista. Se antoi hyvin aikaa seisahdella ja kuvata. ”Tämä on ihmeellisin paikka, missä minä olen vaeltanut Suomessa. Moni paikka on kyllä komea, tässä nyt ollaan aivan tunturin sisällä. Kyllä rakkoja on Lappi täynnä, mutta ei molemmin puolin.”  Pyhän Kasteen lampi pysäytti kulkijat. Sen eteen oli rakennettu kaiteellinen lava, josta oli hyvä katsella ja ottaa kuvia. Lammen toiselle puolelle ja putoukselle oli kielletty menemästä. Paikka oli rauhoitettu. ”Neljäsataa rappusta johtaa Karhunjuoma lammelle tunturin laelle, tuolta ne alkavat.” ”Saavat alkaa, me emme sinne yritäkään, juodaas kahvit ja käntyt.”

Paluumatkalla alkurappujen yläpäässä oli taukokota. Siellä oli jo tulet viimeisten päästessä ylös. Lahja oli kepeäjalkaisena loikkinut edellä, hakkasi klapeja varastoon. Makkarat paistuivat nuotiossa, kulkijoita tuli ja meni, juttelivat ja katselivat, koettipa joku ostaa Roopenkin mukaansa. Ei onnistunut. ”Huomasitteko lammella sen miehen, jolla oli leveä lierinen hattu päässään? Hän oli jo 74 vuotias, ja aivan kuin viisikymppinen. Sanoi kulkeneensa vaimonsa kanssa neljäkymmentä vuotta Lappia samoilemassa, olivat ehtineet joka paikkaan. Lammellakin olivat käyneet jo silloin, kun sinne ei ollut minkäänlaista polkua, kiviä pitkin olivat loikkineet.”

Takaisin mökillä oltiin hyvissä ajoin ennen pimeää. Lahja tietenkin meni heti tultuaan uimaan ja huuteli: ”Tulkaa uimaan, tämä on ihanaa!” Eivät menneet muut. Naiset tekivät yhdessä ruokaa. Paula oli tuonut Lahjalle shamppanjapullon tuliaisiksi. Sitä vajennettiin toista päivää. Pekka joi kaljan. ”Mitä te teette huomenna?” ”Vaikea sanoa, ilmat ratkaisee. Meillä olisi vielä matkaa Pykeijaan. Siinä täytyisi nukkua välillä.  Sevettijärvi olisi kans hyvä paikka, siellä on kauniit maisemat.” Pekka katseli vaimonsa liikehdintää. Päiväinen oli aika ponnistus kipeällä polvella. ”Mites jalka?” ”Kyllä se kestää.” Hieman alkoi arveluttaa, oli se hurjan näköinen, ja kipeäkin. Aamulla alkoi ajo kotiin. Siinä kävi niin kuin aina. Etukäteen oli suunniteltu yöpyminen välillä. Sitä ei vielä koskaan ollut tapahtunut. Parit pysäykset, Limingan niityt ja tienvarren lepopaikka, kotona oltiin 900 kilometrin ja kymmenen tunnin kuluttua. Polvi oli alkanut mätiä, aamulla mentiin terveyskeskukseen.