Pentin vuosien kulku

Vuodet vierivät

 

Pentti oli valinnut raskaan tien kuljettavakseen. Nuoruuden idealismi ei kadonnut, ei muuttunut. Työ oli hänelle keino toteuttaa uskoaan, tietämystään, harrastustaan. Usko ihmisen tuhoavaan vaikutukseen maapallon kehityksessä, tietämyksen kasvattaminen havainnoilla kotimaassa, naapurimaissa, keskisessä Euroopassa, rakkaimman harrastuksen lintujen tarkkailun ja vuosikymmeniä pitkien havaintosarjojen teko lukemattomilla lintujärvillä ja maa-alueilla. Pyörällä hän on polkenut jokaisessa Suomen kunnassa kiikarit ja havaintovihot mukanaan, täyttänyt sivu sivulta kymmenittäin pieniä vahakantisia vihkoja. Pekka niitä katseli keittiössä, jonne Pentti niitä kiikutti hänelle. Pieni käsiala, lyhenteet, ilmansuunnat, mistä lintu tuli ja mihin meni, tieteellisen tarkasti kaikki tallessa. Näitä vihkoja Pentti on nyt kirjoittanut puhtaaksi ikivanhalla kirjoituskoneellaan, päivästä toiseen. ”Sinulla on aika ohkainen tuo paperi, mille kirjoitat, eihän se pysy kauaa mapissa.” ”Minä olen hankkinut tällaisia pyöreitä reikäisiä vahvikkeita, jotka sitten liimaan paperin tueksi.” ”Eihän siitä mitään tule, hankin sinulle vahvempaa paperia, 80 grammainen on hyvä.” ”Mistä sinä sitä saat, en ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan?” ”Älä huoli, kyllä se hoituu.” Seuraavalla kerralla Pentti sai paksumman paperinsa, useita paketteja. ”Hyvänen aika, näitähän riittää vuosikausiksi. Olen laskenut, että tällä vauhdilla minulla menee yli kolmesataa vuotta kaiken kirjoittamisessa.”

Pentti jäi edellisessä kirjoituksessa auton etupenkille Pekan suunnatessa Mäntyharjulle. Olivat menossa aina Rantasalmelle saakka, mutta ensin käytiin tervehtimässä Pentin tytärtä ja miestä sekä kahta lasta, Maijaa ja Mattia. Heillä on lähes omavarainen tila puron ja järven välisellä kannaksella. Yhtenä tuotantosuuntana heillä oli luonnonkasvipuutarha ja ansari. Hirsisessä pirtissä juotiin teetä ja katsastettiin isännän kirjoittamia luonnontieteellisiä kirjoja. Pekka osti kasveja mukaansa ihmetellen niiden monistamista kaupallisessa mitassa. Matka jatkui Juvalle, Savonlinnan tietä ohi kauniiden järvikannasten, kunnes Rantasalmen risteyksestä vasemmalle käännyttäessä he  saavuttivat tavoitteensa. Pentillä oli joitain karttoja mukanaan, ja Pekan ihmeeksi kohde tavoitettiin ja tarkastettiin. Ei ollut tästäkään paikasta suojelukohteeksi.

Kotona Sääksmäellä olivat taas koolla kolmisin, Anneli oli tullut käymään. ”Minä olen käynyt katsomassa myös myytäviä metsiä, mutta kun alkaa ostoneuvottelut ja Pena paljastuu ostajaksi, niin kaupat peruuntuvat,” Anneli purki harmiaan. ”No onhan kumma, vaikka muistan minä senkin, ettei Pentille ole myyty metsää edes kaksinkertaisella hinnalla.” ”Minulla alkaa aika loppua, haluaisin vielä voida tarkkailla metsän kehitystä ja iloita sen pelastumisesta ikuisiksi ajoiksi.” ”Kuuleppa, olen ajatellut yhdistää veden ja tulen. UPM:llähän on metsää yli 500.000 hehtaaria. Mitäs ajattelet, jos minä kysyisin sieltä?” ”Metsäyhtiöltä, ei se onnistu,” tuumi Pentti. ”Äläs nyt, kyllä siinä saumaa olisi, mikä valtava pr-voitto heille siitä tulisi, kun voisivat sitä käyttää maailmanlaajuisesti hyväkseen. Olen ajatellut mennä Antilan Hannun kanssa esittämään ajatuksen heille pääkonttoriin.” Lupa tuli ja niin tapahtui, miehet menivät pääkonttorille tapaamaan ympäristöpäällikkö Nilsseniä, hän neuvoi metsäpäällikkö Kivimaan puheille. Varovaisesti suhtautuivat asiaan molemmat, Kivimaa lupasi kuitenkin etsiä sopivia kappaleita. Kaksi tulikin tarjolle, Kuopion lähettyviltä ja toinen läheltä kotikontuja. Pentillä oli käytettävissään lähes 500.000 markkaa ostoon. Se oli kertynyt hänen kirjoistaan ja esitelmistään ympäri Suomea. Äkisti summa kuitenkin puolittui. Maa järähti, raha vilahti ja ensimmäiset kaupat syntyivät kuin ihmeenä. Kaunis koivikkoinen useamman kymmenen hehtaarin palsta, koivikkoa, hakkaamatonta metsää, talo, navetta ja vähäinen maatilkku. Pekka soitti Kivimaalle ja kertoi rahamäärän puolittuneen. Eipä tullut enää yhteydenottoa. Kääntyi kuitenkin voitolliseksi tämäkin tapaaminen teollisuusmiesten kanssa. Pentillä oli mainio kohde Pälkäneellä, Sappeen takana. ”Kuule, soita sinä Niemelälle, ja kysy siitä Pälkäneen kappaleesta.” Pekkaa hirvitti Pentin ehdotus. ”Ei kun soitat itse, mitä minä siinä välissä, en edes saa Niemelää ikinä puhelimeen. Toista se on kun Linkola soittaa.” Eihän se siihen jäänyt, tiedemiehen sitkeydellä kalastaja koetti saada avustajaansa soittamaan, turhaan. Palatessaan taas kerran tuohon suomalaisten hyvin tuntemaan keittiöön, kalanhajun leijatessa eteisessä, huomasi Pekka isännän istuvan hyväntuulisena pöydän ääressä. ”Minä soitin sitten itse.” ”Hyvä, miten kävi?” ”Sain ensin Niemelän sihteerin langan päähän, selostin haluni saada keskustella toimitusjohtajan kanssa. Sihteeri vastasi Niemelän olevan hyvin kiireinen, ja että hänellä on just matka edessä.” ”Minä kerron, ehkä huomenissa hän ehtii tähän asiaan,” oli sihteeri vastannut. ” Ei mennyt kuin muutama minuutti,  Niemelä soitti.” ”Just, mutta olisiko soittanut minulle, mitä hän sanoi?” ”Oli kovin kiinnostunut, kysyi sitten missä se palsta sijaitsee. Minä en sitä sanonut, johon Niemelä:” - Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta! Kävelivät heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kalastaja Pentti Linkola, toimitusjohtaja Juha Niemelä ja metsäpäällikkö Timo Kivimaa pälkäneläistä kangasmetsää arvioimassa. Kaupat syntyivät. Samoin seuraavat kaupat, jotka kuin ihmeeksi Anneli sai junailtavakseen Ikimetsän Ystävien tiliin. Suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, aarniometsien häviämiseen Etelä-Suomesta. Tietoisuus levisi Pentin metsien suojelusta, ja lahjoituksia, testamentteja, sekä ehdotuksia metsäalueista tuli runsaasti.  Pian oli koossa yli kaksikymmentä palstaa ja yli kuusisataa hehtaaria, komeita pirstaleita aina Lappia myöten pelastettuina.

Virossa on Maatsalun luonnonsuojelualue meren rannassa. Se sijaitsee Haapsalun kaupungista 30 kilometriä etelään. Pentti oli siellä ajelemassa polkupyörällä, löysi olkikattoisen pienen maatalon piharakennuksineen, tilaan kuului myös muutaman hehtaarin pelto. Paikasta muodostui kokous- ja lintupaikka. Pekkakin kävi siellä talkoissa metsää istuttamassa. Matka alkoi Sääksmäeltä, Pentin ja Annelin kanssa. Juuri ja juuri ehtivät bussiin, Kampissa Pentti kysyi passiaan Annelilta. ”Ei minulla ole sitä.” Pikaneuvottelu, Pentti palasi Sääksmäelle bussilla, muut menivät laivaan ja Maatsaluun. Yön tullen pihaan ajoi taksi, josta nousi oviaukon valoon Pentti.  Palattuaan Sääksmäellä tutun keittiön pöydän äärellä Pena selosti: ”Kävelin sisälle Annelille ja pengoin kaikki paikat kahteen kertaan, enkä löytänyt passiani. Olin jo luovuttamassa, kun päätin vielä kerran katsoa pöydällä olevan paperipinon. Pläräsin sitä pohjaan saakka etusormella, ei mitään, mutta sitten otin alimmaisen kuoren ja kas, siellähän se oli.” Kaksi hehtaaria peltoa muuttui taimikoksi kahdessa päivässä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että alue olikin luonnonsuojeluun määrätty. Eivät olleet virolaiset kovin pahana, pyysivät vain, että seuraavalla kerralla soitettaisiin ensin.

Pentissä ei ikä ole näkynyt, askel joustavana, tukka tummana pehkona kiharoiden, vain parran vaalentuessa kulki hän pihamaassa, järvellä kesät talvet, bussilla ja junalla ympäri maatamme. Keskusteluissa hän saattoi tehdä aivan muuta ja puhua hukkaamatta lankaa. Kuunteli kyllä Pekan hulluja ideoita, torppasi niitä joskus hyvin kuivasti, ilmastonmuutos alkoi nousta esiin useasti. Yleensä olivat samalla puolella, välillä miettivät toistensa ajatuksia. Automatkalla Luopioisiin Mikkolan navetan taidenäyttelyyn nousi viimeinen jääkausi puheeksi. ”Minä en oikein ymmärrä tätä melua viimeisten jäitten sulamisesta. Ajattele nyt, jos eläisimme täällä ja jääkausi olisi seisahtanut Salpausselän harjuun. Pitäisimmekö sulamista katastrofina, vapautuisi hiljalleen Pohjanmaa ja Lappi? Nyt on huoli Alppien viimeisten jäätiköiden kohtalosta.” Pekka vilkaisi sivulleen puhumatonta Penttiä. ”Nukutko sinä?” ”En, minä vaan mietin meidän arktisen alueen eläimiä, minne ne joutuvat, naalikin, jos siellä vielä lämpiää?” ”Se on totta, ne häviävät tämän taistelun. Lapissa on kuitenkin aiemmin kasvanut mäntyjä, joita nyt tutkitaan tunturialueen järvien pohjista.” Mielenkiintoisia puheita ja asioita, välillä hauskojakin olivat kahdenkymmenen vuoden aikana käsitelleet. Pentti monesti nauroi, sanoi itse huvittuvansa kovin muiden vahingoista. ”Olimme talvella hevosella ja reellä matkassa, nousin kävelemään ja katselin kuinka ajuri suistui ojaan ja reki alkoi kaatua. Ajuri katsoi minua ja huusi: ”Älä naura!”

Sokeritauti iski talvella. Verkoilla avannolla Pentti joi lapiosta litramäärin. Sisällä lämpimässä häntä väsytti niin, että makasi silmät kiinni lattialla. Keskusteluun hän silloinkin osallistui. Lopulta Helsingissä kävellessään katuja huomasi hän kuntonsa romahtaneen totaalisesti, melkein tavallisen ihmisen tasolle. Lääkäri totesi  nuoruuden sokeritaudin. Pentti oli Valkeakosken Sairaalassa, Pekka kävi häntä katsomassa. ”Kuule, kun minun aikani käy täällä pitkäksi, niin olen alkanut täydentää näitä lintuvihkoja. Täällä ei kuitenkaan ole sinipuna kynää. Minulla on sellaisia keittiön pöydän päässä ikkunalla rasiassa. Voisitko sinä tuoda sellaisen ensi kerralla?” Kynä saapui, Pentti pääsi pois sairaalasta. Silloin oli vielä pakkasia, koti oli kylmänä, silloin tuli apuun Klemolan Olli, Pentti pääsi lämpimään lampurille Äimälään.

Aamuinen puhelu: ”Pentti täällä, hei. Minun täytyisi pistää aamupistos tällä saakelin kynällä. Ei siitä tule mitään. Minä vääntelin ja kääntelin sitä ja heitin sen raivoissani roskiin. Voisitko sinä auttaa?” Pekka ajoi Pentille, lähdettiin sairaalaan. Pääsivät heti sisään ensiapuun. kaikki hoitajat ja lääkäri parveilivat ympärillä avuliaana. Jälkeenpäin Pentti ihmetteli, kun ihmiset kertoivat olevan heikkoa hoitoon pääsyn. Pekka siihen: ”Sinulle on kuninkaan kohtelu.” Vielä oli opeteltava pistäminen. Pistoskynä oli suojattava pakkaselta. Lisäksi sen käyttö oli hieman hankalaa. Hoitaja alkoi epäillä Pentin osaamista. ”Minä kyllä lähden kotiin.” ”Kuulkaas hoitaja, opettakaa se kynän käyttö minulle, niin takaan Pentin sen oppivan, minä otan vastuun.” Pekka kirjoitti ylös ohjeet, ja lähdettiin. Keittiön pöydän ääressä alkoi opettelu. ”Odotas nyt, annas minulle ruutupaperia, minä kirjoitan sinulle ohjeet.” Niistä tuli kymmenen kohtaiset. 1. heiluta kynää edes takaisin kymmenen kertaa, 2. kierrä sinistä osaa puoli kerrosta, 3., 4., aina kymmeneen saakka. Kun se kaikki kävi Pentinkin tekemänä, niin Pekka kiinnitti listan seinään puhelimen viereen. Toisen listan hän taitteli Pentin lompakkoon. Tavatessaan Pekka aina muisti kysyä: ”Oletko pistänyt itseäsi?”

Tuli kutsu Pentin päiville. 80 vuotta oli kulunut. Synnyttyään Helsingissä professoriperheeseen sai hän kasvaa aivan ainutlaatuisissa oloissa, suuressa kivitalossa suurella tontilla keskellä Kaisaniemeä. Talo oli Suomessa kuninkaalle rakennettu asunto. Kun kuningashanke lopahti, jäi rakennus muuhun käyttöön, nykyään se on luonnontieteellisenä museona. Asui siellä kuitenkin kruunaamaton kuningas. Pentti lasketteli veljensä kanssa suksilla kasvitieteellisen puutarhan rinteitä, souteli kesäisin pitkin Helsingin rantoja, seikkailuilla mukana mäyräkoira Sissi,  kalasteli ja seuraili lintuja. Kalastuspäiväkirjan pito alkoi jo tuolloin, sen pito on jatkunut katkeamattomana ainakin 70 vuotta. Sinne on punnittu kaikki saalis, tarkasti ja säntillisesti aikaa ja paikkaa myöten. Luonnon tarkkailuun ei kai sopivampaa paikkaa helsinkiläispojalle voi kuvitella. Elon kaaressa Pentti on saanut aikaan tavattoman pitkän tieteellisen työn, suomalaisten mielen muutoksen luonnonsuojelulle myötämielisiksi, satojen ja tuhansien hehtaarien suojelualueiden perustamisen esimerkkinsä innoittamana. Kutsuilla oli väkeä mahdottomasti ympäri Suomea, suurlähettiläitä, filmitähtiä, kansanedustajia, eliitin edustajia, rahvaan edustajia. Yksi oli joukosta pois. Pentti toivoi musikanttien esityksiä, kansansoittajien, haitaristien, viulistien, yhteislaulua ja yksinlaulua. Tuomarlan Heimo järjesti myöhemmin sellaiset krymppäjäiset Kivipirtissä. Paikalla oli tietenkin oma orkesteri Oksetti, sekä Nytky, pelimanniyhtye Antti Järvensivun johdolla soittimina viisirivinen, kaksirivinen ja pimpparauta vielä tahtia iskemässä. Pentti istui keskellä seinän vieressä pöydän takana tukka korkealla hapsulla kuin Tintillä. Vieressään hänellä olivat lampurit Äimälästä, Olli Klemola, vaimonsa Tuula-Maria ja kummityttönsä Mimosa Sten. Soitto raikasi, esiintyjät lauloivat. Kansanmusiikki pääsi huimiin sfääreihin Minna Hokkasen saapuessa esiintymään useiden itse tehtyjen soittimien kanssa. Pienin oli tuohipilli, ja suurin miltei kaksimetrinen alppitorvea muistuttava hevosen nauruinen soitin. Minna esiintyi, lauloi, soitti kannelta ja truuttasi välillä hirmuisen naurun kimpoilemaan kivisistä seinistä. Ruokajonossa Pentti nauroi itsekseen vielä jatkoksi Reiman tokaisulle, että kyllä hän nyt ymmärtää miksi maaseutu on autioitunut, kun kuuli tuon parkaisun. Oksetti alkoi komppailla Minnaa, Reima viisirivisellään, Heimo kaksirivisellä ja mukaan käveli Kyttälän Ilkka banjonsa kanssa. Kuulijat alkoivat taputtaa rytmissä, Reima aloitti laulun. Mukaan liittyi kaksi naista Sahalahdelta, aloittivat kansanlaululla pari säkeistöä, johon Pentti vastasi soolona, esitys sai taputukset vuorostaan kuulijoilta, ilta kohosi ylemmäs. Lauloivat, taputtivat tahtia, yleisö lauloi yhteislauluja. Pirttiin saapui vanha pelimannimestari Olavi Blåstedt viisirivisensä kanssa. Osa joukosta oli katsomassa navetan moninaisia eläimiä, nyt  palailivat navettakierrokselta.  Olavi asettautui pirtin perälle istumaan, aloitti. Kaihoisan kauniisti soi Lokki, Sininen Huivi, Elämää Suomalaismetsissä. Väkeä tuli lisää, soittajia ja kyläläisiä. Juhlat venyivät puolilleöin.

Pentin keittiössä istuivat taas monet yhteiset retket kiertäneet miehet. Pekka katseli matikkaverkon selvitystä. Yhden verkon selvitykseen meni kaksi tuntia. ”Tämän minä jouduin keväällä irrottamaan toisesta päästä, kun jäät uhkasivat sen viedä. Mateet olivat päässeet vapaasti pyörittämään verkkoa. En minä ole näitä jättänyt selvittämättä, yhden verkon olen joutunut hylkäämään.” Pentti kumarassa havaksen päällä, niskan ja hartioiden linjan painuessa jo hieman luokalle, jatkoi työtään. Vielä jatkuisi kalastus, avantojen hakkaus, verkkojen uittaminen jään alle ja saaliin kokoaminen.