Konsertti Hiekan taidemuseossa
Sähköpostiin ilmaantui kutsu kuulemaan Ranskalainen Ilta,
päivämäärä ja kellonaika. Lisäksi saattoi mennä tuntia aikaisemmin kuuntelemaan
fagotisti Timo Jäntin esittely soittimestaan ja illan konsertista. Minähän
lähdin, rauhallinen ilta, moottoritie, Tampere, Aleksanterin kirkko ja
vastapäätä Hiekan taidemuseo. Ajoin ohi Pispalan torille, jokainen paikka
varattu. Jatkoin musiikkikonservation ohi, ei paikkoja, ajelin Pispalan
rinteitä, alas takaisin torin toista laitaa. ”Jaha, ei tästä mitään tule,
olisikohan Amurin Helmen luona paikkoja.” Siellä olikin, pienellä sivukadulla
muutama paikka. Sinne täytyi osata mennä parin korttelin takaa, Hämeen museon
kohdalta vasemmalle ja pienelle mukulakiviselle päättyvälle kujalle. Aikaa oli
vielä kaksikymmentä minuuttia. Hattu päähän ja uimahallin jälkeen Pirkankatua
alas, kuutosen kohdalla ruskeanharmaan kaksikerroksisen kivitalon toisesta
päästä raput ylös. Näytti muitakin olevan tulossa, napsuttelivat koroillaan
tiuhaan. Raskas ulko-ovi, eteinen, oikealla naulakko, edessä hurjat kiviset
raput kiersivät toiseen kerrokseen. Maksoin lipun ja katselin ympärilleni,
mahtavia öljymaalauksia, veistoksia, matkamuistoja. Saliin olivat useat jo
istuutuneet, hain tuolini toisesta rivistä harmaapään vierestä. Ajattelin
esittelyn kohta alkavan. Vaan ei, kysyin harmaapäältä, huono suomi, heikko
englanti, ei ollut tullut kuin konserttiin, vaimo oli löytänyt lehdestä ilmoituksen.
Nousin, sanoin tuolini olevan reservadi ja kävelin kassalta kysymään. Ei
tiennyt mitään, Jäntti kuuli ja tuli sanomaan, että tilaisuus oli ollut tunti
sitten. ”No voi harmi.” ”Siinä oli ollut ilmoituksessa väärä aika molemmille
tapahtumille.” Palasin paikalleni, samassa vaaleatukkainen hoikkeliini neito
pitkässä vaaleansinisessä tiukassa hameessaan astui eteen ja kumarsi.
Taputimme. Lily-Marlene Puusepp istahti harpun taakse, Faure: Impromptu maalautui
saliin, seinille, toisiin huoneisiin. Seppo Planman astui huilunsa kanssa viereen.
Faure: Sisilienne, nyt tuli tuttu kappale, mukava kuulla miten taituri sen sai
soimaan. Paksu, voimakas ja herkkä ääni huilusta kimalteli harpun soinnin
seassa. Kumarrukset, taputukset, ja jatkossa Camille Saint-Saens: Sonata op
168. Nyt astui Jäntti mukaan. Fagotti osoittautui notkeaksi ja
laajaskaalaiseksi soittimeksi. Huilu ja fagotti vuorottelivat vaihdellen
johtoteemaa, harppu lisäsi äänikudosta. Vielä Andre Jolivet. Pastorale de Noel,
neliosainen teos, siinä oli impressionalistinen tuntu, selviä erillisiä
maalauksen osia, hurjasti ottivat yhteen soittimet koettaen saada hallittua
kuvaa piirtymään korvien kautta. Tauko. Kävelin muissa huoneissa, katselin
maalauksia, Juho Rissasen Istuva Tyttö, vesivärityö, henkilökuvia,
maisemakuvia, eläinkuvia, veistoksia, vaatii uuden käynnin. Istuimme
paikoillamme, huilu aloitti viereisestä huoneesta, yläaulasta. Debussy: Syrinx,
yllättäen huilun ääni kantoi hienommin, ilman pieniä hengityksen ääniä, vielä
lihavampana, ilmeikkäämpänä. Fagotti jatkoi Koechlin: Monodine, mahtava soitin,
komea ääni kumisi ja humisi. Vielä tuli Bozzan ja Damasen kolmiosaiset sävellykset,
Bozzan Sonatinen Andantino lähestyi dixieland tunnelmia. Viimeiseen
kappaleeseen kaikki kolme lisäsivät tunnetta ja taitoa, huima yhteissoitto,
vaikeita komppeja, iskulle ei soitettu vaan ikään kuin toiselle iskulle,
Planman naputti jalkaansa varvaspuolella ja kantapäällä kuuluvasti, fagotti
johti iskulla, yhteissointi oli saumatonta, harppu kutoi verkkonsa vieläkin
tiheämmiksi, hurjemmaksi kohottavuudeltaan, löi kuin rumpua kielille. Nauttivat
soittajat ja kuulijat.
Blogisti on ilmiselvä musiikin kuuntelun ammattilainen - ja osaa kertoa elämyksistään lukijallekin.
VastaaPoista