Pentin tavoittaminen, keskustelu kirjasta

Monien kiireiden jälkeen aloin tavoittaa Penttiä. En saa häntä kiinni kotoaan, en Helsingistä, en aamulla tai päivällä, en illallakaan. Lehdestä huomasin hänen olleen pääkirjastossa puhumassa muiden koskilaisten kirjailijoiden kanssa. Samana päivänä oli Antilan Matin hautajaiset. Katselin lehtikuvaa Pentistä, enkä ollut aikaisemmin huomannut hänellä olleen valkoista kauluspaitaa ja siistiä yksiväristä puseroa. Siitä arvasin hänen käyneen Mattia saattamassa. Soitin taas illalla ilman tulosta. Hän oli varmaan palannut suoraan Helsinkiin, olihan siellä kirjallisuusmessut parhaillaan käynnissä.
Pari viikkoa kului, soitin taas. Puhelin oli varattu. Kahden tunnin kuluttua soitin uudelleen, Pentti puhui edelleen. Tiesin hänen ainakin yön yli olevan kotona, ja arvoin aamulla lähtisinkö sinne vai soittaisinko vaan sitkeästi. Puhelin hälytti pitkään. Äkisti:
- Pentti Linkola puhelimessa. Sanoin nimeni niin kuin aina, odotin vastausta.
- No hei... Kuulostelin ääntä, niin monesti olin hänelle soittanut, että varmuudella kykenin äänestä päättelemään hänen mielialansa. Ilahtunut ääni oli, vaikkei niin kuin ennen, vaan ei häirityn oloinenkaan. Aloimme juttelemaan. Minä kyselin, Pentti kyseli. Vähitellen ääni toisessa päässä alkoi päästä entiseen voimaansa.
- Olit täällä kirjastossa puhumassa, sinusta oli kuvakin.
- Niin olin.
- Olitkos Matin hautajaisissa?
- Kyllä vaan, Matti oli minulle tuttu jo kaukaa, olin hänen 50-vuotispäivillään Upinniemessä. Siellä sain tutustua hänen armeijan työtovereihinsa. Yksi niistä oli hautajaisissakin, hän muisti minut ja juttelimme. Matti oli hauska mies, hänellä oli aina valtaisa määrä tarinoita kerrottavana.
- Minä en tullut hautajaisiin, kun en niin vainajaa tuntenut. Pari kertaa kävimme toisillamme kylässä. Kyllä aina juteltiin kun kylillä nähtiin. Olin kutsunut Matin purjehtimaan Näsijärvelle. Painelimme keskellä selkää purjeilla, kun Matti äkisti sanoi,
- Täältä tulee savua.
Vilkaisin sitlooraan ja näin saman. Hyppäsin kapyysiin ja tempaisin päävirtakytkimestä virran poikki niin tehokkaasti, että avain katkesi tyvestään. Arvasin heti sytytysvirran jääneen päälle, se kun täytyi muistaa kääntää pois päältä. Hyppäsin sitlooraan takaisin ka yhdessä katselimme, ettei enää savunnut. Siinä sitten alkoi ankara mietintä, miten saisin virran takaisin päälle. Mattikin sitä kävi katsomassa kun pyysin. Sain hieman omaa aikaa ajatella.
- Ei tässä ongelmaa ole, kyllä minä purjeilla pääsen takaisin satamaan ja laituriin. Olisi se vaan helpompaa koneella, jos täytyy väistellä satama-altaassa.
Jatkoimme seilausta. Matti oli tuonut pienet konjakit mukanaan, ne naukattiin kohteliaasti redillä. Joimme kahvit ja söimme voileivät. Palasin kajuuttaan ja kollasin työkalujani. Merellä kun on aina pärjättävä yksin. Muistin purasimen, terävän kovasta teräksestä tehdyn piikin. Olin sen aina hionut nelikulmaiseksi, joten sillä saattoi hyvin kalvaa reikää. Asetin purasimen terän katkenneen avaimen perään virtalukossa ja iskin vasaralla muutaman laakin purasimen toiseen päähän. Terä upposi hieman tyngän sisään. Käänsin purasimesta varovasti, ja sain virrat päälle. No selvisin, mutta kyllä se oli noloa niin äärettömän tarkan meriupseerin ollessa mukana.
- No pitipäs, juuri kun kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Penttiä jo nauratti.
- Taisit olla kirjamessuillakin.
- Kyllä, minun ensimmäisestä kirjastani oli otettu pokkaripainos, jouduin oikein eteen puhumaan. Väkeä oli aivan tavattomasti. Sitten myin niitä pokkareita ja siihenkin tuli hirmuinen jono. Sitä myytiin vitosella. Olisi jono ollut varmaan lyhyempi, jos hinta olisi ollut 20 euroa.
En sanonut siihen mitään, vaikka ajattelin, ettei se mitään olisi vaikuttanut, kun Pentiltä sai nimmarin.
- Mitenkäs Sirkka on jaksanut, onko hän ollut täällä sinun kanssasi?
- On ollut, ja minä siellä Tapanilassa, nyt juuri tänään hän joutui, tai pääsi, muuttamaan, niin ei enää joudu asumaan yksin.
Juttelimme kotvan tästä asioiden käänteestä.
- Minä sain myös kirjani lopulta ulos painosta, toin sinullekin, oletko sitä katsellut?
- Sain sen, ja olen sitä lukenutkin. Valokuvathan olivat erinomaiset, ne minä katselin heti. En oikein ollenkaan muistanut sitä Reilimon matkaa. Olen saanut uudelleen mieleeni sitä tapahtumaa.
- Käytiinhän me silloin Salosillakin, Reilimolla olimme yötäkin.
- Kyllä sitä nyt muistan.
- Minä lähetin kirjan Annelille, Anulle ja Leenallekin.
- No se on mukava.
- Lähetin myös Marjatta Tapiolallekin, muistatkos, sille taiteilijalle Sysmästä. Siitä on kuvatkin, ja hänen äidistään Vanhasta Kertusta.
- Sen minä muistan, Kerttu on kai jo kuollut.
- Kyllä, vuosia sitten.
Siinä juttelimme kuin vanhoina aikoina. Hänellä oli käynyt entinen elinkautisvanki kylässä. Samassa seurueessa oli ollut pari kuvaajaakin, aikoivat varmaan saada sen julki televisiossa. Tämä karski entinen vanki oli ollut Kylmäkosken vankilassa viimeksi. Hän kertoi vankilavuosistaan.
- Muistatkos sen entisen vankilanjohtajan, olitkos sinä silloin minun kanssani myymässä?
- Muistan hyvin, hän asui siinä Kylmäkosken keskustassa puutalossa.
- No, tämä vanki oli kolunnut varmaan kaikki Suomen vankilat. Hänellä oli jo erityisoikeuksia. Omassa huoneessaan vangeilla sai olla 4 kirjaa. Tällä elinkautisella sai olla 70. Täällä minun luona käydessään hän oli hurjan näköinen, 192 cm pitkä, tukka harteille saakka, kaulassa jonkimmoinen risti puolirintaan saakka ylettyvässä ketjusta. Lisäksi hän oli kauhean ruma. Kun me olimme minun kammarissa, niin hän heti huomasi kirjan, jonka lainausta hän pyysi. Minä annoin, ja niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa. Lukenut ei hän ollut kirjaakaan ennen kuin täytti 40 vuotta. Siitä hetkestä hän alkoi ahmia kirjallisuutta. Lisäksi hän kertoi pienestä lapsestaan, sanoi ettei ollut lainkaan kiinnostunut aikaisemmin, piti niitä vaan riesana. Oma lapsi muutti täydellisesti hänen päänsä, mitään niin rakasta hänellä ei koskaan ollut ollut.
- Hormoonitoiminta oli muuttunut isyyden myötä, luonto toimii niin, että se maksimoi lapsen mahdollisuudet jatkaa elämää.
- Ei se minun lapsieni myötä alkanut heti syntymästä. Minä en ollut niistä kiinnostunut, ennen kuin alkoivat puhumaan. Pidin niitä kapaloissaan vain yhdentekevinä toukkina. Kyllä minä muuten hoidin niin, että aina oli ruokaa ja lämpöä.
- Onkos Helvetin Enkelit nyt käynyt sinua auttelemassa?
- Ei juuri, viime talvena muutaman kerran kalojen kauppaamisessa. Nyt ei ole sitäkään ollut.
- Oletkos ensi viikolla kotona, niin voin poiketa?
- On minulla Luonnonperintösäätiön tilaisuus ja retki viikon loppuna. Soita kuitenkin ennen kuin lähdet.

Kalastaja kirja v. 2015

Kalastaja

Sain valmiiksi kirjani Kalastaja. Hirmuinen oli ryhtymys. Pääsin maaliin Sääksmäki-Seuran yhteistyön tuloksena. Minä toimitin aineiston, jota olimme Jakke Tuomisen kanssa työstäneet ja Juha Myllylän kanssa taittaneet. Siis Juha taittoi ja minä hyväksyin. Oikolukujen jälkeen oli vuorossa painotyö. Seuralle annoin kaikki oikeudet kirjaani, tulot ja korvaukset. Se koskee myös valokuvia, jotka ovat kaikki ottamiani. Myös kirjan jakelu kauppoihin ja museoihin on seuran työtä. Minulla on kirjoittajan kappaleet ja muutama ylimääräinen, joita olen jakanut sukulaisilleni. Jos teistä lukijoista joku haluaa ostaa kirjani, käy se ottamalla yhteyttä Jukka Oksaan. Hän osaa myös kertoa, missä kirjaa on myytävänä. Hinta on 20 euroa. Tämä on ensimmäinen myyntikirjoitukseni, lupaan, ettei juuri muita tule. Jäljessä oleva teksti on lainattu Sääksmäki-Seuran kotisivuilta. Julkaisutilaisuus ehti jo mennä. Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”. Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014. Tervetuloa Pekka Turtiaisen "Kalastaja" -kirjan julkaisutilaisuuteen Voipaalan kartanoon Sääksmäelle torstaina 15.10.2015 klo 13! Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”. Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014. Kyseessä on kertomus kahden miehen, Pentin ja Pekan ystävyydestä, ajatuksista ja toimista, loputtomasta uurastuksesta, peräänantamattomuudesta, unelmista ja niiden toteutumisesta. Teos on väkevästi yhdessä eletty matka kalastuksen ja luonnonsuojelun aherruksessa kahdenkymmenen vuoden ajalta. Matkalla kuljetaan miesten kotikulmilta kaupunkeihin, torpista kartanoihin. Kirjoitukset näyttävät ankaran arjen, sen lomittumisen hengen tuotokseen, kahlitsemattoman mielen kehittymisen ja lopulta suojelumetsien perustamisen. Matkaan mahtuu paljon kaloja, kilometrejä ja kohtaamisia. Pekka Turtiainen Tykistöupseeri, maanviljelijä, kasvatustieteen maisteri, kalastusavustaja 1994 - 2005. Harrastukset: partio, valokuvaaminen, kotiseututyö, talonpoikaiskulttuuri, sotahistoria, kirjoittaminen, puutyöt, puutarhanhoito, purjehdus, huilun soitto, bändisoitto, unelmointi ja päiväuni sekä lintujen talviruokinta. Kalastaja kirja: Kirjoittaja: Pekka Turtiainen Kustantaja: Sääksmäki-seura ry Ulkoasu, taitto ja kuvankäsittely: Juha Myllylä. Kovakantinen, lankasidottu , 160 sivua, n.30 kuvaa. Painopaikka: Aldus Oy Kirjan julkaisutilaisuus torstaina 15.10.2015. Klo 13.00. Voipaalan taidekeskus Sääksmäentie 772 37700 Sääksmäki puh: 040 3357071 http://www.valkeakoski.fi/portal/suomi/kulttuuri_ja_vapaa-aika/voipaalan_taidekeskus Lisätietoja: Pekka Turtiainen, puh: 040 7295066. Sähköposti: turtiainen@gmail.com Juha Myllylä, puh 040 5399561. Sähköposti: juha.myllyla@valkeakoski.fi Jukka Oksa, puh: 0403353377. Sähköposti: jukka.oksa@akaa.fi

Oppilaat kouluun ensimmäiselle luokalle v. 2015

Kouluun

Lapsen kehittyminen kolmen ensimmäisen vuoden aikana on valtava. Pelkästään kävelemään oppiminen on vaatinut tuhansia ja tuhansia toistoja, mätkähdyksiä eteen ja taakse. Vanhemmat osaavat osallistua tähän kehitysvaiheeseen oikein, innostamalla ja palkitsemalla. Lapsi tajuaa olevansa keskeytymättömän mielenkiinnon kohteena. Samanlaista oppimisen iloa hän saa puhumaan opetellessaan, onko ensimmäinen sana äiti vai isä, vanhemmat ovat ylpeitä kehittymisestä ja myös osoittavat sen lapselle.

Seuraava vaihe on ottaa oppia sisaruksista ja naapurin lapsista leikin keinoin. Mielikuvitus on tässä aivan keskeisessä osassa. Täytyy kyetä kuvittelemaan mahdollinen ja mahdoton, ilman rajoituksia. Näitä ajatuksia sitten testataan toisiin leikkijöihin, tehdään ne leikit, jotka saavat hyväksynnän. Pienen lapsen keskipisteenä oleminen vähenee, toisten huomioonottaminen lisääntyy. Lapsen työ on leikki, esivanhempamme hyvin oivalsivat oleellisen.

Meillä mennään kouluun sinä vuonna, jolloin täytetään 7. Sitä ennen ollaan päivähoidossa hyvin leikinomaisissa oloissa. Monet oppivat lukutaidon ennen kouluikää. Koulussa kaikki lukevat viimeistään jouluun mennessä. Tarvitseeko sitten osata lukeminen ennen koulun alkamista? Ei, siitä ei kannata huolehtia. Sitä varten on opettaja. Sen sijaan oppilaan isolla sanavarastolla on merkitystä. Muistamme kolmivuotiaan loputtomat kyselyt, mikä tämä on? Vanhempien tärkein tehtävä on vastata.

Paljon maailmalla on tutkittu koulun aloitusikää, se vaihtelee neljästä seitsemään. Tutkimuksissa on selvinnyt leikin ja leikinomaisen oppimisen myönteinen merkitys. Vastakohtana on muodollinen opetus, kouluopetus, jossa edetään opettajajohtoisesti. Meillä on Pisa - tutkimuksissa saatu huippupisteitä muihin maihin verrattuna. Yhtenä syynä on esitetty meidän opettajakoulutuksemme  korkeaa tasoa, toisena syynä  sopivaa koulun aloittamisikää.

Lapsen minäkuva koulun alkaessa on hyvin pysyvä. Jos hän ajattelee negatiivisesti: ”Olen tyhmä,” on koulumenestys heikompi verrattuna oppilaaseen, joka ajattelee positiivisesti: ”Kykenen tähän.” Tähän ei vaikuta oppilaan älykkyys. Vanhempien kasvatus positiivisen minäkuvan luomisessa on keskeisessä osassa ennen kouluikää. Siitä eteenpäin kaverien merkitys alkaa nousta merkittävämmäksi, murrosiässä tärkeimmäksi vaikuttajaksi.

Koulun aloituksessa hypätään esteitä, mitä useampi este, sitä hankalampi aloitus. Loikkien tarpeet syntyvät, jos syntyvät, koko siihenastisen elämän varrelta. Ensimmäinen luokka pakottaa sopeutumaan minä puhun, sinä teet vaiheeseen. Sopeutumista helpotetaan ns. pehmeällä alulla. Vanhempien ja opettajien yhteistyö on hyvin merkittävä.  Kahden lapselle tärkeimmän  auktoriteetin on osoitettava samaan suuntaan. Leikinomainen oppiminen alkaa vähetä. Tärkeintä olisi säilyttää kiinnostus uusiin asioihin sellaisena kuin se oli kolmivuotiaan kysellessä, mikä tämä on.

Huomioita lasten kasvatuksesta

 

Lapsen kehityksessä on kaksi tärkeää jaksoa, aika ennen syntymää ja ikävuodet kolmeen asti. Tupakan ja alkoholin vaikutukset napanuoran välityksellä ovat dramaattiset. Tämän lisäksi ovat vielä huumeet. Lapsen kasvun ja kehittymisen edellytykset voidaan tuhota jo kohdussa. Pahiten kärsivät aivot, oppiminen vaikeutuu ratkaisevasti.

Suhde äitiin, isään ja siskoksiin on ensimmäisiä elinvuosiaan elävän lapsen tärkein verkosto. Läheisyys, fyysinen kontakti, hymy, puhe, laulu ja leikki tai niiden puute vaikuttavat dramaattisesti tunne-elämään. Turvallisuuden tunne syntyy ihokosketuksesta. Tämä on huomioitu jo synnytyksissä, vauva annetaan äidin syliin heti, eikä enää läpsitä pikkuista parkumaan.  Nyt lapset erotetaan vanhemmistaan jopa alle vuoden ikäisinä päiväkoteihin. Vahva side omaan perheeseen katkeaa itkuun vieraalla ovella.

Lapsi kykenee kuulemaan kohdussa. Musiikki, äidin laulut, hyräilyt, ne herättävät uusia yhteyksiä aivoissa.  Lapsen kasvatus, oikeastaan pitäisi puhua elämään ohjaamisesta, antaa mahdollisuudet hyvään tai vajavaiseen kehitykseen. Käsitys itsestä muovautuu sen mukaan, millaista palautetta lapsi saa erilaisista yrityksistään, puheistaan ja puuhistaan. Pahin virhe on vähättely, et sinä osaa, sinä olet huono, en minä kerkiä, mene nyt tiehesi, taasko sinä.  Meidän tulisi kyetä antamaan lapselle mahdollisuudet yrittää itse saavuttaa oma parhaansa. Se riittää. Jos lapselle sanotaan, että hän on huono, hän helposti uskoo niin, eikä kykene kykyjensä edellyttämälle tasolle. Parhaatkaan synnynnäiset ominaisuudet eivät pääse esiin, mikäli kasvatuksessa on epäonnistuttu minäkuvan luomisessa. Tämä on huomattu jopa nerokkaiden ihmisten koulumenestyksestä. Vielä on mainittava sanavaraston kehitys. Koulun alkaessa ne lapset, joilla on keskitasoa parempi sanavarasto, ovat edellä myös jatkossa ylemmillä luokilla.  Puhu lapselle, leiki ja pelaa lapsen kanssa, ruoki hänen mielikuvitustaan, kannusta uusiin ponnistuksiin, arvosta hänen hullunkurisiltakin kuulostavia ideoitaan, hyväksy hänen leikkikaverinsa. Kokonaan on luovuttava entisen kaltaiselta rankaisemisen ja vähättelyn kulttuurista, saati sitten lapsen nolaamisesta. Mensa järjestää testaustilaisuuksia, joihin voivat osallistua kaikki halukkaat. Tavoitteena on löytää huippuälykkäät, jotka eivät itse tiedä kykyjään.

Pekka

 

Sääksmäki Soi! konserttiarvostelu

 

Konsertit Voipaalassa ja Visavuoressa


Sääksmäki Soi! yhdistys ponnisti jälleen kerran voimansa kauniiseen kesäiseen konserttisarjaan. Kapellimestari Jukka Iisakkila toi taas huippusoittajat ihasteltaviksemme ja kuultavaksemme. Uskomaton onni on seurannut tapahtumaa vuosi vuoden jälkeen, lyhyt kesämme on hellinyt lämmöllään ja valollaan tapahtumia.

　

Trio La Rue soittamassa Voipaalassa Jean Sibeliuksen varhaista tuotantoa. Vas. Virva Garam, Susanna Arminen ja Markus Pelli.

　

Kapellimestari Jukka Iisakkila on joutunut tällä kerralla nuotin kääntäjäksi. Susanna Arminen soittaa viulua ja Virva Garam pianoa.
　
　
　
Trio La Rue esiintyi Voipaalassa torstaina 2.7. Lämmin tunne oli jo valmiiksi, kun Jukka Iisakkila avasi Sääksmäki Soi ! konsertin jo 16. kerran. Virva Garam piano, Susanna Arminen viulu ja Markus Pelli sello esittivät Sibeliuksen varhaistuotantoa ajalta Sibelius ennen Sibeliusta. Hänen sävellyksen opintonsa alkoivat vasta näiden kappaleiden kehittelyn jälkeen. Mielenkiintoisia elementtejä ja kuultokuvia sisältyi Trio a-molli JS 206 avauskappaleeseen. Pianossa Garam paineli menemään jykevästi, ja viulu joutui vastaamaan melkoisella tuuttauksella. Sello oli aluksi miltei kuulumattomissa, mutta nousi pehmentämään terävää sointia. Ensimmäisen osan lopussa alkoi kuulua selvästi kansanlaulujen poljentoa. Toisen osan äänet ja tunnelmat pehmenivät, kunnes kolmannen osan alussa palasi kansantanhut mukaan. Näissä osissa säveltäjä otti kuulijat mukaansa, soittajien yhteistyö ja pienet katseet sekä eleet antoivat nautinnollisen runoelman soljua katsojien olemuksiin.
　
　
　
　

Visavuoren esiintyjät vas.Tuomas Ylinen, Sami Junnonen, Petri Kumela ja Mirka Malmi




Päätöskonsertti Visavuoressa

Sääksmäki Soi! konserttisarjan tämän vuotuinen viimeinen konsertti pidettiin tunnelmallisessa Visavuoren urkuhuoneessa. Väkeä oli niin paljon kuin tuoleille mahtui. Tuomas Ylinen esitti Johan Sebastian Bachin sarjan soolosellolle nro 2 d-molli. Ensimmäinen sävel puhkaisi salin ilman väräjämään harmoniaa. Seitsemänosainen teos imi mukaansa alun Preludesta lopun Giguen nopeatempoisiin lyhyisiin jousen liikkeisiin. Testore-sello soi mestarin käsissä.

Partita huilulle ja kitaralle c-molli herätti kovan ennakko-odotuksen. Sami Junnonen huilussa antoi mestarillisen näytön barokkimusiikista kirkkaassa ja vähäeleisessä soitossaan. Vibraton käyttö oli hyvin maltillista, äänet soivat kuulaina alarekisteristä ylös korkeimpaan oktaaviin, jossa aivan pitkien sävelien lopussa Junnonen antoi äänen kevyesti värähdellä. Petri Kumela kitarassa täydensi erinomaisesti huilun dominointia. Kummelan soitto oli vähäeleistä ja taitavaa, hänen tekniikkansa oli ihailtavaa. Soittajat täydensivät äänimaailman kuulijoiden istuessa sen keskellä kesäillassa.

Partita sooloviululle nro 2 d-molli, ja eteen asteli Mirka Malmi väliajan jälkeen. Hänen viulussaan oli terävyyttä ja voimaa, kantavuutta yli sellon aikaisemman pehmeyden. Molemmat soolosoittajat soittivat il man nuotteja, kuin myös lopussa lavalle palannut kitaristi Kumela. Hänen Partita sooloviululle nro 2 d-molli kaiutti osan Ciaccona kitaralla. Sen rauhallinen poljento kiihtyi välillä huiman moniääniseksi tanssiksi.

Ulos kivilinnasta asteli tyytyväinen yleisö.  

Mersuun avain

Auton vara-avain

Paula herätti minut epäinhimilliseen aikaan, yhdeksältä aamulla. Itse olin pyytänyt. Söin kaurapuuroni, join teeni ja söin paistetun kananmunan ruisleivän päällä. Auto odotti ulkona, nihkeä ja kylmä oli penkki. Hetken ajettuani kuulin kauhean jyräyksen auton alta. Pysäytin Viitasten kohdalle ja kiersin auton, tarkastin renkaiden kiinnityksen. En mitään outoa havainnut. Ajoin yhden talon välin kun takapyörä narskahti jumiin. Taas kiersin autoa, ja nyt polvistuin katselemaan auton alustaa. Ei mitään. Jatkaessani matkaa kuului aina oikealle käännettäessä hirveää rahinaa.

- No mitäs tässä, ajellaan hiljalleen jos pääsisin korjaajalle saakka. Mikä saamari.

Käänsin voimakkaasti vasemmalle, ja rahina loppui.

- Ajan tästä hiukan lujempaa, ehkä pääsenkin perille.

Niin vain kävi, että rahina lakkasi, kunnes taas pikatien risteyksessä alkoi uudelleen.

- Olkoon, se taitaakin olla kivi jossain jarrukilven välissä, vai onkohan minulla edes jarrukilpeä.

Puntaroidessani näitä rahinoita päätin painella Tampereelle saakka. Minulle oltiin asentamassa uutta avainta. Ostaessani auton sain vain yhden avaimen mukaani.  Kivi rahnutteli silloin tällöin, parkkeerasin pikahuollon eteen, otin avaimen mukaani ja painelin sisälle.  Asiasta oli jo aiemmin sovittu, ja huoltomies otti autoni huoltoon.

- Minä ilmoitan sitten tekstarilla kun on valmis.

- Hyvä, minä kyllä istuskelen tässä jossain sen ajan.

Kävelin hallin perälle ja katselin siellä olevaa automaattista kahvinkeitintä. Sai siitä kaikkea muutakin, kahviakin montaa lajia. Olin otellut sen monsterin kanssa jo aiemmin. Sain kyllä montaa nappia painella ja asetella kuppiani mihin milloinkin. Lopulta sain niin saaterin vahvaa mustaa myrkkyä, että pari tulikuumaa hörppyä riitti. En aloittanut uutta otatusta.

Istahdin, aloin lukea mersun mainoslehtistä. Se oli kyllä kuorma-autoista, muttei se siinä tilanteessa mitään haitannut. otin kännykän esille ja aloin lukea Ilta-Sanomia ja Iltalehteä. Katselin maailman tapahtumia, akku alkoi huveta kolmannen tunnin alkaessa. Aloin torkkua, jalat suoraksi, takamus liukui reunalle, selkä kiinni nojaan. Siinä ramppasivat miehet pissalla, toiset ottivat melkoisen tottuneesti parilla painalluksella sitä hirveää myrkkyä. Toisella silmällä laiskasti seurailin. Kas, kopsetta, aukaisin silmäni ja valkopuseroinen ja isotissinen neitokainen kävi puuteroimassa nenänsä. Nousin, klampsin hitaasti pakettiautojen takaa pikahuollon edessä oleville korituoleille. Katselin ja nuokuin. Keski-ikäinen lyhyttukkainen rouva klopotteli ovesta ohitseni vasemmalle. Suljin silmäni. Klop klop, ja äskeinen rouva paineli oikealle. Taas ulko-ovi kävi, ja rouva istahti viereeni.

- Tätä tämä on täällä, mahdotonta odottamista.

- No niin näyttää.

- Minä olen täällä seurannut vanhoja ukkoja usein. Aika heille tulee pitkäksi.

- Täälläkö?

- Ei, vaan tuolla varsinaisella huollon puolella. Kerrankin siellä oli ukko Jyväskylän seudulta. Istuimme samaan päytään juttelemaan. Täällä käsketään aina tulemaan seitsemäksi. Siinä sitten jonotetaan ilmottautumisessa. Siitä sitten puolijumalat valikoivat mielensä mukaan järjestyksen. Mutta aamulla oli tultava.

- Ei hyvänen aika, ei kai.

- Kyllä. Minäkin olen täällä istunut jo yli kolme tuntia, että saisin uuden avaimen autooni.

- Kolme tuntia, miten se niin menee?

- Tämä on kuulkaas jo kolmas päivä, kun minä täällä olen. Ensin tilasin täällä sen avaimen, auto otettiin heti halliin ja kiinnitettiin testeriin. Kone sitten hiljalleen selvitti, että mikäs auto siellä nyt on, ja kukas sen sitten oikeen omistaa, ja mikäs avain siitä sitten puuttuu, ykkönen vai kakkonen. Lopulta tilaus saatiin menemään, kait se Saksaan meni. Kerkis sitten joku herra kuittaamaan sen hyväksyttäväksi ulkomaan kaupaksi.

Sain soiton kotiin. Avain oli saapunut. Se laitettaisiin heti avainkouluun, kun tulen paikalle. Perjantaina hiukan puolenpäivän jälkeen olin täällä. Huoltomies vilkaisi kelloon ja sanoi:

- Auto voi jäädä tänne, jos se avain ei opi temppujaan ennen neljää. Jos ohjelma keskeytetään, niin se ottaa ensi kerralla kaksinkertaisen ajan.

- No, minä ajelin siitä takaisin maakuntaan ilman avainta. Tänään tulin sitten tänne ajoissa, ja siellä käy aikamoinen laskutehtävä. Minulla on kotona tietokone, ja siihen olen usein ladannut isojakin tiedostoja, mutten koskaan neljättä tuntia.

- Hyvät ihmiset kuinka on vaikeaa. Minä en enää koskaan hukkaa avaintani.

- Ei kannata, tämä on jo maksanut minulle kolmesataa euroa ja kolme työpäivää.

Huoltomies toi avaimeni, valitteli opetuksen kestoa.

- Ei tämä enää mitään, voiton puolella ollaan, kiitos vaan.

Astuin ulos, auto seisoi siinä valmiina, se oli peruutettu oven eteen. Starttasin ja kurvaisin tieheni. Hirveä krahina käänsi päät koko pihassa, kas, ässä menee.

Tulisiko meidän liittyä NATO:on

Venäjä ja Nato, johtopäätökset Ukrainan tilanteesta

Ukrainassa tapahtunut laiton miehitys ja alueiden anastus on osoittautunut hyvin vaarallisen tapahtumaketjun ensi askeleeksi. Krimillä vihreät miehet valtasivat alueet ja hallintorakennukset hyvin nopeasti. Raskas kalusto seurasi perässä, ja vain yhden ukrainalaisen upseerin kuolemaan johtanut operaatio suoritettiin mestarillisesti. Saman tien järjestettiin myös vaalit Krimin liittämiseksi Venäjään. Presidentti Putin ensin kielsi, sitten myönsi Venäjän armeijan olleen asialla.

Jotta tuollainen operaatio onnistuisi, vaatii se valtavan ennakkosuunnittelun. Täytyy miettiä strategia, sen vaatimat materiaalit aseista ammuksiin ja huoltoon saakka. Täytyy nimetä ja harjoituttaa joukot tehtäviinsä. Venäjä teki kaiken hyvin, sai haluamansa siihen saakka.

 Itä-Ukrainassa suoritettu toisinto oli huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Lehdissä ja televisiossa näytettiin keski-ikäisiä pulleita ns. kotijoukkojen miehiä valtaamassa hallintorakennuksia eri kaupungeissa. Pula aseistuksesta oli nähtävissä. Kalustoa ei ollut, ei kuorma-autoja, panssaroitua kalustoa, ei tykkejä, ei ohjuksia. Jonkin verran kyllä pienikaliiberisia ammuksia ja aseita. Niilläkin varusteilla saavutettiin melkoista menestystä, ennen kuin Ukraina kykeni ollenkaan vastaamaan uhkaan. Ukrainan armeijan sotakunto oli melkein nolla. Kalustoa kyllä oli, panssareista ja tykeistä alkaen. Käyttäjät vain puuttuivat, juoksivat karkuun ja jättivät kalustonsa. Presidentti Poroshenko suuttui, erotti suuren osan kyvyttömästä upseeristosta, aloitti uudelleenorganisoinnin ja kykeni uusitun ja jotenkin koulutetun armeijan osastojen avulla estämään ”kotijoukkojen” etenemisen. Saavuttipa Ukraina myös menestystä vallattujen asemien takaisin valtauksessa.

Tässä vaiheessa presidentti Putin aloitti toisen vaiheen suunnitelmassaan Itä-Ukrainan valtaamisessa. Venäjän joukot vedettiin osin kasarmeihinsa, no ainakin poistuivat rajalta, palasivat ja aloittivat voimakkaan etenemisen Ukrainan alueelle. Meille saakka näytti jo siltä, kuin Ukraina onnistuu työntämään vieraat joukot pois alueeltaan. Tämän Putin esti syöttämällä raskaasti aseistettuja armeijan osia vastaiskuun useilla alueilla. Hienointa oli seurata kansainvälisiä kokouksia ja venäläisten asian kieltämistä. Ulkoministeri Lavrov osasi kieltää hiilivalkealla Pietariakin useammin venäjän toimet.

Tapahtui onneton matkustajakoneen alas ampuminen. Venäjältä tullut ilmatorjuntayksikkö pasautti menemään kaikkea liikkuvaa kohti. Tällaista asetta ei olisi uskonut Ukrainan kotijoukoilta löytyvän. Kenenkähän autotallissa sitä säilytettiin? Ilmeisesti on kyetty osoittamaan ohjuslavetin matka Venäjän varuskunnasta maanteitse Ukrainaan. Lentokoneen tuhon jälkeen ase vedettiin samana yönä takaisin rajan taakse. Saman tien alkoi asiasta kiistely, emme me, vaan naapurin pojat syytökset sinkoilivat. Edes ruumiiden etsintää ei annettu suorittaa kapinallisten hallussaan pitämällä onnettomuuspaikalla. Mitään vaikutusta ei ole ollut Hollannin, EU:n, YK:n vastalauseista.

Tähän onnettomuuteen olisi voinut valloitus päättyä, ellei sotatoimia olisi suunniteltu ja harjoiteltu tavoite kirkkaana mielessä. Putin tietää mitä tekee. Hänen osansa julkisuuteen on kieltää venäläisten osuus koko valtaukseen, Lavrov joutuu koville, mutta selviää rautaisella rutiinilla.

Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä Venäjän tavoite: Mariupol ja maakäytävä Krimille. Onko se sitten koko tavoite, minusta ei. Itä-Ukrainan valloitus on ollut ymmärrettävää, Venäjä ei ole kyennyt tuottamaan kaikkea tarvitsemaansa sotilaskalustoa itse. Ukrainassa sijaitsevat tehtaat ovat strategisesti tärkeitä monille asejärjestelmille. Nyt niiden tuotanto on turvattu siihen saakka, kun Venäjä saa oman tuotantonsa käyntiin. Krimi on tärkeä kahdesta syystä, laivastotukikohtana, ja merialueiden alla olevien öljylähteiden vuoksi.

Meidän on huomattava myös se, mitä Venäjä muualla tekee. Esimerkit ovat kylmääviä. Murmanskissa on maailman vahvin sotilastukikohta, Alakurttia varustetaan kalustolla ja miehillä, samoin Petroskoin ympäristöä. Pietarin alueella on lisätty aseistusta ja joukko-osastoja sellaiset määrät, ettei niitä uskoisi tarvittavan Suomen maarajaa vastaan. Röyhkeät ilmatilojen loukkaukset ympäri Itämerta, lisääntynyt liikenne, sukellusveneiden aivan Tukholman edustalle suorittamat vakoilu- ja suunnittelusukellukset ovat käsittämättömiä, ellei aseta niitä kehyksiin Ukrainan tapausten yhteydessä.

Meidän aikamme valita oma turvallinen puolustussuunnitelma ja sen toteutus alkaa olla vähissä. Virossa, Latviassa ja Liettuassa se onnistui kivuttomasti. Valtioissa johdon ottaneet uudet sukupolvet tiesivät, että heidän ainoa mahdollisuutensa oli puolustusliitto NATO:n kanssa. Meilläkin uudet nuoret poliitikot ovat saaneet vastuun maan johtamisesta. Merkille pantavaa on, että -90 luvulla ja vielä 2000 luvun alussa vallassa olleet poliitikot ovat virkansa jätettyään ilmoittaneet halunsa liittyä NATO:on, presidentti Ahtisaarta myöden. Kannatus on meillä hitaasti noussut, Ruotsissa nopeammin ja korkeammalle kuin meillä. Syyt vastustaa liittoa alkavat murentua, seuraava hallitus muokkaa ohjelmaansa. Heidän kantansa puolustuspolitiikkaan ratkaisee Suomenkin kohtalon.

Ruotsi on aina osannut hoitaa etunsa. Heillä oli salainen sopimus Hitlerin kanssa rautamalmista. Sen he toimittivat täsmällisesti sotivalle osapuolelle mahdollistaen Saksan sotakoneen toimimisen. Mitä ruotsalaiset ovat tässä tilanteessa sopineet USA:n kanssa. Eikö mitään? En usko sellaista löperyyttä. Entäs meidän miehet. Meillä pitää varustaa oma armeija uudelleen, sitä ollaankin tekemässä. Varuskuntia on lakkautettu, joukko-osastoja lakkautettu, miinakielto saatettu voimaan. Reserviä on heitetty yli laidan, 250 000 miestä väitetään riittävän kriisissä. Lopuille miehille ei ole osoittaa paikkaa eikä aseistusta. Katselevat sitten televisiosta mitä näkevät.  

Lounas

Lounas Päivölässä

Olin Sääksmäki-Seuran asioissa liikkeellä. Ajoin siltojen yli. Molemmin puolin järvialtaat kilottivat keskikesän kuumuudessa. Pitkä pengertie kaartui vasemmalle melkein yhdeksänkymmentä astetta, ja silta tuli taas näkyviin takaviistossa.

- Kylläpä on taas komeaa katseltavaa. Ei ihme, että kahvila silloilla menestyi niin hyvin, kun tämä tie johdatti Helsingistä tulijat täällä ensimmäisen kerran vesien ääreen. Parkkipaikka oli aina aivan täynnä. Meneehän sinne kahvilaan nytkin väkeä, mutta harvakseltaan. Moottoritie vei tästä autot.

Tarttilan risteys läheni, rullasin vapaalla pitkät pätkät, enkä joutunut juurikaan jarruttamaan kääntyessäni. Visavuoren risteys jäi oikealle, pienen sillan yli, mäen päälle ja siinä oli Päivölän risteys. Perillä hoidin tehtäväni, ja näin Askon, Päivölän johtajan.

- Terve, näkeehän sinuakin. Kuules, olen ajatellut Penttiä ja sinua. Tulisitteko meille syömään joku kerta. Hakisit Pentin niin kuin viimeksikin.

- Kyllä vaan, mielelläni tulen, oletko sopinut päivästä Pentin kanssa?

- Ei, en ole ollut Penttiin yhteydessä, ajattelin, että sinä kysyisit, kun sinä varmaan paremmin tapaat häntä.

- Joo, jos Pentti vaan on maisemissa, eikä esimerkiksi Saksassa pyöräilemässä. Minä soittelen sitten sinulle, mikä päivä meille sopisi.

Kesällä Penttiä ei hevin saa kiinni. Puhelimeen ei vastaa kukaan, vaikka se onkin nykyään hänelläkin kännykkä. Oikeastaan seinäkkä, sillä puhelin on kiinnitetty seinään. Siinä on edelleen erilliset numeronäppäimet ja käteen otettava luuri. Näin Pentti pärjää seinäkällään samoin kuin aina ennenkin. Ollessani taas kerran käymässä Vähä-Uotilassa pyysi isäntä minua katsomaan, pystyisinkö minä purkamaan puhelimeen tulleet viestit. Hänen ystävänsä olivat niitä satamäärin sinne lähettäneet. En kyennyt purkamiseen minäkään.

- Kyllä tähän tarvitaan insinööri tai joku teinipoika. Olen painellut kaikkia nappeja erikseen ja yhtä aikaa ja eri järjestyksissä. Ei toimi minulle tämä laite.

Olimme tulossa Paulan kanssa Hämeenlinnasta, käännyin Sääksmäen tielle. Näimme tutun hahmon reppu selässään kävelevän tien laidassa. Painoin ikkunan auki, hiljensin ja huikkasin morot.

- Minulla olisi sinulle oikein asiaakin, ajan tuohon santatien laitaan.

Pysäköin auton ja nousin ulos odottamaan.

- Voinko tarjota sinulle kyydin, olet varmaan kotiin menossa?

- Kyllä se muuten kävisi, mutta minulla on polkupyörä tuossa asianajajan pihassa, siinä mistä me kerran haimme leppäpuita. Sinulla ei kuitenkaan ole pyöräkoukkuakaan mukana.

- No ei, eikä vetokoukkuakaan. Sen kyllä asennan vielä. Mistä sinä olet tulossa?

- Helsingistä. Olin siellä tuttaviani tapaamassa parin päivän ajan. Nyt täytyy mennä välillä hoitamaan kotiasioita.

- Asko pyysi minua välittämään sinulle pyynnön saapua syömään. Menisimme yhdessä, haen sinut ja tuon takaisin.

- Jaa, kyllähän se sopii. Olen nyt kotona ainakin kaksi viikkoa, että sinä aikana sitten. Minulle sopii vaikka ensi keskiviikko.

- Hyvä, ilmoitan sen Askolle, hän sanoi olevansa koko kesän paikalla, niin että hänelle kyllä varmaan sopii. Soitan sinulle varmistuksen illalla.

Ajoin kotiin. Otin yhteyden Askoon, ja sovimme keskiviikosta.

- Tulkaa sitten kahdeksitoista ruokalaan. Hyvä näin, pääsemme taas tapaamaan. Hei vaan.

Vielä olisi saatava aikataulu Pentille. Päätin soittaa enkä lähtenyt autolla viemään sanaa.

- Pentti Linkola puhelimessa.

- Pekka Turtiainen täällä, hei.

- No hei hei.

- Askolle sopi se keskiviikko. Siellä on oltava kello kaksitoista. Minä tulen hyvissä ajoin kello puoli yksitoista sinun luoksesi, niin meillä on hyvin tunti aikaa laittautua matkaan. Lähdemme sitten puoli kahdeltatoista liikkeelle. Sopiiko tämä aikataulu sinulle?

- Jaha, no sopii se, näemme sitten. No hei hei.

Keskiviikkona aamulla ajelin Lehtimäen tietä. Sähkötolpassa ollut Mauri Kunnaksen pilapiirros Pentistä kesällä onkimassa veneestään oli hiutunut näkymättömäksi. Mauri oli siihen piirtänyt kaikki luonnonsuojelulliset kliseet, mitä oli keksinyt. Hauska piirros se oli puukorkkeineen. Kysyin kerran Pentiltä, oliko hän käynyt sitä katsomassa.

- Ei, en ole. Olen kyllä tietoinen siitä, mitä siinä on, mutta en sen takia ole koskaan pysähtynyt.

Vuosikausia tuo piirros muovin sisällä oli pysynyt lukukelpoisena. Mietin, että minä olisin kyllä pysähtynyt uteliaisuuttani, mutta ei Pentti. Ajoi hän sitten pyörällään tai hevosellaan, niin yhtä kaikki olisi pysähtyminen ollut ajan hukkaa.

Kello oli kymmenen kun pysähdyin Vähä-Uotilan pihassa tallin eteen. Pentti asteli mäkeä alas kädessään vesiämpäri.

- Mitä sinä nyt jo tulit? Olihan puhe, että tulet vasta puoli kaksitoista. En minä ole vielä valmis, aamutoimetkin ovat tekemättä.

- Ei, kyllä minä sanoin tulevani puoli yksitoista, mutta otin hiukan lisää varaa.

Pentti törmäsi ohitseni tervehtimättä suoraan kaivolle. Nosti ämpärin täyteen, käveli minua kohti, laski ämpärin maahan.

- Kyllä yhden kerran täytyy saada käydä huusissa.

Niine hyvineen hän poistui näkyvistä tallin taitse. Mietin, että tämä on taas vaikea päivä. Ohjeissa ei ollut vikaa, ajat oli hyvin sovittu ja sopivat. Kait hän ne oli unohtanut, tai kuullut vain tuon viimeisen ajan. Vuosia sitten, kesken kiivaimman kalastuksen, kalojen käsittelyn ja myynnin tuli aika tehdä veroilmoitus. Pentti sitä manasi keittiön pöydän ääressä kuitit levällään.

- Ja sitten tämä ilmoitus pitää viedä tänään. Millä minä sen vien?

- Äläs, kyllä minä voin sen hakea ja viedä mennessäni.

- No, sehän sopii, tule sitten uudestaan kuudelta, niin minä saan tämän ehkä valmiiksi.

Olin ollut fileeraamassa kaloja, tällä kertaa aamulla. Sain työni valmiiksi ennen puolta päivää ja ajelin kotiin. Paulalle kerroin käynnistäni ja tehtävästäni viedä Pentin veroilmoitus ennen puoltayötä. Söin ja kävin päivälevolle. Paula herätteli kahville.

- Tässä on sinulle viemisiä Pentille ja Anulle. Leivoin sämpylöitä.

- Kiva, minä vien.

Kello ei ollut vielä kuutta, kun olin taas Lehtimäen tiellä. Viisarit olivat vasta neljän asennossa. Kävelin sisälle keittiöön. Anu oli tiskaamassa, Pentti pöydän ääressä kuitit levällään.

- Mitä sinä nyt jo tulit? Ei minulla ole vielä mitään valmiina. En minä tätä saa valmiiksi koskaan.

Pentti ärjähteli vihoissaan, nousi pöydästä, tuoli raapi lattiaa, ovi paukahti ja Pentti oli poissa. Katselimme Anun kanssa toisiamme, meni viisitoista minuuttia.

- Käy sinä katsomassa, mihin hän meni-

- En minä uskalla, vastasi Anu.

Avasin keittiön oven, koputin kamarin ovelle ja astuin sisään. Pentti oli täysissä vaatteissa mennyt sänkyyn peittojen alle makaamaan.

- Kuules, sinun on noustava tekemään veroilmoituksesi. Eihän se, että minä olen jo täällä, tarkoita sitä, että ilmoituksenkin täytyisi nyt olla valmis, ehtiihän sen. Tässä on koko ilta aikaa.

Pentti nousi puhumattomana, palasi keittiöön. Minä viilletin autolla yöllä hiukan ennen kahtatoista Valkeakoskella miettien mihin pudottaa Pentin ilmoitus.

Kaksikymmentä minuuttia oli kulunut Pentin häipymisestä. Kuuma piha, hyttyset seuranani katselin auton kupeella tuttua maisemaa.

- Otetaan uusi alku. No hei hei, sinä tulit. Mennään sisälle.

Pentti oli muuttanut ilmettään täysin. Hän oli taas entinen mukava itsensä, jutteli ja naureskeli, ei vihjettäkään mistään kiukuttelusta. Sisällä jatkuivat aamutoimet rauhallisesti. Pentin oli syötävä ja pistettävä itseään insuliinikynällään.

- Oletko oppinut jo muistamaan pistokset päivän mittaan?

- Kyllä pistäminen käy hyvin, mutta päivän töiden kiireessä sitä ei aina muista syödä eikä pistää. Illalla sitten kaikki taas muistuu. Veren sokerin mittaus sitten antaa osviittaa.

- Mikä sinun aamuarvosi nyt oli.

Minun veren sokerini oli vuosia ollut tasaisen hyvällä tasolla. Kauhistelin Pentin arvoa, se oli paljon yli omani. Vielä oli hoidettavia muitakin toimia, aika kului yli meidän lähtösuunnitelman.

- Koetetaas nyt sitten lähteä. Minulla on tuossa tallissa vielä niputettuna sanomalehtiä ja jotain muutakin vietävää.

- Laitetaan takaluukkuun.

Päivölässä olimme kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Asko istui syöneenä aurinkoisella terassilla. Kävelimme suoraan sinne.

- No hei hei, pääsitte tulemaan, oikein mukava. Käykää nyt sitten ottamassa ruokaa tuolta pöydästä.

Menimme lastaamaan annoksemme ja palasimme auringon paahteeseen syömään. Opiston oppilaita oli runsain joukoin vielä eri pöydissä.

- Sinulla pyörii täällä opetus täysillä kesälläkin.

- Kyllä vaan, meillä on täällä aina joku kurssi menossa. Hyvin suosittu on ollut perinnekurssi. Sinne on hakeuduttu ympäri maata.

- Minä olenkin siitä Valkeakosken Sanomista lukenut. Rydmanin Karikin on ollut siellä luennoimassa.  

- Tulisitteko sitten katsomaan meidän näyttelyitämme?

- Mielellämme, vallankin tämä uusi osuus kiinnostaa. Sotien perinnehuoneet ja Mannerheim kokoelmat olenkin muutaman kerran jo katsellut. Kävin ensimmäisen kerran jo Liukkosen kartanossa niitä katsomassa.

Kesken museokierroksen Asko kysäisi minun terveydestäni. Kerroin niin kuin asiat ovat.

- En näitä Pentillekään kertonut, kun hän niistä kysyi viime keväänä. Mutta nyt olen jo niin vanha, että mitäs tässä mitään murehtimaan. Kyllä minä olin eläkkeelle joutuessani aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti. Vaimoni itsemurhasta johtunut syyllisyys nousi edessäni muurin tavoin estäen toivon pilkahduksenkaan välähdystä. Apua oli kuitenkin saatavissa, vaikka sen tunkeutuminen mieleeni veikin vuosikausia.

- Hyvinhän sinä näyt toipuneen.
 
Asko ymmärsi puhujan mietteet. Pentti seisoi vaitonaisena. Ulko-ovella miehet kiittelivät ja erosivat kuumassa auringossa.