Retki
Ritajärville
Aamulla
nousin seitsemältä ylös. Olin itse luvannut edellisenä iltana.
Täytyy harkita puheitaan. Lähdimme Vammalan luonnonsuojelualueelle.
Se on monta hehtaaria laaja lahjoitusalue, sisältää kolme järveä,
Valkea-, Ylinen- ja Alinen Ritajärvi. Ajoimme Porin tielle, ohi
Siuron ja Häijäästä kohti Vammalaa ja Karkkua. Kohde sijaitsee
vieläkin erämaisena säilyneellä Pohjolajärven ja Pääjärven
vanhoilla retkimailla. 50-luvulta alkaen olen näitä tienoita
kulkenut, kesäisin ja talvisin.
Ajoimme
polkupyörillä Vammalasta Pääjärvelle, siitä sitten jalkaisin
tai suksilla perille kohteeseen. Pääjärvi oli usein kohteena.
Järvi oli perin erämainen. Sen eteläosassa oli yksi mökki. Toinen
nousi meidän Tyrvään Metsänpoikien vuokramaalle kauniiseen
niemeen. Talkoilla sen teimme. Minäkin mukana vähäpoikana.
Lainasin Luukkaiselta hevosen ja kevyen lamuskareen. Vein sillä
kaikki tiilet perille. Hevosen vein takaisin kupeet märkinä. Ei ne
ajossa kastuneet, mutta takaisin tullessamme räppäsin hieman
lautasille ohjaksilla. Hepo hypähti mielellään raviin ja
laukkaankin, kotiin päin kun olimme menossa. Oikaisin pellon poikki,
kun huomasin siinä reen jalaksien jäljet.
Ritajärville
menimme jalkaisin voimalinjan alla ja ohjaamina. Muutaman kilometrin
jälkeen järvi alkoi erottua oikealla puolella. Alisen Ritajärven
eteläpään niemessä yövyimme kerran syksyllä, kuivat kuusen ja
männyn roitot paloivat pitkinä nuotiossa ja antoivat hiillostalla
mukavan lämmön. Huhtalan Antti oli tulimestarina.
Karkussa
Majava tuotteen risteyksestä oikealle pikkutielle. Hieman haparoin
Hornion viitan kohdalla, valitsin tunteella vasemman puoleisen tien.
Se oli uusi, minulle. Kelirikkoa oli vielä melkoisesti, pohja
valitti monessa kohtaa, savi lellui ja vesikuopat löivät
iskunvaimentimiin. Vasemmalla näkyi voimalinja, emme ainakaan olleet
hukassa. Muutama talo asujineen tuli esille, metsä oli vielä melko
peitteinen, jopa paikoin tiivis. Vain vähäisiä avohakkuita rasitti
silmiä. Pysähdyin ja kaivoin kännykän karttaohjelmasta paikkamme.
Gepsi on loistava apu. Kartta näytti vielä olevan pari kilometriä,
ja olimme oikealla tiellä. Sitten putkahti luonnonsuojelualueen
viitat näkyviin. Kaksi autoa oli parkkipaikalla. Kävimme
tutustumassa opasteeseen ja kirjoitin vieraskirjaan kuittauksemme.
Olin kotona päättänyt mennä Valkeajärvelle ja tulistelupaikkaan
kahville ja makkaralle. Hyvä sorastettu polku vei alamäkeen sankan
monilajisen metsän läpi. Liekopuita makasi metsän pohjalla useita,
jopa ristiin rastiin. Suuret pystyssä olevat kuuset, männyt, koivut
ja haavat ojentelivat oksiaan kulkijoiden suojaksi. Täällä saha
oli surahtanut vain polun poikki kaatuneiden runkojen kyljissä.
Mitään ei oltu viety pois, tukin pätkät ottivat jo päihinsä
erilaisia kääpiä. Pihka ei enää suojannut puun solukkoja. Puro
uitti vetensä järveen pienten putousten ja mutkaisten reittien
kautta. Siinähän järvi olikin. Hieman oli alkanut tuulla aamun
täyden tyynen jälkeen. Rannoilla näkyi olevan pikospuita ja
kaiteita pahimpien paikkojen yli. Lähdimme kiertämään vasenta
rantaa. Hyvin olivat tekijät lankkujansa ja kaiteitansa käsitelleet,
rakentaneet turvalliset kulut kivikkojen yli. Nuotiopaikka tupsahti
eteemme, suuren kallionhalkeamien ja valtavien irtokivien rakkaikko
ulottui tässä aivan rantaan saakka. Puita oli pinossa ja kasassa.
Arvelin kyllä saavani makkaratulet aikaiseksi sinne tuoduilla
aineksilla. Märkiähän puut tähän aikaan vielä olivat, mutta
koivuisina niistä sai hyvin kiskottua tuohta. Nuotiopaikka oli
varsin korkean kivikasan päällä. Hyvin siihen tuuli sattui. Puukko
näkyi olleen edellistenkin kulkijoiden aseena, kiehisiä oli vuoltu,
ja olipa joku onnistunut sytyttämisessäkin, hiilistä päätellen.
Koivuklapista saa hyvin kaiken tuohen talteen, mutta ei kynsillä
repimällä. Puukon terä täytyy tällätä reunasta tuohen alle,
pienellä paineella se menee sopuisasti puun ja kuoren väliin.
Sitten vaan etusormella terää auttaen tuohi irti. Täytyy vaan olla
kääntämättä terää pystyyn, silloin se vaan leikkaa tuohen
poikki.
Paula
alkoi paistaa makkaraa. Sen hän oli ostanut Valkeakoskelta, Urho
nimeltään. Ernomasen maukasta juustoista emmettä. Kahvit
ryyppäsimme termarista ja vielä voileivät päälle.
Kuvailin
järveä ja kallioita. Näkyi kuikkapari uiskentelevan, vaan olivat
kovin kaukana. Jotain sain siitäkin saaliiksi. Veneen laidan
kolahdus, sieltä solui sitten esiin nuori mies, tervehti iloisesti.
Kysyin oliko siimat kireällä? - Ei ole lainkaan, taitaa olla vielä
vedet liian kylmiä. - Hauki on jo kutenut, ahven sen perään. Eivät
ne silloin syö. Soutaja nyökytteli.
Polkaisimme
takaisin päin. Keskustelun äänet kuuluivat edestä. Suuri musta
rotweiler haukahti varoituksen meille. Taluttaja vei sen polun
sivuun. Tervehdimme ja sanoimme koirallekin muutaman sanan- Siinä
aivan polun päässä oli kolme kulkijaa, yksi heistä oli mies.
Kyselivät pystyisivätkö he kulkemaan polkua myöten. - Kyllä
siitä on aika hyvä mennä, mutta on siellä vähän juurakkoakin.
Rouva pyysi minua kuvaamaan heitä. Koirakin tuli kuvaan. Komentelin
heitä tiivistämään ja katsomaan kameraan päin. - Ota vielä
toinenkin kuva, pyysivät. - Minä otin jo neljä-viisi kuvaa.
Kiittelivät minua ja kuvauksen helppoutta digillä.
Jatkoimme
ylämäkeen, vastaan tuli kaksi puistotyön tekijää kantaen
melkoista piirua mukanaan. Iloisesti tervehdimme ja muutaman sanan
vaihdoimme. Metsä taitaa olla ainoa alue, jossa me suomalaiset
pääsemme metsäläisyydestämme.
Ajoimme
eteen päin, tie oli vanha ja huomattavasti kelirikkotietä parempi.
Tulimme Pääjärvelle ja maatalolle, kohteeseen josta lukemattomat
retkemme vuosia sitten alkoivat. Muistin sellaisenkin retken
pääsiäisenä, kun tulimme Bäcmanin Ilkan kanssa minun
satapiikillä telttailemaan, Peltosen Rauno ja Kuoppalan Jukka olivat
jo paikalla omassa teltassaan. Aamulla leudossa kelissä pakkasimme
telttamme ja reppumme ja yritimme kotia kohti. Jukan ja Raunon mopot
kevyinä menivät polanteen päällä, minun raskaampi pyöräni
painui loskan läpi. Sitä oli niin paljon, etten kyennyt etenemään.
Ei auttanut kuin työntää pyörä kilometrien matka Kallialan
tielle saakka.
Katselin
uusia tiehaaroja ja joitain uusia taloja ilmestyneen maisemaan.
Kerroin Paulalle retkistäni, Pohjolan rusthollista ja järven
laskusta.
Pääsimme
Karkun tielle, ja ajoimme yhtä soittoa Pälkäneelle mökille
saunomaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti