Korjaamolle Tampereella v.2018

Laitoin pistosahani auton takakonttiin. Ajoin Tampereelle ja aloin muistella korjaamon sijaintia. Olin siellä monta kertaa vuosien kuluessa käynyt, siinä jossain Sokoksen nurkilla. Auto hyrräsi tasaisesti kuoppia väistellen. Ajoin palaneen rautatiesillan ali, jatkoin Ratinan ohi Hämeenpuistoon ja käänsin oikealle Laukontoria kohti. Näin auton kääntyvän edessäni vasempaan maalaisten talolle päin, ja samassa minäkin käännyin siitä. Muistelin pääseväni suoraan kohti Hämeen katua, mutta Satamakadun kohdalla oli ajokielto suoraan, ja ajokielto oikealle. Sinne olisin ehkä mennyt. Nyt jouduin takaisin Hämeenpuistoon. Siellä oli isot markkinat pystyssä. Käännyin oikealle ohi Sokoksen, ajoin Laukontorille ja satamakatua pitkin ja käännyin heti oikealle. Muistuttelin liikkeen olevan sillä kohtaa. Katselin liikkeiden kylttejä, ei näkynyt oikeaa. Ajoin saman korttelin toiseenkin kertaan, mutta hakemaani liikettä en löytänyt.

Olkoon, ajattelin ja käännyin takaisin Ratinan sillalle. Minulla oli hyvin aikaa ennen konsertin alkua. Olin päättänyt ostaa syksyn kausikortin. Siihen piti varata jonotusaikaa. Pysäköin vakituiselle parkkipaikalle, avasin ikkunat ja aloin kuunnella Classista kanavaa. Hiljaksiin alkoi tulla muitakin autoja parkkiin. Konsertin alkuun oli vielä miltei puolitoista tuntia, kun aloin kävellä Tampere talolle. Napsautin rystysilläni jalankulkijoiden nappia valotolpan juuressa ja astelin takaisin päin varjoon odottamaan. Ei vaihtunut valot. Huomasin painaneeni väärää paikkaa ja palasin valotolpalle uutta painallusta varten. Takaani tuli mies, joka painoi samaa nappia. En viitsinyt sanoa, että ne napit ovat vain jalankulkijoiden viihdyttämiseksi. Eivät ne valoihin mitään vaikuta. Olen jäänyt Koskissa katselemaan, kun asiasta on tullut kina Paulan kanssa. Esimerkiksi City-Marketin kulmassa siellä sairaalan päässä valot vaihtuvat kävelijöille tasaiseen tahtiin, oli siinä sitten kävelijöitä tai ei. Koko kaupungin valoja yritetään ohjata sujuvan liikenteen ehdoilla. Ei sitä voi jalankulkijan satunnainen tarve sekoittaa.

Pääsimme yli tien, katselin valtavaa työmaata Tampere talon pihassa. Vanha soramäki, harju oli kaapittu pois, isot rautaiset tuet oli jyskytetty maahan pitämään edes tie paikoillaan. Perillä painoin itselleni jonotusnumeron, 131. Taulussa oli lukema 551. Tietenkin järjestelmä on rikki minun kohdalla. Uusi numero ilmestyi, 124. Isot numerot olivat Muumimuseoon, onneksi. Sain lippuni ja menin käytävää eteenpäin ja istahdin tuoliin odottamaan. Luin rauhassa konserttiesitettä, Sostakovitsin Viulukonsertto no 1 ja Stravinskyn Kevätuhri. Kerrankin oli aikaa tutustua esitteeseen. Eteeni istahti minua nuorempi mies, työelämässä varmaan, nyökkäsimme. Sitten mies ähkäisi ja minä kysyin, anteeksi? Hän alkoi lukea esitettä ääneen, siinä oli virhe. Minä nyökkäsin, mutta hetken päästä tuo mies alkoi taas lukea ääneen. Vilkaisin häntä silmälasieni yli enkä virkannut mitään. Suruissaan mies lopetti lukemisen ääneen.

Laitoin esitteen taskuun ja aloin seurata yleisöä. No jopas, heti tärppäsi. Korkealan Tapsa ja Eeva siinä kuikailivat. Viittasin heidät istumaan. Juttelimme terveydestä, talon myynnistä, puutarhatöistä ja konsertista. Heillä oli luksusmatka. Olivat majoittuneet Torni hotelliin. Niin me keskustelimme myös siitä, Tornista.

Pöydän toiselle puolelle istahti vierustoverini. Olimme istuneet kaksi vuotta rinnakkain. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen leninkiin ja kaunis helminauha oli kaulalla. Koetin heilutella hänelle, huutaa en voinut, kun en edelleenkään tiedä hänen nimeään. Ehkä pitäisi esittäytyä. Hän ei huomannut minua ennen kuin istuin hänen vieressään salissa.

Guy Braunstein viulussa oli maaginen. Dmitri Sostakovits ja pöytälaatikkoon kirjoitettu Viulukonsertto. Kunnes Stalin kuoli. Ensimmäisen osan hitaat sävelet, Nocturne: Moderato, soluivat hänen viulustaan kuin hitaasti virtaava Mississippi. Solisti liikahteli soitossaan taka-askelia, ja minä aloin katsella, että koska hän kaataa Marttilan nuottitelineen. Toinen osa Sherzo: Allegro alkoi kuin edellä, mutta sitten tahti nopeutui. Viulu vangitsi yleisönsä, jalkatyö lisääntyi, ja nyt minä olin varma, että solisti jyrää koko ensimmäisen pultin. Kolmas osa Passacaglia: Andante palautti aiemman tunnelman kihelmöiden, viulun ääntä seurasin ihmetellen. Se oli voimakas, kaunis, koskettava. Santtu-Matias Rouvali osasi hienosti pitää orkesterin oikeissa paikoissa taka-alalla, vaikka tuo Francesco Roggierin 1679 valmistama kaunotar kyllä omasi valtavat äänivarat. Neljäs osa Burlesca: Allegro con brio antoi meille koko rahalla. Koko ajan soitto venyi paremmaksi. Kuulijana saimme siitä enemmän irti. Vallankin kun huomasin, ettei Marttila ollut todellisessa vaarassa. Me taputimme seisaallaan ja saimme kauniin nopean ylimääräisen, joka tavallisesti esitetään pianolla.

Väliaika, jäin paikoilleni. Huomasin siinä, että olin ajanut väärää korttelia ympäri hakiessani korjaamoa. Ehkä ensi kerralla osun oikeaan paikkaan.

Hannele kävi juttelemassa ja lähetti terveisiä, alkoi toinen puoliaika. Igor Stravinsky, Kevätuhri oli huima esitys. Rouvali ohjasi soittajia tanssien musiikissa, täydellisessä sävelvuossa. Hurja oli loppu, Uhri, Le Sacrifice, jossa nuori nainen kuolee tanssien. Erityisesti fagotin ihmeelliset soolot nostattivat kauneuden esiin, kunnes kuolema hiivutti uhrin hurjassa soitossa. Täydellinen loppu keväälle.

Taas seisoimme ja taputimme, kolmatta kertaa Rouvali astui eteemme, napautti mikrofonia, veti taskustaan paperin ja alkoi puhua. Intendentti Hiilivirta jäi eläkkeelle. Rouvali oli koonnut viidestä vuodesta hauskan ja koskettavan kertomuksen. Intendentti ohjattiin lavalle, Rouvali johti orkesteria. Soittivat Sä kasvoit neito kaunoinen. Kyyneleet vierivät.