Uupumaton hautoja
Istuimme laiturilla
ja katselimme lintuja ja kaloja. Kalalokki teki pesänsä naapurin
rannassa olevan kannon päähän. Siinä se istui ja hautoi.
Viikkokausia ja aina samaan suuntaan katsellen, uupumatta. Hyvin
harvoin ja vain hetkeksi irrottautui emon velvollisuudesta, kävi
kalastamassa. Hääri siinä ympärillä toinenkin lokki, oli kaiketi
edellisen puoliso. Ei saanut kuitenkaan juurikaan hautomisvuoroa.
Naapurin mökillä ei käynyt ketään, eikä viereiselläkään. Se
taisi olla syynä hieman erityisen paikan valintaan. Yksinäinen
pesijä koko lammella. Lokkeja ja tiiroja kyllä muutoin lenteli
huutelemassa nimeään. Ruokaa niille riitti yltäkylläisesti. Lampi
oli hyvin toipunut muutamien vuosien takaisesta happikadosta, joka
vei koko kalaston karppeja myöten. Kuolleet kalat nousivat keväällä
pintaan ja lokeilla sekä variksilla oli hurjat syömingit.
Varpusen poikaset
lensivät pesästään, lokki vain hautoi. Ajattelin jo, ettei sillä
ollut pesässä kelvollisia munia. Kalanviljelyslaitoksen poistuttua
lammelta vesi oli puhdistunut. Jokakesäinen leväpuuro katosi
vuosiksi, saunominen ja uiminen kävi hyvin. Olisi siitä Lotta
koiramme voinut janoonsa juoda. Mäyris oli rakkaamme, saunaan se
tuli mielellään hetkeksi, uimaan sitten ei oikein mielellään.
Kuumalla seisoi rantavedessä.
Kalat olivat
kasvaneet, särjet ensin pieniä sinttejä, puolen sormen mittaisia.
Nyt niitä uiskenteli laiturin vierellä sukellusveneen kokoisina
hurjimuksina. Edellisten vuosien onginta ei enää maittanut, tilalle
aloitimme kalojen syöttämisen. Pullan siivuja palastelimme sormissa
ja heitimme niitä veteen. Särjet ja jokunen ahvenkin olivat
oppineet odottamaan meitä laiturille. Ensimmäisen palasen perään
ampaisivat joka suunnasta, isot ja pienet. Välillä paiskautuivat
ilmaan saakka kiihkossaan. Selkiä oli niin paljon, että niiden
päällä olisi voinut kävellä.
Nopea häivähdys,
kuin salama, kalat pärskäyttivät vauhtiin pyrstöillään niin
kiivaasti, ettei niitä siinä vauhdissa edes nähnyt. Hauki
ystävämme kaahasi kierroksensa laiturin alta, joskus sai saaliin,
useimmiten ei osunut hampaat. Aurinko paistoi,väreet eivät
rikkoneet pintaa, vesi oli kirkas pohjaan saakka. Heittelin palasia
ulpukan lehtien viereen. Syönti vaimeni ja loppui. Muualla vanha
kuhina jatkui. Hauki, se oli lipunut aivan ulpukan varsien eteen.
Etummaiset evät hieman liikahtelivat, silmä katsoi värähtämättä
eteen. Särjet hyvin tiesivät hauen läsnäolon, väistivät noin
kolmisenkymmentä senttiä sen edestä. Kauempana uivat hurjaa
rinkiään pullanpalojen perässä.
Pohjassa välähti,
näin suomuja kasassa. Paula näki hauen lipuvan hitaasti särki
suussaan. Muut jatkoivat ainaista syöntiään.
Aamulla kalalokki
oli poissa pesästään. Istui laiturilla ja kutsui poikasiaan. Mekin
aloimme seurata, josko poikaset tulisivat esiin. Emo lensi ympyrää
ja kutsui, toinenkin vanhempi pyöri siinä kutsumassa, jopa muutkin
lokit lammelta kävivät siinä huutamassa. Koko päivänä kutsu ei
vaimennut, poikasia ei missään. Seuraava päivä, ja kutsu jatkui,
uupumatta jaksoi emo huolehtia. Poikasia ei näkynyt. Sanoin Paulalle
niiden kuolleen, jo pesässä tai heti sieltä hypättyään. Ne
olisivat voineet hypätä suoraan veteen, ja emo olisi vienyt ne
kaislikkoon.
Kolmas päivä,
kutsut jatkuivat, neljäs päivä ja emo ei antanut periksi. Naapurin
Paavo kertoi tavatessamme, että hän oli yöllä katsellut, kuinka
heidän pihasta lähti kettu meidän rantaan. Ehkä sen poikaset
saivat ravintoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti