Keittiön lattian lakkaus v. 2018

Ajelimme Tampereelle. Nekalassa on rakentajille oiva kauppa. Käytettyjä ja uusia tarvikkeita talon rakentamiseen. Olen käyttänyt Uula-tuotteen maaleja ja lakkoja jo vuosia. Ne ovat pellavaöljypohjaisia ja luonnon hartseja sekä kilpikirvan peräpäästä saatavaa shellakan raaka-aineita. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Jonossa oli jo yksi auto, tuli toinen ja kolmas. Ensimmäinen hätäinen ukko kävi kiskomassa kahvaa. Siihen sitten muutkin kerääntyivät. Kymmeneltä ovi avattiin, ja minäkin könysin sisälle.

Keittiön lakka oli ollut jo kaksikymmentä vuotta kulutuksessa. Muutama paikka oli voipunut, ja minä aloin hakea sellaista lakkaa, joka olisi mattapintaista. Sellaisen pinnan voisi saada Le Tonkinois lakasta, kunhan siihen lisättäisiin gelkomat lisäainetta. Kyseessä on venelakka, joten se kestää vettä, ja muodostaa kovan kulutusta kestävän pinnan. Aikaisemmin olin hakenut samasta kaupasta myös venelakkaa. Se oli Uulan valmistamaa, olin sillä lakkaillut aiemminkin, joten tiesin sen käyttäytymisen lakatessa. Lakkasin sillä keittiön koivuiset aputasot. Niihin oli valmistaja laittanut kovan kaksikomponenttisen lakan, vaikka olin tilannut ne puupuhtaina. Meininki oli laittaa niiden pintaan pellavaöljyä. Sitä voisi aina tarpeen tullen lisätä edellisen päälle ilman ennalta tehtäviä toimia. Samalla kun pinnasta tulisi hohtavan himmeä, koventaisi käsittely myös puuta öljyn imeytyessä syvemmälle puun solukkoihin. Siklasin pinnat puhtaiksi, hioin hieman lohjenneita kohtia ja vetelin siveltimellä kahteen kertaan päivän välein. Pinnasta tuli loistava, mutta hieman pehmeäksi se jäi.

Paula oli tyytyväinen uuteen pintaan, mutta ei halunnut lattiaa yhtä kirkkaaksi. Siksi olin taas Tampereella. Kaupassa ei vaan ollutkaan hakemaani tuotetta. - Katson netistä, missä Sateenkaari kauppa on, josko sieltä sitten saisin tuon lakan. Selvisi, että liike oli muuttanut Pälkäneelle menevän tien varteen. Löytyihän se navigaattorilla, siellä vaan ei ollut Le Tonkinois lakkaa. Myivät omia tuotteitaan. Olin niitäkin käyttänyt, yhden veneen lakannutkin. Mutta tonkkaria tarvitsisi saada.

Kotona sitten hain tuotteen myyjät Suomessa. Lähin oli Nekalassa, Olli Koiranen, entisöijämestari.

Soitin ja sain vastauksen, hyllystä löytyi.

Navi ohjasi perille omakotitaloon. Isäntä oli pihalla keräämässä marjoja puskista. Menin tervehtimään. Siinä pihalla arvioimme toisiamme, juttelimme hieman linnuista ja marjoista. Pääsimme asiaan. - Mennääs työhuoneelle, minulla on siellä varastot. Laskeuduimme kellariin. Katselin hämmästyneenä täysiä huoneita, materiaaleja, puolivalmiita huonekaluja, lakkoja, siveltimiä, hyllyjä täynnään tarvikkeita.

- Tämä on ranskalainen tuote, suoraan Pariisista. Sitä valmisti vanha pariskunta, joka sitten myi tehtaansa veljen tyttärelle. Tehdas oli hyvällä paikalla Pariisin keskustassa. Tytär sitten myi tontin ja liikkeen, onneksi toiminta jatkuu. Meidän vaan täytyy tilata tuote Ruotsin kautta, eivät myy suoraan tänne. Onneksi minulla on tuttuja, jotka voivat tuoda lakkaa suoraan minulle. Ruotsista vaadittiin maksu ennakkoon, ja saattoi kestää kaksi kuukautta, ennen kuin sen sitten sai. Tällä on lakattu Monacossa olevat mahonkiset loistoveneet. Ainoa lakka, joka kestää naisten korkokengätkin. Mutta lakkaa onkin 17 kerrosta.

Olli kaivoi hyllystään kaksi puolen litran purkkia. Kävelimme ylös  toimistolle. Matkalla sain ihailla tonkkarilla lakattua pesuhuoneen pöytää. Olin varannut käteistä, mutta ei se riittänyt. Olin ostanut myös kaksi pulloa ohennetta ja mutlarin. Se on leveä pensseli, joka on lyhyessä puisessa varressa. Mutlarin sutiosa oli lyhyt, samalla taipuisa. En ollut sellaista sutia ennen nähnyt. Olin kuullut vanhojen miesten kyllä puhuvan siitä. Hauska sitä olisi kokeilla. Olli kaivoi maksupäätteen esille, laittoi sen piuhan päähän. - Kas, otti jo yhteyden Helsinkiin, jotta voivat laskuttaa minua. Vielä täytyy odottaa akun latautumista. Oletkos tulossa Habitare messuille? - No en, siellä on niin paljon väkeä, että liikkuminen on hankalaa. Sama tulos muidenkin messujen kohdalla. Maksu hoitui. Siinä odotellessamme olin ehtinyt hieman kertoa omista töistäni, entisöinneistä, korjauksista, maalauksista ja lakkauksista. Olli tuntui hyväksyvän minun tekemiseni ja ainevalintani. Hän kutsui katsomaan asuintilojaan. Oi, kaikki oli vanhaa, entisöityä, lipastot, lamput, peilit. Maalia, kultaa, lakkaa. Verhoukset, nahkatyöt, joka puolella mestarin töitä. Täältä saisin avun ongelmiini vastakin.

Kotona vein keittiön kalusteet syrjään, lakaisin lattian, hain varrellisen lastan. Siihen painelin paikoilleen havupuutärpättiin kastetun rätin ja aloin pyyhkiä pintaa puhtaaksi. Vielä konttasin lattian läpi ja pyyhin käsirätillä pinnan tarkemmin.

Olli oli neuvonut imemään pienellä muoviruiskulla lakkaa toiseen laakeaan astiaan, johon mutlari mahtui. Minulla oli korvaruisku terkkarista. Koetin sillä imeä. Nokka oli liian lyhyt, joten kallistin purkkia. Siellä tuntui olevan sihti. Otin puukon ja painoin sitä, se halkesi. Taisi sittenkin olla kuivunut tulppa. Pruuttasin lakkaa muovikippoon, kunnes päätin kaataa tarvittavan määrän. Purkki kyllä kuluisi loppuun. Olli oli varoittanut kaatamisesta. Sanoi korkin liimautuvan kiinni, niin että siitä tulisi sitten kallista lakkausta, kun purkkiin jäisi loput käyttämättä.

Sisälläkin oli melkein kolmekymmentä astetta. Olin alushoususillani. Aloitin. Mutlari oli kuutisen tuumaa leveä, sopi hyvin laudan leveyteen. Polvillani katselin työtäni. Hieman vaikea oli nähdä edellisen lakkauskerran lopetuskohta. Vetelin tonkkaria aina keittiön leveyden verran ja palasin kontaten takaisin. Hemmetti kuinka polviin koski, ja varpaisiin. Hiki meinasi väkisin tippua otsasta ja nenänpäästä. Minulla oli pyyhe niskassa, johon pyyhin päätäni. Pääsin eteenpäin, olin jo melkein siinä, mihin olin päättänyt lopettaa. Ensimmäinen purkillinen alkoi loppua. Se määräsi lakkauksen lopettamiskohdan. Seuraavana päivänä voisin huoletta taas kaataa purkista lakkaa.

Kävin mökillä syömässä ja nukkumassa. Aamulla ajoin taas työmaalle.

Lakka oli asettunut, kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut. Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.

Paula tuli katsomaan tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.