Taas Tampereella

Sattumuksia

Kävelin Kalevankankaalta parkkipaikalta Tampere taloon. Santtu Matias Rouvali johti viimeistä kertaa syksylläTampereen Sinfoniaorkesteria. Vuorossa oli kaksi sinfoniaa. Klapsuttelin puuportaita alas ja sivuovesta sisään. Väki oli kerääntynyt lämpiöön, kurvasin vaatenaulakolle ja ajattelin antaa takkini narikkaan. Huomasin kuitenkin siihen vartioimattomaan tilaan lisätyn uuden naulakon, joten veinkin takkini sinne. Asetin sen toiseen naulaan alarivissä. Sinne muutkin koettivat saada vaatteitaan talteen, täytyi vaan tuuppia ensin muut vaatteet sivuun kahden puolen omaa vapaata naulaa.

Morjenstin tuttua vahtimestaria, hän kävelikin oville aukaisten ne. Nappasin rappujen yläpäästä ohjelman ja menin omalle paikalleni rivin päähän. Muita ei vielä siinä ollutkaan, tulivat aina minun jälkeeni. Edessäni istui tuttu pariskunta, he olivat jo tulossa. Morjestelimme ja siihen minun viereenikin istahti tuttu rouva. Alkuun muutama vuosi sitten hän ei juuri puhunut, vastaili vain lyhyesti. Siitä vierustoverini olivat jo mukavasti sulaneet, ja meillä oli hyvinkin rattoisia keskusteluja. Edessä istuvalta rouvalta oli lonkka leikattu, ja hän oli muutaman kerran poissa. Hänen palattuaan jälleen minä olin valmistanut hänelle katajasta kauniin voiveitsen, siihen olin liimannut kädensijaan molemmin puolin vaahterasta koristeet. Annoin sen hänelle ja toivotin toipumista. Rouva ilahtui. Olin edellisellä kerralla päättänyt antaa heille paistinlastat. Tein ne vannesahalla kaarevaksi ja kädensijoihin samoin päällipuolelle vaahterakoristeet. Vierustoverini otti ja kiitti, laittoi laukkuunsa. Siitä ei koskaan sen jälkeen puhuttu mitään. Edessä istuvat sen sijaan muistivat aina kiittää niistä ja kertoivat niitä aina käyttävänsä. Minua jo vähän nolotti tuo kehuminen.

Ruotsalaisen Allan Pettersonin 7. sinfonia aloitti. Kauniit sävelet aloittivat hiljaisella kauniilla melodialla. Siihen liittyivät muut soittimet, vähitellen kaikki soitinryhmät puhkuivat täysillä, jopa minunkin tykistöupseerin korvia alkoi särkeä. Onneksi säveltäjä sain Pultavan taistelun loppuun ja melodiat alkoivat piirtää säveliään selloilta huilulle, viuluille, selloille, huiluille ja klarinetille sekä fagoteille. Miellyttävä hetki laajeni laajenemistaan, kunnes taisi tulla Karoliinien marssi Norjan tuntureiden yli ja sotilaiden paleltuminen hyytävässä talvimyrskyssä. Sinfonia soitettiin kerralla alusta loppuun. Näin en saanut siitä oikein selvää, kun säveltäjä ei ollut päättänyt, kertooko hän musiikin keinoin meille sodasta vai rauhasta.

Hannele tuli väliajalla juttelemaan edesäni istuvan pariskunnan ja minun kanssani. Olivat jo tutustuneet, kun eivät myöskään aina poistuneet väliajalle. Jotenkin muutaman musiikista luonnehdinnan jälkeen päädyimme opettajan ammattiin. Pariskunnan poikakin oli opettaja, ja he valittivat sitä, kuinka opettajan pitää nykyään olla aina vanhempien saatavill, iltaisin ja viikonloppuisin. Hannele kertoi tutustaan, joka ei vastaa kuin sovittuina aikoina puheluihin. Kyllä minullekin soiteltiin, joskus heräsin iltaisin niihin. Silloin kyllä vastasin rehellisesti ja tiukastikin heidän lastensa touhuista.

Sibeliuksen sinfonia no 5 oli seuraavana. Miten sainkaan vain nauttia, musiikki levisi ylitseni tuttuna ja uutena. Rouvali otti oman otteensa ja se kuului hienona tulkintana muusikoden soittaessa uskomattomalla taidolla. Nyt pidettiin 1. ja 2. osan välillä tauko, muuta taas 2. ja 3. välissä ei ollut taukoa. Viittaus vaan meni lopetuksesta jämptisti kerran alas ja ylös, ja musiikki jatkui. Allegro molto – Misterioso miten suloisesti se soikaan. Lopetus oli taas Santtumainen, huikean täsmällinen vingahdus, tauko, toinen vielä lujempaa, tauko ja kolmas. Santtu laski kätensä eikä kukaan uskaltanut taputtaa, jos sieltä tulisi vielä yksi rympsähdys. Kumarrus ja aplodit alkoivat. Toivotin vierustoverilleni hyvää jolua ja kurvasin konttaamaan kaiteen alta taputusten kohistessa. Näin olin aikaisemminkin päässyt jonojen ohitse naulakolla ja parkkipaikalla.

Tuttu vahtimestari avasi oven, toivotimme hyvät joulut ja minä laskettelin raput alas joutuisasti ja käännyin naulakolle. Oikea reuna, toinen rivi alhaalta, ja nappasin takin käteeni. Huomasin jonkun toisenkin laittaneen takkinsa samaan naulaan. Eipä ollutkaan minun, vaihdoin takkeja, mutta ei sekään ollut minun. Samperi, varmasti laitoin toiseen naulaan, olisiko se pudonnut, ei, olisiko se nostettu hyllylle, ei, oliko se seuraavassa naulassa, ei. Kävin takkeja kourimaan niinkuin joskus ennen. Ei omaa. Väkeä alkoi tulla ja naulakolla oli ahdasta. Minä luovutin, peräännyin naulakolta ja menin lämpiön toiselle puolelle tuoliin istumaan. Hakekoot nyt takkinsa, pian ne siitä menevät. Ohitseni meni puoli salillista. Kantoivat takkejaan ja naiset kenkiään, laittoivat takkeja päälleen ja kiskoivat kenkiä jalkaansa. Hemmetin vaivalloista näkyi olevan. Kun melkein kaikki olivat jo menneet, nousin ylös ja katsoin suoraan naulakolle. Siellä se takkini oli, juuri laittamassani naulassa, toinen oikealta. Mutta naulakko olikin jaettu kahtia, siinä keskellä oli pieni väli, jota olin luullut naulakon pääksi. En kuitenkaan mennyt autolle ilman takkia niinkuin edellisenä talvena. Autolla söin banaanini, otin lääkkeeni ja odotin taas koko kentällisen autojen hidasta menoa, kunnes lähes viimeisenä pääsin kentältä ja liikennevaloista ulos ilman pysähtymistä. Ehkä odotan paikallani ensi kerralla ja taputan muitten mukana.