Tampere Filharmonia syksy 2026

 

Syksyn ensimmäiset konsertit 2026

 

Kiertäessäni Tampere talon konserttisalia kuuntelin ja katselin aina parempaa paikkaa. Lopulta minun oli mentävä parvelle. Sieltä avautui keskeltä ensimmäisestä rivistä pari paikkaa. Kassalla pyysin päästä koeistumaan kaiteen taakse ennen ostopäätöstä. Hyvin se sujui, ja pienellä etunojalla koko orkesteri ja muutama penkkirivi permannolla oli tavoitettavissa. Syksyn ensimmäiseen esitykseen Kullervo menin ajoissa paikalle ja lueskelin konserettiesitettä. Siggen varhaistuotantoa, hän ei antanut lupaa sen esittämiseen parin kerran jälkeen, vasta hänen kuolemansa jälkeen se tuli taas kuultavaksi. Kaksi ensimmäistä osaa olivat jotenkin jäsentämättömiä, eivät nostaneet mielenkiintoa. Mutta kolmannessa osassa suuri mieskuoro jymäytti Kullervon eloon, orkesterikin sähköistyi ja solistit nousivat kauniisti esiin.

Kuuntelin orkesteria, heti sen sointi oli kirkas kuulas nautittava, ensi sävelistä alkaen. Koko suuri koneisto soitti ja lauloi vain minulle, suoraan päin korviani, mikä tunne, olin löytänyt paikkani.

Toisessa konsertissa tunne vahvistui, alun oudon Raition sävellyksen jälkeen Kaija Saariahon viulukonsertti kiinnosti, solisti oli nuori taitava Otto Antikainen ja yhteistyö kapun Kristian Sallisen kanssa tanssahteli outojen sointujen kumistessa ja uskomattoman moninaisten viulun huiluäänien lomassa todistaen soittimen kyvyn laajoihinkin hyppäyksiin takaisin klassiseen äänimaailmaan. Ylimääräisenä solisti esitti meille korvanputsausnumeron, outo kappale, mutta sen klassinen sointi osoitti soittimen ja soittajan laadun.

Siggen viides, Sallinen, rauhallinen, jämpti, tarkka ohjaus diminuendoihin ja taas räiskyvimpiin osioihin sai kuulijan hämmästelemään tutun kappaleen erilaista sointia. Tampereen Filharmonia saa aivan erinomaisen Rouvalin työn jatkajan. Hiukan alkoi haipua suru Rouvalin menetyksestä, vielä on Sallisen kauan vispattava, että nousee samalle nautittavalle tasolle. Tätä kehitystä oli seuraamassa myös opettajansa, Jorma Panula. Näyttää vielä jaksavan kierrellä kuuntelemassa vanhoja oppilaitaan kuten Jukka Iisakkilaa Sääksmäen kirkossa.

Köpistelin viimeisten joukossa ylös ja liukuportaita alas ja Sorsapuiston puoleiselta sivulta ulos mennen väistin narikkalaisten mittaamattoman joukon tukkiessa käytävää.

Perjantaikonsertti Tampereella

Tampereen sinfoniakonsertti, Anna Thordvaldsdottir Dreaming, Antonin Dvorak Sellokonsertto h-molli ja Siggen 7.

 

Orkesteri istui paikallaan, kapellimestari Halls seisoi korokkeelleen pää painuksissa. Odotimme tihenevässä hiljaisuudessa. Orkesterin perältä alkoi kuulua vaivihkaa kuin tuulen raapimista kallion seinistä ja isojen vesipisaroiden tippumista kopsahtamalla. Halls suoristui, alkoi ohjata pienillä eleillä. Bassot suhisivat, viulut kuin epävireessä rahisten, huilu kirkasti hetkeksi, kunnes lyömäsoittimet kuin alun toistaen, meno kiihtyi, äänet voimistuivat, patarummut ottivat ohjat ja vireen. Yhä jyhkeämpiä iskuja kunnes räjäytti äänimaailman, muu orkesteri villiintyi mukaan ja vaikeni. Uusi yritys, tuuli suhisi enteillen nousua kielekkeen päälle, piano jarrutti ja tasasi menoa sellojen ja bassojen kanssa. Piano rauhoitti soittajia, tässä ollaan, tasaiset sykkeet rauhoittivat iskevästi, huilu vastasi suhisten, varokaa kanat, varokaa. Käyrätorvet ja tuuba röhkivät, ei, ei mitään vaaraa, alkavatkin peruuttaa ja kissa oli samaa mieltä. Sello vakuuttaa, nyt on mentävä, raah, raah, kaikki kuuntelevat. Aplodit.
Dvorak, aah, klarinetit fuugat ja huilu antoivat alun, puhtaat sävelet nousivat esiin kaivattuina tyynenä kauniina kesäpäivänä järvellä. Käyrätorvi kertoi, täälläkin on kylä, jouset ja patarumpu vahvistivat sanoman, silloin astui solisti paikalle ja kyläläiset alkoivat järjestää juhlia. Jean-Guihen Queyras esitti suunnitelman, kevyt kosketus jousella soitti esimerkkiä ympäri salia. Kuunnelkaa, tällaista olen ajatellut esittää. Jouset tarttuivat teemaan jota solisti laajensi. Sävelet saivat huilun kehittelemään melodiaa edelleen, hieno tästä tulee, ja solisti tempautui mukaan, jouset antoivat väkevän vastavoiman hiljeten kuuntelemaan mitä sellolla oli vielä mielessään. Soolohuilu tuki ja siihen yhtyivät klarinetti oboe ja fagotti. Sello vei sanomaansa eteenpäin, näin, näin huusivat jouset. Juhlat alkoivat, kaikki halusivat esiintymään.
Toisessa osassa oboet antoivat suunnan solistille, oboet ja vasket yhtyivät melodiaan, huilu soitti uuden kirkkaan teeman, oboe vastasi siihen, kunnes viulut soittivat kansansävelmää. Oboe jatkoi huilun kanssa kuulaita säveliä, solisti teki muunnelman, kuljetti jousta keskiössä ja puupuhaltimet kantoivat esitystä käyrätorville. Huilu ja sello alkoivat kilpailun, jonka patarummut lopettivat. Oboet lauloivat sovinnon, johon huilu ja sello yhtyivät. Kuuntelimme kuinka orkesterimme kykeni moiseen soittoon ja tulkintaan, kuin yhdestä puusta, soitinryhmät kuin kiinni kasvaneina oksina ja latvus peitti kuulijat äänimaailman sisään.
Kolmannessa osassa kaikui jälleen tuttuja kansanlaulun omaisia pätkiä. Solisti, jousi ja sello, kuulimme niin erehtymättömän kaunista soittoa, hiukan tuli mieleeni Arto Noraksen konsertti Temppeliaukion kirkossa.  Loppua enteili raivoisaksi kiihtynyt meno, sävelet pyörivät ylöspäin ja pysähtyivät äkisti hiljaisuuteen.
Kuulimme vielä pienen suloisen kappaleen ylimääräisenä.

Väliaika ja Sibeliuksen seitsemäs sinfonia. 

Taas Tampereella

Sattumuksia

Kävelin Kalevankankaalta parkkipaikalta Tampere taloon. Santtu Matias Rouvali johti viimeistä kertaa syksylläTampereen Sinfoniaorkesteria. Vuorossa oli kaksi sinfoniaa. Klapsuttelin puuportaita alas ja sivuovesta sisään. Väki oli kerääntynyt lämpiöön, kurvasin vaatenaulakolle ja ajattelin antaa takkini narikkaan. Huomasin kuitenkin siihen vartioimattomaan tilaan lisätyn uuden naulakon, joten veinkin takkini sinne. Asetin sen toiseen naulaan alarivissä. Sinne muutkin koettivat saada vaatteitaan talteen, täytyi vaan tuuppia ensin muut vaatteet sivuun kahden puolen omaa vapaata naulaa.

Morjenstin tuttua vahtimestaria, hän kävelikin oville aukaisten ne. Nappasin rappujen yläpäästä ohjelman ja menin omalle paikalleni rivin päähän. Muita ei vielä siinä ollutkaan, tulivat aina minun jälkeeni. Edessäni istui tuttu pariskunta, he olivat jo tulossa. Morjestelimme ja siihen minun viereenikin istahti tuttu rouva. Alkuun muutama vuosi sitten hän ei juuri puhunut, vastaili vain lyhyesti. Siitä vierustoverini olivat jo mukavasti sulaneet, ja meillä oli hyvinkin rattoisia keskusteluja. Edessä istuvalta rouvalta oli lonkka leikattu, ja hän oli muutaman kerran poissa. Hänen palattuaan jälleen minä olin valmistanut hänelle katajasta kauniin voiveitsen, siihen olin liimannut kädensijaan molemmin puolin vaahterasta koristeet. Annoin sen hänelle ja toivotin toipumista. Rouva ilahtui. Olin edellisellä kerralla päättänyt antaa heille paistinlastat. Tein ne vannesahalla kaarevaksi ja kädensijoihin samoin päällipuolelle vaahterakoristeet. Vierustoverini otti ja kiitti, laittoi laukkuunsa. Siitä ei koskaan sen jälkeen puhuttu mitään. Edessä istuvat sen sijaan muistivat aina kiittää niistä ja kertoivat niitä aina käyttävänsä. Minua jo vähän nolotti tuo kehuminen.

Ruotsalaisen Allan Pettersonin 7. sinfonia aloitti. Kauniit sävelet aloittivat hiljaisella kauniilla melodialla. Siihen liittyivät muut soittimet, vähitellen kaikki soitinryhmät puhkuivat täysillä, jopa minunkin tykistöupseerin korvia alkoi särkeä. Onneksi säveltäjä sain Pultavan taistelun loppuun ja melodiat alkoivat piirtää säveliään selloilta huilulle, viuluille, selloille, huiluille ja klarinetille sekä fagoteille. Miellyttävä hetki laajeni laajenemistaan, kunnes taisi tulla Karoliinien marssi Norjan tuntureiden yli ja sotilaiden paleltuminen hyytävässä talvimyrskyssä. Sinfonia soitettiin kerralla alusta loppuun. Näin en saanut siitä oikein selvää, kun säveltäjä ei ollut päättänyt, kertooko hän musiikin keinoin meille sodasta vai rauhasta.

Hannele tuli väliajalla juttelemaan edesäni istuvan pariskunnan ja minun kanssani. Olivat jo tutustuneet, kun eivät myöskään aina poistuneet väliajalle. Jotenkin muutaman musiikista luonnehdinnan jälkeen päädyimme opettajan ammattiin. Pariskunnan poikakin oli opettaja, ja he valittivat sitä, kuinka opettajan pitää nykyään olla aina vanhempien saatavill, iltaisin ja viikonloppuisin. Hannele kertoi tutustaan, joka ei vastaa kuin sovittuina aikoina puheluihin. Kyllä minullekin soiteltiin, joskus heräsin iltaisin niihin. Silloin kyllä vastasin rehellisesti ja tiukastikin heidän lastensa touhuista.

Sibeliuksen sinfonia no 5 oli seuraavana. Miten sainkaan vain nauttia, musiikki levisi ylitseni tuttuna ja uutena. Rouvali otti oman otteensa ja se kuului hienona tulkintana muusikoden soittaessa uskomattomalla taidolla. Nyt pidettiin 1. ja 2. osan välillä tauko, muuta taas 2. ja 3. välissä ei ollut taukoa. Viittaus vaan meni lopetuksesta jämptisti kerran alas ja ylös, ja musiikki jatkui. Allegro molto – Misterioso miten suloisesti se soikaan. Lopetus oli taas Santtumainen, huikean täsmällinen vingahdus, tauko, toinen vielä lujempaa, tauko ja kolmas. Santtu laski kätensä eikä kukaan uskaltanut taputtaa, jos sieltä tulisi vielä yksi rympsähdys. Kumarrus ja aplodit alkoivat. Toivotin vierustoverilleni hyvää jolua ja kurvasin konttaamaan kaiteen alta taputusten kohistessa. Näin olin aikaisemminkin päässyt jonojen ohitse naulakolla ja parkkipaikalla.

Tuttu vahtimestari avasi oven, toivotimme hyvät joulut ja minä laskettelin raput alas joutuisasti ja käännyin naulakolle. Oikea reuna, toinen rivi alhaalta, ja nappasin takin käteeni. Huomasin jonkun toisenkin laittaneen takkinsa samaan naulaan. Eipä ollutkaan minun, vaihdoin takkeja, mutta ei sekään ollut minun. Samperi, varmasti laitoin toiseen naulaan, olisiko se pudonnut, ei, olisiko se nostettu hyllylle, ei, oliko se seuraavassa naulassa, ei. Kävin takkeja kourimaan niinkuin joskus ennen. Ei omaa. Väkeä alkoi tulla ja naulakolla oli ahdasta. Minä luovutin, peräännyin naulakolta ja menin lämpiön toiselle puolelle tuoliin istumaan. Hakekoot nyt takkinsa, pian ne siitä menevät. Ohitseni meni puoli salillista. Kantoivat takkejaan ja naiset kenkiään, laittoivat takkeja päälleen ja kiskoivat kenkiä jalkaansa. Hemmetin vaivalloista näkyi olevan. Kun melkein kaikki olivat jo menneet, nousin ylös ja katsoin suoraan naulakolle. Siellä se takkini oli, juuri laittamassani naulassa, toinen oikealta. Mutta naulakko olikin jaettu kahtia, siinä keskellä oli pieni väli, jota olin luullut naulakon pääksi. En kuitenkaan mennyt autolle ilman takkia niinkuin edellisenä talvena. Autolla söin banaanini, otin lääkkeeni ja odotin taas koko kentällisen autojen hidasta menoa, kunnes lähes viimeisenä pääsin kentältä ja liikennevaloista ulos ilman pysähtymistä. Ehkä odotan paikallani ensi kerralla ja taputan muitten mukana.

Tampereen konsertti

 

 

 

 

Tampere Filharmonia

27.4.-18

Hirmuinen Mahlerin sinfonia no 2 c-molli, lava ääriään myöten täynnä, laulajat lauteilla ja käyrätorvipartio sekä trumpettipartio soittivat seinän takaa ja yläaitioissa. Allegro maestoso alkoi jymähtäen, siirtyi nopeasti heleään tunnelmaan. Oboe soi Laatokan vuonossa niemen takaa. Hyvin vaikuttavat soolot. Huilut olivat aavistuksen verran terävämpiä ja kuulaampia. Mahler oli säveltänyt sinfoniaansa koko maailman. Sen kuunteleminen tauotta kaksi tuntia nostivat tunnelmat korkealle. Aivan ääneti hyvin keskittyneenä istuimme lumoutuneina. Heti aloituksesta näkyi Rouvalin taianomainen johtaminen. Kaikki kulminoitui hänen keveään liikehdintäänsä ja loistaviin käsiinsä. Santtu-Matias Rouvali on maailmantähti jo nyt, tällaiset esitykset vahvistavat meidän pelkomme, hänet musiikki vetää syliinsä suuremmille areenoille.

Kiintoisa kohta oli jousien näppäily. Altot ottivat soittimensa käsiin kuin kitaran. Ykkös- ja kakkosjouset näppäilivät toiset jousi kädessään, osa laittoi sen syliinsä. Kohta oli myönnytys karnevalistiseen puoleen. Useat kohdat kaikissa viidessä osassa antoivat jousille täyden vallan. Bassot aloittivat jyrähdyksellä ta ta taa, hyvin nopeassa kolmijakoisessa tempossa. Muu jousisto

sävähti täysillä vastauksen, puhaltimet tulivat mukaan, mutta tällä kertaa jäivät taakse. Aivan erinomainen, yhtäaikainen aloituksissa ja diminuendo ja forte osuuksissa, ja trumpetit valloittivat meidät. Oboen lisäksi klarinetit taituroivat yksin ja yhdessä. Oboen kaukainen lumoava kesän sointi vei voiton. Vetopasuunat antoivat soittimiensa tulvia pehmeähköä ääntään, trumpetit vastasivat teemaan, ääni oli asteen verran metallisempi. Fagotit taituroivat tuuban kanssa.

Kuoro asteli lavalle ensimmäisen osan jälkeen. He istuivat toisen osan, jolloin kaksi illan solistia tulivat esiin ja asettautuivat harppujen eteen. Paikka oli virhe. Loistavat laulajat, kaikesta äänestään ja taidostaan huolimatta jäivät orkesterin alle. Etenkin kohdissa, missä kuoro myös lauloi. Ivonne Fuchs mezzosopraano aloitti yksinäisellä soololla. Tumma ääni soi paksuna, erinomaisena kuuloaistimuksena yli salin. Hänen ääntänsä jäin kaipaamaan heti. Sopraano Silja Aalto aloitti orkesterin kanssa. Ääni kantoi vain osittain saliin. Erinomaisen kaunista laulua olisin kuunnellut enemmänkin, mutta loput esitykset soivat kuoron ja orkesterin kanssa. Heidän paikkansa olisi ollut lavan edessä.

Ensimmäinen osa osoitti säveltäjän huiman taidon viedä kertomusta eteenpäin, hän oli ladannut siihen kaikki. Muissa osissa sitten varioitiin tunnelmia, hiljaisista käyrätorvista jopa viiden patarummun totiseen jyrinään. Kolme patarumpalia antoi sellaisen tunnun, että tässä kulkee voittajien vaunu. Tiina Laukkasen kädet antoivat palikoille sellaisen tremolon, jossa niiden pehmustettua valkoista pallopäätä ei erottanut kuin yhtenäisenä nauhana ylös alas. Peter Fodor säesti ja antoi välillä oman näytteensä soolonakin. Lyömäsoittimista sinne patarumpujen taakse siirtyi tarvittaessa yksi soittaja. Niinä kohtina mikään ei voinut vastustaa voittoisan orkesterin etenemistä.

Kuoro oli jälleen huimassa iskussa, sellainen näytös ja kuulotapahtuma suodaan meille vain harvoin.

Rouvalin käsien laskiessa viimeiset nuotit kuulumaan jäimme hetkeksi epätietoisiksi mitä tehdä. Aplodit olivat hurjat, minä tempauduin vierustoverini kanssa seisomaan, komensin edessä istuvat ylös, ja aalto kiersi salia, kunnes kaikki taputtivat seisaallaan. Solistit, kuoron johtaja ja kapellimestari saivat tulla uudelleen ja uudelleen kiitettäviksi. Orkesteri seisoi ja nautti työstään ja sen palkinnosta, minkä pystyimme antamaan.

Tsaikovskin viulukonsertto, Nemanja Radulovic

Kotona Japanin matkalta, Rouvali yllätti Pjotr Tsaikovskin viulukonserton solistilla.

Serbiasta syntyisin oleva viulusti Nemanja Radulovic asteli saliin, musta komea tukka, mustat takki, paita, housut, saappaat. Vau, ajattelin, kuin Nigel Kennedy. Viulu oli pieni hänen käsissään, mutta sen sointi. Soittaessaan koko skaala, hennoimmasta huiluäänestä, näppäilystä leveään jouseen soivat kuin koko jousisto. Voimalla, äänen uskomattomalla puhtaudella ja horjahtamattomalla tekniikalla koottu ihmepakkaus esiintyi hiljaa kuuntelevalle salille. Teema kierteli huiluilta oboeille ja viululle, taas klarineteille. Näin aihe alkoi soida pitkin orkesteria kauniina kierroksina. Etenkin toisessa osassa solisti oli vuorovaikutuksessa koko orkesterin kanssa hyvin koskettavalla tavalla. Yleisö Seisten taputimme ja saimme ylimääräisen kappaleen. Siinä solisti osoitti kaiken taituruutensa, kuin tulilinnun vauhti, jousi oli hurjassa liikkeessä, kaapi rempaisuilla kolmea kieltä, sormet näppäilivät molemmissa käsissä ja vielä siihenkin ehti myös jousi helähdyttelemään.

Johannes Brahmsin variaatiot Joseph Haydnin teemasta painuivat kevyempään sarjaan, vaikkakin mukavasti soivatkin. Aloituskappaleena se oli odottava.

Dmitri Sostakovitsin kuudes sinfonia soi väliajan jälkeen. Koko orkesteri oli virittäytynyt uudelle tasolle, soiton yhtäaikaisuus, vivaihtekkuus, tarkkuus, vuoropuhelut onnistuivat tavallista iltaa paremmin. Ensimmäisessä osassa oltiin vielä auvoisissa tunnelmissa, päiväkävelyllä, kunnes jännite nousi. Viulut alkoivat toistaa kuin Volgan lauttureitten lotjien vetoa. Keveys oli harhaa toisessa osassa. Raskaat koneiden paukahdukset lautasilla, pillien ulvaisut ja rumpupatteriston jylhät jytkeet saattoivat iskurityöläisten ponnistukset päätökseen. Vielä kolmannessa osassa työn sankarit näyttivät, miten urakat saavutetaan. Huilut nousivat esiin, samoin oboet ja klarinetit. Ykkösviulun eka pultti soitti sooloa, samoin kakkosviulussa. Konserttimestari Pekko Pulakka soitti soolona kuin neuvoen työläisiään. Hämmästyttävä kokonaisuus.

Kevään viimeinen Filharmonian konsertti -17

 

Tampereen Filharmonian konsertti 27.4. -17 Tampere talossa

Konsertti alkoi suoraan Bela Bartokin viulukonsertto nro 2:lla. Solisti oli Valeriy Sokolov, hänen soittonsa hurmasi. Viulun ääni ylettyi hyvin saliin, myös orkesterin voimallisempien osien aikana. Rouvali oli tehnyt hyvää työtä tämän balanssin saavuttamiseksi.

Aloitus orkesterille oli hapuilevasti kirjoitettu, kaksitahtisessa tempossa ei ollut mitään yhtymäkohtaa solistin osuudelle. Voimallinen viulun ääni hallkaisi tuon pienen epäröinnin, ja orkesteri pääsi hyvin tukemaan soittoa Rouvalin erinomaisessa ohjauksessa. Solistin viulu oli tykki, jota hän käsitteli huiman taiturillisesti. Ensimmäisen osan räjähtävä loppu suli toisen osan suloiseen aamuun. Ensimmäinen osa mentiin taidolla, toinen tunteella. Huilut, oboe ja klarinetti säestivät askeettisesti viulun tunnelmointia, kunnes viulun korkean huiluäänen välityksellä päästiin dramaattisempaan aiheeseen. Puupuhaltimet soittivat uuden aiheen viulun kanssa, joka vaihtui huilisti Anna-Leena Jämsän ja solistin uuteen teemaan.

Kolmannessa osassa intensiteetti nousi, käyrätorvet antoivat turvallista selkänojaa viululle, kunnes Silinskansin trumpetti räjäytti salin. Rummut ohjasivat solistin hurjaan lopetukseen.

Taputushuuman jälkeen solisti soitti meille ylimääräisen kappaleen. Se olikin oiva lopetus hänen osuudelleen illassa. Taiturillisuus nousi uudelle tasolle, viulun käsittely, äänien syttyminen kuin itsestään ja romanttinen ote soittoon ihastuttivat yleisön. Valeriy Sokolev esitti loisteliaan ja taiturimaisen finaalin. Se nosti ensimmäisen puoliajan muuten aneemisen sävelkielen loistoon.

Väliajan jälkeen kuulimme Igor Stravinskyn Tulilinnun, sarja orkesterille. Joskus käy niin, että hyvin nautittavan, taiturillisen solistin esityksen jälkeen orkesteri nousee samalle tasolle soittaessaan. Nyt niin kävi, heti ensi tahdeista alkaen. Sali täyttyi lämpöisistä sävelistä. Orkesteri saattoi Rouvalin johdolla paneutua vain itseensä ja yleisöön. Sordiino oli poissa. Viisosainen sävellys spoitettiin miltei putkeen, vain ensimmäisen ja toisen osan välillä oli pieni tauko. Se sopi hyvin, Santtu-Matias tiesi mitä teki. Hänen vaistonsa ja musiikillisuutensa osoittautui jälleen huippusuoritukseksi. Jyhkeät patarumpujen ja isorummun paukahdukset kiihdyttivät orkesteria ja yleisöä yhä yhtenäisemmäksi musiikilliseksi eläimeksi. Taputukset vain jatkuivat ja jatkuivat. Hyvää Japanin matkaa.