Piparkakkupöytä

Piparkakkupöytä ja suunnistamisen vaikeus 

Selasin Huuto-nettiä laiskasti. Autoja, taloja, tontteja, pikkutuotteita, huonekaluja, tavaraa oli mahdottomasti, sivukaupalla. Kaikki meni kaupaksi, melkein. Jos tavaraan oli laitettu iso alkuhinta, niin siinä sen tavaran tuho. Kukaan ei ostanut, ei mitään. Hinnan ollessa kohdillaan, siis lähtöhinta, kauppa poikkeuksetta onnistui. Myyjän täytyy malttaa mielensä ja laittaa nolla euroa. Vielä jos siinä on matalat korotukset, niin joipas kuhina alkaa. Hirmuinen nokittelu ja nousun seuraaminen. Siinä on kyse huutokaupan ytimestä.

Minua kiehtoi pieni pöytä, jo sen nimi ja kotimaisuus sekä valmistuspaikka olivat mielenkiintoisia. Kyseessä oli Lahden Puukalusteen tuote. Hyppäsin googleen, ja ostopäätös kypsyi. Puusepän tehdas oli Paavolan kaupunginosassa tuohon aikaan. Minun isoisäni oli puuseppä, ja hänkin perusti Paavolaan kaksikerroksisen kivitalon kaverinsa kanssa. Minä kuljin kansakouluun jalkaisin sen tehtaan ohi. En silloin tiennyt siitä mitään. Googlaus tuotti tuloksen, ei sitä pöytää vaarini ollut tehnyt. Puukalusteesta tuli myöhemmin Isku.

Kertakorotus riitti sen pöydän saamiseen, 40 euroa, se täytyi hakea Riihimäeltä.

Jutellessani sen kausta Paulan kanssa pöytämatka laajeni ensin Lahteen, haudoille, ja lopuksi Launeelle hakemaan pyyhkeitä. Aamulla olimme yhdeksältä liikkeellä. Peräkärry pomppi perässä. Tampereen tie kääntyi vasemmalle Salpausselän harjun poikki, pieni alamäki ja puikkaus oikealle Katolisen kirkon kohdalta.

Haudat tulivat katseltua, aivan hyvässä hoidossa olivat. Laskettelimme Mustakallion tietä alas ja oikealle Sibelius talolle ja satamaan. Sielläpä oli tie poikki, aita ja ajokieltomerkki. Kentällä näkyi olevan sirkus, menossa tai tulossa. Ajoin tuttua tietä, koukkasin aidan ohi ajokieltoa vastaan päästäkseni kahvilaan. En päässyt, pakko oli peruuttaa, kaikkialla oli sirkuksen autoja ja vankkureita. Poistuimme satamasta, hain Luhdan myymälän gepsistä ja lähdin ohjeen mukaan oikealle ensimmäisestä tiehaarasta. Silloin kuulin tytön ohjeistavan minua: ”Aja Vesijärven kadulle, sitä pitkin 8 kilometriä.” Siis mitä, halki Lahden kaupungin, monet liikenneympyrät, rautatien alitus jasiis ties minne. Olipa tytöllä luotto minun taitoihini ajaa 8 km tietä, jota ei sen nimisenä ollut kuin pari kilometriä. Ajoin etelää kohti, taas liikenneympyrä, arvasin liittymän, tyttö pysyi vaiti. Paula jo epäili, ettei eteemme tulisi Luhdan myymälää. Tarkistin vielä, että olin antanut oikeat koordinaatit ja jatkoin jääräpäisesti, suuret kaupat ja monet hallit jäivät taakse, molemmin puolin oli peltoa ja metsää. Tulin sillalle ja koukkasin oikealle, edessä oli ajokielto siihen suuntaan ramppia. Tein uukkarin ja jatkoin, kunnes, Luhdan torni kohosi oikealla.

- Nyt meidän täytyy päästä Riihimäen tielle. Sinne minä kyllä osaan, ajan Hollolan kautta. Tiet olivat tuttuja, kun nousin Salpausselkää Tampereen tielle ja laskettelin Riihimäkeä kohti. Olin soittanut ohjeen mukaan myyjälle, numerot näpyteltyäni luuriin pamahti nimi Buddyguard Finland ! Tuli kyllä jotain muuta mieleen kuin piparkakkupöydän myyntipaikka. Naisääni vastasi, reipas ja nauravainen. Hän ohjeisti, ettei gepsi osaa neuvoa perille ja käski soittamaan, kunhan olisimme lähellä. Ohje oli vielä ajaa päävartion ohi. Sitä ihmettelin, olikohan se päävartio vai jotain muuta.

Oli päästävä kahveille ja syömään jotakin ennen perille tuloa. Tiesin sellaisen mättöpaikan, joita aina pääteillä oli. Tien sivussa oli opaste Kirsikkapuisto ja siinä kupin kuva. Hiljensin vauhtia, paikan pitäisi olla vasemmalla. Sehän tulikin hyvin esille, pitkä kioski, useita pöytiä ulkona, pari taukotupaa ja asiakkaita pihalla. Tuttu tuoksu vanhoilta ajoilta, pyöreä hyväntuulinen naismyyjä. Tilasimme Lihikset kolmella nakilla ja menimme taukotupaan syömään hirmu annokset. Vielä myyjää jaksoi naurattaa, kun hän kysyi, laitetaanko kaikki mausteet. Vastasin että laitetaan, mutta jätä nyt vähän seuraavallekin.

Autossa näppäilin gepsiä. Asia oli selvä, kahdeksan kilometriä ja vasemmalle. Kyltissä luki Fortum, ajoin kuitenkin ja kuuntelin tyttöä. Hirmuinen konttorirakennus jäi oikealle, tie laski santapäällysteisenä jonkun matkaa, edessä oli biokaasulaitos. Soitin myyjälle ja koetin selittää missä olemme. Hän ilmeisesti luuli ensin, että olemme jo varsin lähellä, ja käski ajaa vaan eteenpäin. No, tie ei vallan loppunut, mutta heinää kasvoi jo sen keskellä ja minä soitin uudelleen. Nyt nauroimme molemmat kun selitin vieressä olevan hurjasti haisevan kaasutuslaitoksen.

- Tulkaa nyt äkkiä pois sieltä, ennenkuin teidät kaasutetaan. Aja Riihimäelle ja lataa gepsi uudelleen, niin se tuo tänne.

Tein niin, en kuitenkaan sulkenut opastinta. Muutaman kilometrin jälkeen tyttö pienessä laitteessa heräsi ja alkoi taas opastaa, nyt ohjeet tuntuivat järkeviltä. Tulimme varuskunta-alueelle, no olihan siellä päävartio. Uskomattoman hienot punatiiliset rakennukset lipuivat ohitsemme, vielä yksi soitto, paluu 20 metriä ja oikealla seisoi tiellä kesämekkoinen naurava oppaamme kättään heiluttaen. Hän sanoi, ettei tänne kukaan osaa, olisiko varuskunnalla siihen osuutta. Keskellä rakennusta oli ovi, ja me astuimme entiseen upseerikerhoon. Tavaraa oli huone toisensa perässä, huonekaluja, posliinia, lasia, tauluja ja piparkakkupöytä. Selostin myyjälle sen historian. Hän luuli pöydän rakennetun Turussa, pohjassa oli paperileima. Sitä olin tutkinut tarkasti. Pöytä oli lähetetty Turkuun, tekijän nimi oli pienemmällä siinä alla. Jätin pöydän vielä sisälle ja aloin kiertää huoneita. Paljon oli sellaista, mitä olisin kymmenen vuotta aikaisemmin halunnut ostaa. Keräilyni alkoi olla päätöksessään, mutta vielä olisi joitain esineitä mukava entisöidä. Paula jäi juttelemaan myyjän kanssa minun kierrellessä ympäriinsä.

Olimme lähdössä, kun kiinnostuin etuhuoneen tauluista. Yhden oli signeerannut Aarne Alanko. Keskustelimme taulusta, tarjosin siitä 50. Ei myynyt, sanoi sen menevän huutokauppaan, voisin ostaa sen sieltä. Astelin ovelle pöytä sylissä, käännähdin ja sanoin kahdeksan kymppiä. Sain lastata taulun autoon piparkakkupöydän lisäksi.

Astuimme kolmisin ulos, minä aloin ihastella vanhojen venäläisten muurarien taitoa. Etusivulle oli muurattu komeat pylväät, räystäästä meni ylös pitkän matkaa samaa muurausta, jolloin fasadi näytti entistä mahtavammalta. Räystäille oli puolen kiven verran aseteltu joka toinen kivi ulospäin, muodostui elävä koristepinta. Sanoin myyjälle hänellä olevan maan kaunein antiikkiliike. Kysyin vielä tuosta epämääräisestä nimestä, joka ilmestyi ruudulle soittaessani, hänellekin se oli ollut yllätys. Kyseessä saattoi olla vanhan numeron nimi. Myyjä lupasi koettaa vaihtaa sen pois.

Kotona tekstasin kiitoksen kaupoista ja hän vastasi heti ja kiitti puolestaan minua tiedoistani vanhoista tuolista.