Teatterissa Tampereella 20.10.-23

TTT kommellukset

 osa 1

Minulla oli suunnitelma Paulan 80-vuotispäiväksi. Se ei toteutunut. Uusi osoite oli teatteri. Sain valita kappaleen ja päivän. Työväen teatteri mainosti Molieren näytelmää Saituri. Sain hyväksynnän ja aloin suunnitella tapahtumaa. Menin nettiin tutkailemaan lippujen ostoa. Ensimmäinen yritys meni mönkään, kun käyttämäni aika oli liian pitkä. Aloitin uudelleen, nyt pienet alun haparoinnit ohittaen etenin hyvin. Minusta paras paikka teatterissa on aina ensimmäinen rivi. Niinpä hakkasin nappia näyttämön kartasta raivokkaasti, mutta se ei vastannut. Menin eteenpäin katsomaan mitä sieltä löytyy. Selvisi, että punainen nappi kartassa tarkoitti vapaata paikkaa. Minä olin hakannut väritöntä. No tietenkin, punainen väri muualla maailmassa tarkoittaa varattua, työväen teatterissa sallittua. Sain liput varattua, paikat 24 ja 25. Seuraavaksi oli valittava väliajalle pöytä. Niitä oli kahdessa kerroksessa, 2 ja 3. Paulan kulku rapuissa on hankalaa, ja niin otin kerroksesta 2 pöydän 24. Sen jälkeen pääsin tilaamaan välipalaa. Otin kaksi kahvia ja kaksi erilaista leivosta.

Lauantaina lähdimme ajoissa liikkeelle. Tiesin etukäteen paikan, maalaisten talon parkkipaikan. Sinne kurvasin automme, näytti siellä muitakin olevan. Kaarsin vasemmalta ja siinä viimeisessä rivissä oli vapaana päätypaikka. Takaani tullut auto kiersi oikealta ja lähestyi samaa viimeistä vapaata ruutua. Sain autoni nokan ensimmäisenä ruutuun, mutta olin siinä miltei poikittain. Odotin tuon toisen poistumista ja peruutin ruudusta ulos oikaisua varten. Se jouduinkin sitten tekemään kolmeen kertaan, sillä ruudusta ei auttanut kauaksi peruuttaa, muitakin kärkkyjiä ilmestyi. Näytti siltä, että auto oli laillisesti ruudussa, ehkä hieman liikaa vasemmalla. Sitä en enää oikaissut.

Lähtiessämme kotoa kysyin Paulalta, veisinkö hänet ensin autolla teatterin ovelle ja tulisin perässä. Edellisellä kerralla vuosia sitten olimme näin toimineet. Hieman kiirehän minulle silloin tuli, ja kopsautin pääni aika lujaa teatterin lasioveen. Nyt menimme yhtä jalkaa, hitaasti edeten. Teatterilla olikin jo melkein kaikki menneet saliin, Paula meni vessaan. Kysyin vaatteiden vastaanottajalta kulkua näytökseen. Hän neuvoi meitä menemään hissiin, joka olikin aulan toisella puolella. Painoin nappia. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudelleen ja vain vaivoin sain pidäteltyä oikeaa potkujalkaani paikoillaan. No sitten hissi liukui hitaasti ovilasin edessä paikoilleen. Minä aloin vetää ovesta, mutta se ei auennut. Kiskaisin toisen ja kolmannen kerran. Ovi ei auennut. Ikkunasta näin, kuinka sisäovi liukui hitaasti pois edestä, koetin taas ovea, ja kas, se aukesi. Pääsimme hissiin ja minä tihrustin nappeja hissin seinällä. Ne olivat aivan nurinkurisessa järjestyksessä, rinnakkain ja päällekkäin. Lopulta painoin nappia kaksi, pääsimme toiseen kerrokseen. Ohjasin kulkumme taas salin poikki, jotenkin muistin sisäänkäynnin olevan siellä permannolle. Siinä nurkassa oli vain lasi-ikkuna. Käännyin ympäri ja aloimme nilkuttaa toisiamme tukien takaisin. Minulla ei ollut enää mitään tajua, minne pitäisi mennä. Vahtimestarilta sain kysyttyä tietä. Hän ohjasi meitä kolmanteen kerrokseen. Hätäpäissämme aloimme kangeta itseämme rappu kerrallaan ylös. Siellä käännyin taas väärään suuntaan, taas täytyi kysyä apua. Jo näin seinällä taulun permanto vasen. Se oli taas rakennettu aivan väärälle puolelle teatteria. Ketään ei missään, nilkutimme eteenpäin nurkan taakse. Siellä oli onneksi taas yksi sisäänheittäjä. Ystävällisesti hän opasti meitä ja sanoi, ettei mitään kiirettä. Avasin oven, ja siinä se permanto kuitenkin oli. Minä olin pitänyt sitä mahdottomana, koska silloinhan näyttämön täytyisi olla pitkällä Hämeenpuiston päällä. Muutaman hankalan metrin ja ihmeellisen porrastasanteen jälkeen olimme eturivissä. Aloin katsella numeroita penkkien selustoissa, kakkosen alussa näin, en enää muita. Lähestyimme keskustaa, minä mutisin, ettei täällä näe mitään. Tummatukkainen nainen istui siinä edessä ja sanoi, ettei täällä näekään mitään. Istukaa siihen vaan, ei tänne enää ketään tule. Mistä sen tietää vastasin ja istuin hänen viereensä ja Paula minun viereeni ja samassa esirippu nousi.

Kotona sanoin jättäväni puhelimen kotiin, en kuitenkaan saa sitä sammutettua. Mikset saa, kysyi Paula. Kas näin, tästä painat mykistystä. Hain asetukset esiin ja mykistin puhelimeni. Paula käski minua soittamaan hänelle, ja mykkänä pysyi hänen puhelimensa. Sitten lähetin tekstiviestin, ei piippausta, whatsupp viestin ja edelleenkin puhelin pysyi mykkänä. Sama minun puhelimelleni. Kerroin kesällä Savonlinnan oopperassa viisi minuuttia ennen esityksen alkua huomanneeni puhelimeni olevan mukana ja normaalitilassa. Aloitin rakkineen sammuttamisen. Painoin pitkään on/off painiketta, ja näyttö menikin pimeäksi, mutta ei se vaientanut mitään. Heiluttelin sormeani näyttöä pitkin, ja sieltähän se pahus vieköön sytytti näytön täyteen valmiuteen. Minulle olio tullut kiire, menin asetuksiin ja hermostuksissani laitoin kaikki pois päältä ja vaimennukset lisäksi. Ei toivottua tulosta. Työnsin puhelimen taskuuni ja toivoin parasta.