Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

 

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

Astelin syksyllä lyhyen koulumatkani. 1956 avasin Tyrvään Yhteiskoulun ulko-oven siskoni Kitin kanssa. Minulla oli jalassa suorat housut, vaalea paita kaulassa solmio ja päällä puvun takki. Aulassa olivat sekaisin vanhat oppilaat ja me tulokkaat. Kaiken uuden opetteleminen alkoi. Luokassamme 1 B oli 42 muuta kivikouluun tulijaa. Useimmat olivat entuudestaan tuttuja edes näöltä, nimissä menikin sitten pitkään, ennen kuin osasin jokaisen tytönkin nimen. Muut rinnakkaisluokat sitten lisäksi, 1 A, 1 C ja 1D. Kaikkiaan meitä uusia oli yli 160. Luku oli suurin opintojeni edetessä. Santahaminassa ja OKL:ssä molemmissa luku oli sama, 100.

Opettajat olivat sitten melkein kaikki outoja, Aittalahdesta tuli mukaan Amos Kalliomäki puutöitä ohjaamaan. Rehtorina oli aluksi Harald Hariola, hänet opin erottamaan kookkaasta suoraryhtisestä olemuksesta, päällään aina tumma puku ja kaulassa kravatti. Tuo killuke näkyi aina miesopettajilla vuosikymmeniä, minullakin vielä 1975 mennessäni Muistolan kouluun kiertäväksi englannin opettajaksi. Vain sen päivän pidin kravattia ja pikkutakkia, tuo panssari poistui käytöstä jo aiemmin.

Hariola ei mitenkään puuttunut meidän asioihimme, emme juurikaan edes nähneet häntä, joten hän jäi etäiseksi joskin hyvin kunnioitetuksi opettajaksi.

Tyrvään Yhteislyseoon saapui uusi liikunnan opettaja 1956, Eino Miilunpalo, joustava-askelinen hoikka pantteri. Hänet valittiin seuraavana vuonna Hariolan työn jatkajaksi koulun rehtorina. Muistan hänen epäröineen tehtävän ottamista, hän oli maajoukkuetason moukarimies. Hänen oli tehtävä päätös työn tai urheilun välillä. Meidän onneksemme hänen valintansa oli työ.

Aloitimme Kaalisaaressa liikuntatunnin, seisoimme rivissä, Eino edessä. Jotakin puhui, en mitään muista, mutta äkin hän astui aivan rivin eteen, Seppo Sundbergin eteen. Einolla oli pitkävartiset mopoilijan rukkaset kädessään, hän veti toisella kädellään rukkasen melkein pois ja läppäisi sillä Seppoa niin, että rukkanen putosi maahan.

Nosta se, kuului tuima komento, Seppo nosti, ei mielellään, sen näki. No, se jäi ainoaksi kerraksi meidän luokalla.

Toisella kerralla olimme liikuntasalissa, Eino käski meidät kävelemään siten, että hän kykeni katsomaan jokaisen menoa. Nuutilan Taimon kohdalla hän yllättäen sanoi, sinähän kävelet kuin kakat housuissa. Taimo ei ollut hyvillään, muttei siitä niin välittänytkään, jatkoi kulkuaan. Me muut hieman häkellyimme, muttemme tietenkään sanoneet mitään.

Seuraava liikuntatunti oli jälleen salissa. Eino aloitti tuntinsa, - pyydän anteeksi Taimolta puhettani, en ollut tietoinen… Taimo vastasi, ei se mitään. Hän oli potenut lapsena halvauksen, se vaikutti hieman hänen toiseen jalkaansa. Silloin  Eino sai anteeksi edelliset mokansa meidän poikien silmissä. Uusia mokia Eino ei tehnyt.

Aluksi Miilunpalot asuivat Marttilankadulla puutalossa Heikkilän talon vieressä toisessa kerroksessa. Sen ikkunoissa keikkuivat lapset katsellen ja odottaen vanhempiaan koulusta kotiin. Myöhemmin Miilunpalot ostivat Kävelykadun alkupäästä ison puutalon. Sieltä Eino käveli aina reippaasti työmatkansa Onkikadulta ohi apteekin pyöreän nurkan, monot jalassa. Siitä hän sai lempinimensäkin, Mono. Teinikunta piti iltamiaan, silloin jo uudessa salissa, puhujapöntön yläreunassa killuivat monot. Rasin veljekset ne sinne kiikuttivat.

Oppilaat kulkivat sisälle kivikouluun ja tiilikouluun sisäpihan puolelta. Alkuun me menimme luokittain jonoon, josta välituntivalvoja päästi meidät sisälle, yläluokista alkaen. Minä kapusin ovelle, kun ylemmän luokan poika nimitteli minua monniksi. Eino oli ovella ja sanoi tiukasti, - mikä monni! siihen loppui nimittely.

Uudella puolella raput toiseen kerrokseen menivät seinän viertä. Siinä seinässä oli suuri sisäikkuna, sen takana oli rehtorin huone. Sieltä koluamme johdettiin, tarkasti mutta lempeästi. Toimistoon saattoi mennä vain ovikelloa pirauttamalla. Eino istui huoneen perällä kirjoituspöydän takana katse tulijaan päin. Minä pokkasin, Eino vastasi nyökäyttäen. Kävelin pöydän luo ja esitin asiani. Mietin miten osaisin mennä ulos ja taas tervehtiä kumartaen. Kävelin suoraan ovelle, käännyin ja kumarsin. Eino katseli tarkasti ja nyökkäsi.

Näitä käyntejä tuli koulu vuosina useita. Miten olinkin kyllästynyt 7 luokalla, olin taas toimistossa ja pyysin eroa. Sain arvioivan katseen, ilman puheita Eino myönsi eron. Meni kaksi viikkoa, soitin ovikelloa ja kävelin taas Einon puheille. – Voisinko päästä takaisin opiskelemaan? – Minä annan sinulle toisen mahdollisuuden. Asia oli selvä, kävelin luokkaani, englannin opettaja Salme Erkkilä kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. En minäkään.

Eino jatkoi eläkkeelle saakka samassa virassa. Hän vanheni näkymättömästi, edes koulumme 90 v. juhlissa ei ollut ruoto taipunut, hän seisoi ryhdikkäänä lavalla ottaessaan vastaan kunnianosoitukset uudelta rehtorilta.

Vain lintuja rakastanut

 Teatteriesitys Pentti Linkolan elämästä

Luin lehdestä musiikkiesityksestä, jonka kirjoittajina olivat Ma
tti Kuusela ja Anni Kytömäki. Kyse oli Pentti Linkolan elämän läpikäymisestä. Nimi oli lupauksia herättävä: Vain lintuja rakastanut. 

Istuin kylmähkön keittiön tuolilla. Pentti oli kohteliaasti antanut minulle tyynyn pyllyn alle niin kuin kymmeniä kertoja aikaisemmin. Ilta alkoi tummua, kalastaja kävi läpi verkkojaan, kolme metriä ja viisi metriä syvät havakset  hän asetti puulaatikoihin, puusta vuollut puikkari sai kärkeensä verkon viimeisen yläpaulan pätkän monin kierroksin.

No hei, oli tervehdys, ei kai sinulla ole kiire, istu siihen. On sinulla kai aikaa ainakin kolme tuntia. Sen verran minulla menee selvityksestä, sen jälkeen voimme juoda teet, saat näkkärin päälle matikan mätiä. Loppuillan voimme seurustella, minä ollen kirjoittanut uusia tekstejä, saat niitä katsoa, tai minä luen niitä sinulle.

Hei hei, eihän minulla ole muita kiireitä, tännehän minä tulin, sinua katsomaan ja auttamaan, jos jossain voin. Pentti selvitteli talviverkkojaan, niitä joita ei ollut  mahdollista enää jään alle laskea, ne olivat melkoisessa sykkyrässä kalojen jäljiltä. Kesällä oli aikaa tälle työlle. No mitä sinulle kuuluu, ja Paulalle, emmehän ole nähneet kaikin muutamaan viikkoon. 

Puutarhatöitä minä värkkään, siinä kivien kauloissa on tekemistä. Paula keittelee maukkaita ruokiaan ja haeskelee uusia reseptejä milloin mistäkin lähteestä. Muistatkos vielä ensimmäisen yhteisen syömisemme Kemmolassa?

Tietenkin, en ole monesti saanut istua niin mukavassa pöydässä, ja ne herkut mitä Paula kantoi aina vaan uusia ja uusia keittiöstä. Pentti alkoi saada verkoista selvää, laittoi viimeisen verkon laatikkoon ja nosti sen toisten päälle. Tänään en tee enempää, mutta onhan noita tuossa toisessa kasassa, mutta, nyt laitan vettä kiehumaan. Pentti käveli kaasuhellan viereen, sytytti lampun palamaan, käänsi sen vartta ja kupua valaisemaan  hellaa, sytytti kaasun. Tiskipöydällä oli vesiämpäri, siitä hän kauhalla mittaili pannuun vettä, ryysti vielä hieman vettä ennen kuin laski kauhan takaisin ämpäriin. Siinä pöydän alla oli toinen ämpäri, sinne laskettiin ja pinottiin kaikki jäte. Täyden ämpärin Pentti vei tallin taakse tunkioon. Minulla on tässä hieman salaattiaineita, pilpon niitä ensin lautaselle. Pentti nosti keittiön kaapista muoviset kuluneet ja hyvin patinoituneet lautaset pöytään.

 Katsos, tässä minulla on kertomus pyöräretkestä Sirkan kanssa, minä luen, olen nyt kirjoittanut, kun sinä niin kannustit siihen.

Ääni täytti keittiön ja minun mielen, pyöräretken kohde oli Gotlanti, siellä eivät olleet ennen käyneet. Laivasta ulos Tukholmassa ja karttaa seuraten etelään pyöräteitä pitkin. Milloin tie loppui talon seinään, milloin maavalliin tai sitä ei ollut lainkaan vaikka kartta sanoi sen olevan.

Nautimme antimista, tarinoinnista, toisistamme tiiviissä piirissä pitkälle yöhön.

Paula oli ostanut meille liput, kolmannesta rivistä keskeltä. Mukaan otimme naapurin Ullan. Olimme ajoissa parkkipaikalla teatterin takana, istuimme hetken ennen lyhyttä kävelyä ovista sisään. Lämpiössä ensimmäinen tuttu oli Esko Kylmäkosken ajoilta vaimonsa Marja-Leenan kanssa. Heillä oli kovin puhuttavaa, kuvakin otettiin. Timo ja Iiris jo odottivat, vanhoja kuorolaisiakin siellä oli. Pääsimme paikoillemme, esitys alkoi tanssikohtauksella heinäpellolta. Haravat lakaisivat laajaa pellon pintaa. Seuraavaksi Kaarlo Linkola vaimonsa Hilkan kanssa kasvitieteellisessä puutarhassa virkatalossaan, harvinaisia kasveja ja ilmoitus raskaudesta. Syntyi Pentti, ponnahti näyttämölle pienenä poikana, alkoi kertoa harrastuksistaan ja tarkasta luetteloinnistaan. Kalat, linnut, rekisterinumerot siirtyivät havainnoitsijan pieniin vihkosiin. (tästäkin olin jo kuullut Pentin tarinailloissa, sanoi kaikkien hänen onkimiensa ja kalastamiensa kalojen olevan tallessa ensimmäisistä saaliista alkaen). Näytelmä alkoi tuntua minussa, kerronta oli totta, kohtaukset väkeviä ja yhä tiheneviä. Pentti muuttui lukiolaiseksi, vastusti sisätiloissa olemista, jatkoi havainnointejaan, nyt linnut olivat ensisijainen kohde. Pian siirryttiin aikuisuuteen, Pentti astui partaisena näyttämölle. Suonissani ja hermostossani sävähti. Pentti oli aivan näköinen, tuttu, laiha, tukka pystyssä reppu selässä. Onneksi ääni ei ollut sama, saatoin hieman rauhoittua. Reppu oli osuvasti viestikapula eri ikäisten näyttelijöiden välillä. Kohtaus talopoikaisessa pirtissä, Pentti astuu sisälle tervehtien ja pyytää apua puolukkapuuron keittoon. Ilmeet, päässä seisovat tapittavat silmät, hyvä ryhti, kohtelias käytös, kulmikkaat otteet puuron keitossa, kaikki niin tuttua. (Pentti ei totisesti osannut käytännön asioita, käsillään hän kuitenkin perheensä ruokki ja itsensä kuolemaansa saakka. Maksoipa luonnonsuojelijoiden sakkojakin, Värriön erämaasta tulleita. Minä autoin kyllä töissä ja näin välillisesti olin mukana).

Aliisan tapaaminen ja ensimmäinen yhdessä olo oli aivan tapahtumien sisintä perustaa, naimisiin meno, karu Pentti aivan väärässä paikassa häitä tanssiessa, kuitenkin hyvin koskettavasti esitetty, Timo tavoitti Pentin sielun. Kyyneleet vierivät.

Hilkkaa esitti Marika, aivan kuin syntyneenä siihen osaan. Muutamat laulut, olisi niitä enemmänkin voinut olla, kaikuivat sointuisasti yli yleisön. Kaiken, mitä Hilkka esitti oli Linkoloitten elämää. Pentti vanhana, Mauken esittämänä, aivan kuin Pentti, hevoskohtausta myöten. (mielessäni on useita hevoskohtauksia, toiset näin, lopuista kuulin Penan kertomana, niistäkin saisi hyvin hauskan kurkistuksen kalastajan elämään). Olisin toivonut Maukelle enemmän lauluosia näiden yhteislaulujen lisäksi.

Aivan ydinasiaa oli Pentin suhde metsään ja puihin, näytelmässä tämä saatiin syvällisesti esiin joukon eläytyessä puiksi, koivikoksi, aarnipuiksi, moottorisahalla kaadetuiksi ja Pentin epätoivoiset pelastusyritykset. Valkoselkätikka sai ensimmäisen rauhoitusalueensa Akanvaarassa.

Kohtaus Lehtimäessä, keittiössä, Sirkka ja Pentti pöydän päissä, molemmat kirjoittivat juttujaan. Pentin äkillinen hermostuminen kinaamisessa Sirkan kanssa, kaiken kyseenalaistaminen, epätoivo tulevasta ja huoli luonnosta oli niin tuttua, Sirkan rauhoittelu auttoi. Mukaan tuotiin myös oivallisesti mielisairaalakäynnit. Useamman kerran Pentti oli kesäisin hoidossa, tällä kertaa Lapinlahdessa. Kauniisti hoitaja koetti saada Penttiä kiinni elämään. (Sirkka näitä minulle kertoili, sekä Pentin aivan totaalisista raivokohtauksista. kun hän juoksi pirtistä pihalle köysi kädessään. Silloinkin Sirkka onnistui pelastamaan Pentin elämälle. Sirkan menehtyminen muistisairauteen oli Pentille lähes ylivoimaista, hyvin kauniisti oli tämäkin kohtaus hoivakodissa rakennettu, Pentin laulu saavutti ehkä Sirkan mielen. Kuolema ja menehtyneen saatto oli minulle melkein ylivoimaista, itse koettua.

Näin lähestyimme loppua, hieno oivallus tuoda kaikki Pentit samaan kohtaukseen, viimeinen kuva heijastettuna Pentistä laulamassa vanhana miehenä iski syvästi.