Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

 

Tyrvään Yhteiskoulu, Vammalan Lukio

Astelin syksyllä lyhyen koulumatkani. 1956 avasin Tyrvään Yhteiskoulun ulko-oven siskoni Kitin kanssa. Minulla oli jalassa suorat housut, vaalea paita kaulassa solmio ja päällä puvun takki. Aulassa olivat sekaisin vanhat oppilaat ja me tulokkaat. Kaiken uuden opetteleminen alkoi. Luokassamme 1 B oli 42 muuta kivikouluun tulijaa. Useimmat olivat entuudestaan tuttuja edes näöltä, nimissä menikin sitten pitkään, ennen kuin osasin jokaisen tytönkin nimen. Muut rinnakkaisluokat sitten lisäksi, 1 A, 1 C ja 1D. Kaikkiaan meitä uusia oli yli 160. Luku oli suurin opintojeni edetessä. Santahaminassa ja OKL:ssä molemmissa luku oli sama, 100.

Opettajat olivat sitten melkein kaikki outoja, Aittalahdesta tuli mukaan Amos Kalliomäki puutöitä ohjaamaan. Rehtorina oli aluksi Harald Hariola, hänet opin erottamaan kookkaasta suoraryhtisestä olemuksesta, päällään aina tumma puku ja kaulassa kravatti. Tuo killuke näkyi aina miesopettajilla vuosikymmeniä, minullakin vielä 1975 mennessäni Muistolan kouluun kiertäväksi englannin opettajaksi. Vain sen päivän pidin kravattia ja pikkutakkia, tuo panssari poistui käytöstä jo aiemmin.

Hariola ei mitenkään puuttunut meidän asioihimme, emme juurikaan edes nähneet häntä, joten hän jäi etäiseksi joskin hyvin kunnioitetuksi opettajaksi.

Tyrvään Yhteislyseoon saapui uusi liikunnan opettaja 1956, Eino Miilunpalo, joustava-askelinen hoikka pantteri. Hänet valittiin seuraavana vuonna Hariolan työn jatkajaksi koulun rehtorina. Muistan hänen epäröineen tehtävän ottamista, hän oli maajoukkuetason moukarimies. Hänen oli tehtävä päätös työn tai urheilun välillä. Meidän onneksemme hänen valintansa oli työ.

Aloitimme Kaalisaaressa liikuntatunnin, seisoimme rivissä, Eino edessä. Jotakin puhui, en mitään muista, mutta äkin hän astui aivan rivin eteen, Seppo Sundbergin eteen. Einolla oli pitkävartiset mopoilijan rukkaset kädessään, hän veti toisella kädellään rukkasen melkein pois ja läppäisi sillä Seppoa niin, että rukkanen putosi maahan.

Nosta se, kuului tuima komento, Seppo nosti, ei mielellään, sen näki. No, se jäi ainoaksi kerraksi meidän luokalla.

Toisella kerralla olimme liikuntasalissa, Eino käski meidät kävelemään siten, että hän kykeni katsomaan jokaisen menoa. Nuutilan Taimon kohdalla hän yllättäen sanoi, sinähän kävelet kuin kakat housuissa. Taimo ei ollut hyvillään, muttei siitä niin välittänytkään, jatkoi kulkuaan. Me muut hieman häkellyimme, muttemme tietenkään sanoneet mitään.

Seuraava liikuntatunti oli jälleen salissa. Eino aloitti tuntinsa, - pyydän anteeksi Taimolta puhettani, en ollut tietoinen… Taimo vastasi, ei se mitään. Hän oli potenut lapsena halvauksen, se vaikutti hieman hänen toiseen jalkaansa. Silloin  Eino sai anteeksi edelliset mokansa meidän poikien silmissä. Uusia mokia Eino ei tehnyt.

Aluksi Miilunpalot asuivat Marttilankadulla puutalossa Heikkilän talon vieressä toisessa kerroksessa. Sen ikkunoissa keikkuivat lapset katsellen ja odottaen vanhempiaan koulusta kotiin. Myöhemmin Miilunpalot ostivat Kävelykadun alkupäästä ison puutalon. Sieltä Eino käveli aina reippaasti työmatkansa Onkikadulta ohi apteekin pyöreän nurkan, monot jalassa. Siitä hän sai lempinimensäkin, Mono. Teinikunta piti iltamiaan, silloin jo uudessa salissa, puhujapöntön yläreunassa killuivat monot. Rasin veljekset ne sinne kiikuttivat.

Oppilaat kulkivat sisälle kivikouluun ja tiilikouluun sisäpihan puolelta. Alkuun me menimme luokittain jonoon, josta välituntivalvoja päästi meidät sisälle, yläluokista alkaen. Minä kapusin ovelle, kun ylemmän luokan poika nimitteli minua monniksi. Eino oli ovella ja sanoi tiukasti, - mikä monni! siihen loppui nimittely.

Uudella puolella raput toiseen kerrokseen menivät seinän viertä. Siinä seinässä oli suuri sisäikkuna, sen takana oli rehtorin huone. Sieltä koluamme johdettiin, tarkasti mutta lempeästi. Toimistoon saattoi mennä vain ovikelloa pirauttamalla. Eino istui huoneen perällä kirjoituspöydän takana katse tulijaan päin. Minä pokkasin, Eino vastasi nyökäyttäen. Kävelin pöydän luo ja esitin asiani. Mietin miten osaisin mennä ulos ja taas tervehtiä kumartaen. Kävelin suoraan ovelle, käännyin ja kumarsin. Eino katseli tarkasti ja nyökkäsi.

Näitä käyntejä tuli koulu vuosina useita. Miten olinkin kyllästynyt 7 luokalla, olin taas toimistossa ja pyysin eroa. Sain arvioivan katseen, ilman puheita Eino myönsi eron. Meni kaksi viikkoa, soitin ovikelloa ja kävelin taas Einon puheille. – Voisinko päästä takaisin opiskelemaan? – Minä annan sinulle toisen mahdollisuuden. Asia oli selvä, kävelin luokkaani, englannin opettaja Salme Erkkilä kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. En minäkään.

Eino jatkoi eläkkeelle saakka samassa virassa. Hän vanheni näkymättömästi, edes koulumme 90 v. juhlissa ei ollut ruoto taipunut, hän seisoi ryhdikkäänä lavalla ottaessaan vastaan kunnianosoitukset uudelta rehtorilta.