Uskaltauduin jälleen Tampereelle kuuntelemaan nuorta pianosolistia ja uutta kapellimestaria. Edellisen konsertin jätin väliin sairastuttuani. Tavanomaiset valmistelut vahvennettuna paksulla villapaidalla. Auton laitoin lämpiämään sekä patterilla että letkulämmittimellä, kirottu Ad Lube järjestelmä kiusasi. Neste jäätyy 11 asteessa, ja ulkona oli pitkälti yli kaksikymmentä. Olin kuullut ja lukenut monista tapauksista, jolloin matka oli jäänyt kesken, enkä halunnut paleltua tien viereen, jos minunkin matkani katkeaisi. Otin vielä banaanin evääksi, autossa oli valmiina kokispullo. Yritin lähteä matkaan puolitoista tuntia ennen konsertin alkua, mutta siitä nipistyi 15 minuuttia pois. Kuivalla kelillä kesäaikaan aika riittäisi hyvin, nyt en ollut aivan varma ehtimisestä, moottoritien päästä Viinikan liikenneympyrään on alkanut olla ruuhkia. Niin oli nytkin. Jouduin pysähtymään moneen kertaan jo ennen ensimmäisiä liikennevaloja. Sama hidas eteneminen joka valossa. Bussi- ja taksikaista houkutti hourupäitä ja kaistan vaihtajia. Sujahdin parkkihalliin ja minulla oli vielä aikaa 25 minuuttia. Jouduin ajamaan kolmanteen kerrokseen ennen paikan löytymistä. Normaalia rauhoittumisaikaa ei ollut, vaan oli lähdettävä heti kapsuttelemaan kohti istuinpaikkaani. Muut eivät vielä olleet tulleet, avasin esittelyn ja tutustuin ohjelmaan.
Tsaikovskin pianokonsertto nro 1 op. 23, tuttua tutumpi alku, luulin. Pianistina oli minulle tuntematon Pavel Kolesnikov. Nuori hoikka mies liian suurissa vaatteissaan paita pois housuista harppoi lavalle perässään unkarilainen kapellimestari Gergely Madras tiukoissa pillihousuissaan.
Aloitus, orkesteri soitti tutusti, tempaisi mukaansa kuuntelemaan, solisti aloitti muutamalla hurjalla sointiryöpyllä, mitä ihmettä, nuotit virtasivat outoina, ihmetys heräsi ja sai kiinnostumaan. Muutamaa tuttua juoksutusta lukuun ottamatta kaikki oli vierasta ja etäisesti tuttua. Orkesteri kyllä eteni kuin ennenkin, solistilla vaan oli eri nuotit, alkuperäiset, ennen kuulemattomat ensimmäisen osan andantessa. Sointi oli rauhallista, taitavasti pianisti nivoi nuotit kuin legatossa kunnes taas oli hurjan ryöpsäyksen aika. Tunnelma oli kuin ensikertaista sävellystä kuunneltaessa. Hiukan orkesteri jyräsi aluksi, toisessa ja kolmannessa osassa balanssi oli hyvä.
Andantino soi jo tutusti, solisti oli parhaimmillaan, kapellimestarin työtäkin kykenin jo katsomaan. Rauhallisuus ja valtava rentous, tarkat ohjaukset ja kaikkien esiintulot osoittaen jatkui erehtymätön yhteistyö kolmen prinsiipin kesken. Allegro con fuogo solisi ehtymättömänä kenttänä konserttisalin yllä. Aplodeerasimme kädet kipeinä ja saimmekin ylimääräisen esityksen taiturilta. Kappale alkoi niin pienillä kosketuksilla kuin suinkin, kuitenkin niin kaikuvina, pyöreinä legatokimppuina, poissa olivat alun rumpumaiset takomiset, jäljelle jäi vain ihastus, piano vastasi kauneimmillaan.
Väliajalla sain askelmittariin lukemia lampsimalla raput alas ja pitkän ala-aulan päästä päähän. Unkarilaisen säveltäjän Ernö Dohanyin Sinfonia nro 1, op. 9, täysin tuntematon viisi osainen järkäle alkoi heti ihastuttaa. Melodiat olivat mietittyjä, soittimelta toiselle siirrettyjä kulkuja, soitinryhmästä toiseen. Viulut olivat pääosassa Allegro ma non troppo osassa. Hämmästyttävästi orkesteri nousi alun pianokonserton solistin kannattelemana samaan korkeaan tasoon, väliaika ei kyennyt latistamaan soittoa eikä tunnelmaa. Olen saman kuullut joskus aikaisemminkin, vanhalla ylioppilastalolla. Loistava solisti saa orkesterin nostamaan tasoaan sinfoniaa soittaessaan. Oboe aloitti, pyöreä paksu pyörivä ääni tuli kuin salaisesta paikasta, siihen tarttuivat huilut ja klarinetit. Bassoklarinetti kykeni yllättämään, Fagotit, vaskisoittimet vuorollaan jatkoivat teeman kehittelyä, piccolo helisi, viulusooloja kuultiin useampia, maagisen kaunis altto ylimpänä. Finaali oli kuin sirkuksen tulo, piano pianissimoa ei käytetty, uupuneena kapellimestari löi loppumerkin, ja yleisöstä soi tilulii, tilulii. Fiasko. Taputimme ja taputimme ja lopulta kapellimestari Madaras hymyili.
