Rasvasotaa

 Maitorasvojen tie pahiksesta hyväksytyiksi tuotteiksi 

A USA:ssa sokeriteollisuus tiesi liiallisen sokerin käytön vaarat tutkimuksiensa mukaan. Teollisuudessa mietittiin mitä tehdä sokerin kulutuksen lisäämiseksi ja sen poistamiseksi elimistölle vaarallisten vaikutuksien häivyttämiseksi. Päätettiin hyökätä kovien rasvojen kimppuun. Vuonna 2016 julkaistu UCSF: tutkimus ( Kalifornian Yliopisto, San Francisco) paljasti arkistolöydösten avulla, miten teollisuus muokkasi tieteellistä keskustelua 1960 luvulta alkaen.

1      Tutkimuksen rahoittaminen. Sokeriteollisuuden etujärjestö SRF maksoi vuonna 1967 kolmelle Harvardin yliopiston tutkijalle nykyrahassa noin 50.000 dollarin summan. Heidän tehtävänään oli laatia katsaus, joka vähätteli sokerin yhteyttä sydänsairauksiin ja korosti sen sijaan tyydyttyneen rasvan vaaroja.

        Tulosten ohjailu. Teollisuus valitsi katsaukseen sisällytettävät tutkimukset ja sai lukea luonnokset ennen niiden julkaisua arvostetussa   New   England Journal of Medicine lehdessä. Rahoituksen lähdettä ei tuolloin ilmoitettu, joten artikkeli näytti riippumattomalta tieteeltä.

3      Huomion siirtäminen. Sokeriteollisuus tunnisti jo 1954, että jos amerikkalaiset siirtyisivät   vähärasvaiseen ruokavalioon, sokerin kulutus kasvaisi yli kolmanneksella. Näin nostettiin rasva ja kolesteroli ainoiksi syyllisiksi sydän ja verisuonitauteihin      

P  poliittinen vaikutus. Yksi rahoitetuista tutkijoista (Mark Hegsted) nousi USDA:n ravitsemusjohtajaksi. Hän oli laatimassa ensimmäisiä virallisia ruokavaliotavoitteita vuonna 1977. Näissä painotettiin voimakkaasti rasvan välttämistä. Tämä johti vähärasvaiseen buumiin.
 

Minä olen koko aikuisikäni vastustanut maitorasvojen sekä eläinperäisten rasvojen luokittelua ihmiselle vaarallisiksi aineiksi. Kyseessähän on mitä luonnollisimmat ja energiatiheimmät ravinnot, mitä luonnosta voi löytää. Rasvojen demonisoiminen meni 70 luvulla niin pitkälle, että tutkijat väittivät äidin maidon olevan vaarallista imeväiselle sen sisältämän rasvan vuoksi! Mikään ei riittänyt näille rasvan vihaajille. Tehtailtiin tutkimuksia, joiden lopputulos oli kolesterolin ja kovien tyydyttämättömien rasvojen turmiollisuus. Jätettiin kokonaan huomiotta tosiasiat, aivot ovat lähes kokonaan muodostuneet rasvasta! Solujen seinämät ovat kolesterolista.

Pekka Puskan tutkimus Pohjois-Karjalassa oli Meta tutkimus. Hän siis veti yhteen aikaisempien tutkimusten tuloksia sovitettuna paikalliseen korkeaan sydänkuolleisuuteen. Siis tiedettiin jo lopputulos, täytyi vain saada vielä tutkimuksesta sama. Kyllä, sydänkuolleisuus laski runsaasti, väitettiin sen johtuneen ruokavalion   muutoksilla, vähennettiin rasvaa ja korvattiin se margariinilla. Jätettiin kokonaan huomiotta muut elämäntavassa tapahtuneet muutokset. Isännät raatoivat itsensä kuoliaiksi kovissa töissä pelloilla ja metsissä. Hevosten perässä käveltiin syyssateissa kuukausikaupalla savisilla ja kivisillä pelloilla. Metsätöissä pokasaha ja kirves apuna raadettiin metrisessä hangessa ilman taukotupia. Noihin aikoihin tulivat traktorit avuksi sekä pelloilla että metsissä, moottorisahat löivät itsensä läpi koko Suomen saloseudun. Näiden kahden elämänmuodon vertailemattomuus antoi sen tuloksen, mitä odotettiin.

Katselin tv:n rasvakeskustelua. Siinä meijeritaloutta edustava panelisti kysyi, onko jo kyetty solutasolla osoittamaan kovan rasvan muuttuminen kolesteroliksi verisuonien seinämään. No, ei ollut, eikä ole tähän päivään mennessäkään. Mitä meille sitten opetetaan: uskomustiedettä, koska lääkärit uskovat mitä heille on tästä asiasta opetettu. Tieteellistä faktaa ei ole. Samassa tilaisuudessa kokenut verisuonikirurgi näytti, mitä hän oli leikannut potilaan suonen sisäpinnasta, katsokaa, tämä on kalkkia, missä se kolesteroli on?
Meillä on vielä sarka kynnettävänä, ennen kuin viimeiset epäluulot ja taikauskot kovia rasvoja kohtaan poistuvat laajan lääkärikunnan ja ravitsemustieteilijöiden opetuksista.

Perjantaikonsertti Tampereella

Tampereen sinfoniakonsertti, Anna Thordvaldsdottir Dreaming, Antonin Dvorak Sellokonsertto h-molli ja Siggen 7.

 

Orkesteri istui paikallaan, kapellimestari Halls seisoi korokkeelleen pää painuksissa. Odotimme tihenevässä hiljaisuudessa. Orkesterin perältä alkoi kuulua vaivihkaa kuin tuulen raapimista kallion seinistä ja isojen vesipisaroiden tippumista kopsahtamalla. Halls suoristui, alkoi ohjata pienillä eleillä. Bassot suhisivat, viulut kuin epävireessä rahisten, huilu kirkasti hetkeksi, kunnes lyömäsoittimet kuin alun toistaen, meno kiihtyi, äänet voimistuivat, patarummut ottivat ohjat ja vireen. Yhä jyhkeämpiä iskuja kunnes räjäytti äänimaailman, muu orkesteri villiintyi mukaan ja vaikeni. Uusi yritys, tuuli suhisi enteillen nousua kielekkeen päälle, piano jarrutti ja tasasi menoa sellojen ja bassojen kanssa. Piano rauhoitti soittajia, tässä ollaan, tasaiset sykkeet rauhoittivat iskevästi, huilu vastasi suhisten, varokaa kanat, varokaa. Käyrätorvet ja tuuba röhkivät, ei, ei mitään vaaraa, alkavatkin peruuttaa ja kissa oli samaa mieltä. Sello vakuuttaa, nyt on mentävä, raah, raah, kaikki kuuntelevat. Aplodit.
Dvorak, aah, klarinetit fuugat ja huilu antoivat alun, puhtaat sävelet nousivat esiin kaivattuina tyynenä kauniina kesäpäivänä järvellä. Käyrätorvi kertoi, täälläkin on kylä, jouset ja patarumpu vahvistivat sanoman, silloin astui solisti paikalle ja kyläläiset alkoivat järjestää juhlia. Jean-Guihen Queyras esitti suunnitelman, kevyt kosketus jousella soitti esimerkkiä ympäri salia. Kuunnelkaa, tällaista olen ajatellut esittää. Jouset tarttuivat teemaan jota solisti laajensi. Sävelet saivat huilun kehittelemään melodiaa edelleen, hieno tästä tulee, ja solisti tempautui mukaan, jouset antoivat väkevän vastavoiman hiljeten kuuntelemaan mitä sellolla oli vielä mielessään. Soolohuilu tuki ja siihen yhtyivät klarinetti oboe ja fagotti. Sello vei sanomaansa eteenpäin, näin, näin huusivat jouset. Juhlat alkoivat, kaikki halusivat esiintymään.
Toisessa osassa oboet antoivat suunnan solistille, oboet ja vasket yhtyivät melodiaan, huilu soitti uuden kirkkaan teeman, oboe vastasi siihen, kunnes viulut soittivat kansansävelmää. Oboe jatkoi huilun kanssa kuulaita säveliä, solisti teki muunnelman, kuljetti jousta keskiössä ja puupuhaltimet kantoivat esitystä käyrätorville. Huilu ja sello alkoivat kilpailun, jonka patarummut lopettivat. Oboet lauloivat sovinnon, johon huilu ja sello yhtyivät. Kuuntelimme kuinka orkesterimme kykeni moiseen soittoon ja tulkintaan, kuin yhdestä puusta, soitinryhmät kuin kiinni kasvaneina oksina ja latvus peitti kuulijat äänimaailman sisään.
Kolmannessa osassa kaikui jälleen tuttuja kansanlaulun omaisia pätkiä. Solisti, jousi ja sello, kuulimme niin erehtymättömän kaunista soittoa, hiukan tuli mieleeni Arto Noraksen konsertti Temppeliaukion kirkossa.  Loppua enteili raivoisaksi kiihtynyt meno, sävelet pyörivät ylöspäin ja pysähtyivät äkisti hiljaisuuteen.
Kuulimme vielä pienen suloisen kappaleen ylimääräisenä.

Väliaika ja Sibeliuksen seitsemäs sinfonia. 

Tsaikovskin pianokonsertto, Ernö Dohanyi sinfonia nro 1

Uskaltauduin jälleen Tampereelle kuuntelemaan nuorta pianosolistia ja uutta kapellimestaria. Edellisen konsertin jätin väliin sairastuttuani. Tavanomaiset valmistelut vahvennettuna paksulla villapaidalla. Auton laitoin lämpiämään sekä patterilla että letkulämmittimellä, kirottu Ad Lube järjestelmä kiusasi. Neste jäätyy 11 asteessa, ja ulkona oli pitkälti yli kaksikymmentä. Olin kuullut ja lukenut monista tapauksista, jolloin matka oli jäänyt kesken, enkä halunnut paleltua tien viereen, jos minunkin matkani katkeaisi. Otin vielä banaanin evääksi, autossa oli valmiina kokispullo. Yritin lähteä matkaan puolitoista tuntia ennen konsertin alkua, mutta siitä nipistyi 15 minuuttia pois. Kuivalla kelillä kesäaikaan aika riittäisi hyvin, nyt en ollut aivan varma ehtimisestä, moottoritien päästä Viinikan liikenneympyrään on alkanut olla ruuhkia. Niin oli nytkin. Jouduin pysähtymään moneen kertaan jo ennen ensimmäisiä liikennevaloja. Sama hidas eteneminen joka valossa. Bussi- ja taksikaista houkutti hourupäitä ja kaistan vaihtajia. Sujahdin parkkihalliin ja minulla oli vielä aikaa 25 minuuttia. Jouduin ajamaan kolmanteen kerrokseen ennen paikan löytymistä. Normaalia rauhoittumisaikaa ei ollut, vaan oli lähdettävä heti kapsuttelemaan kohti istuinpaikkaani. Muut eivät vielä olleet tulleet, avasin esittelyn ja tutustuin ohjelmaan.

Tsaikovskin pianokonsertto nro 1 op. 23, tuttua tutumpi alku, luulin. Pianistina oli minulle tuntematon Pavel Kolesnikov. Nuori hoikka mies liian suurissa vaatteissaan paita pois housuista harppoi lavalle perässään unkarilainen kapellimestari Gergely Madras tiukoissa pillihousuissaan.

Aloitus, orkesteri soitti tutusti, tempaisi mukaansa kuuntelemaan, solisti aloitti muutamalla hurjalla sointiryöpyllä, mitä ihmettä, nuotit virtasivat outoina, ihmetys heräsi ja sai kiinnostumaan. Muutamaa tuttua juoksutusta lukuun ottamatta kaikki oli vierasta ja etäisesti tuttua. Orkesteri kyllä eteni kuin ennenkin, solistilla vaan oli eri nuotit, alkuperäiset, ennen kuulemattomat ensimmäisen osan andantessa. Sointi oli rauhallista, taitavasti pianisti nivoi nuotit kuin legatossa kunnes taas oli hurjan ryöpsäyksen aika. Tunnelma oli kuin ensikertaista sävellystä kuunneltaessa. Hiukan orkesteri jyräsi aluksi, toisessa ja kolmannessa osassa balanssi oli hyvä. 

Andantino soi jo tutusti, solisti oli parhaimmillaan, kapellimestarin työtäkin kykenin jo katsomaan. Rauhallisuus ja valtava rentous, tarkat ohjaukset ja kaikkien esiintulot osoittaen jatkui erehtymätön yhteistyö kolmen prinsiipin kesken. Allegro con fuogo solisi ehtymättömänä kenttänä konserttisalin yllä. Aplodeerasimme kädet kipeinä ja saimmekin ylimääräisen esityksen taiturilta. Kappale alkoi niin pienillä kosketuksilla kuin suinkin, kuitenkin niin kaikuvina, pyöreinä legatokimppuina, poissa olivat alun rumpumaiset takomiset, jäljelle jäi vain ihastus, piano vastasi kauneimmillaan.

Väliajalla sain askelmittariin lukemia lampsimalla raput alas ja pitkän ala-aulan päästä päähän. Unkarilaisen säveltäjän Ernö Dohanyin Sinfonia nro 1, op. 9, täysin tuntematon viisi osainen järkäle alkoi heti ihastuttaa. Melodiat olivat mietittyjä, soittimelta toiselle siirrettyjä kulkuja, soitinryhmästä toiseen. Viulut olivat pääosassa Allegro ma non troppo osassa. Hämmästyttävästi orkesteri nousi alun pianokonserton solistin kannattelemana samaan korkeaan tasoon, väliaika ei kyennyt latistamaan soittoa eikä tunnelmaa. Olen saman kuullut joskus aikaisemminkin, vanhalla ylioppilastalolla. Loistava solisti saa orkesterin nostamaan tasoaan sinfoniaa soittaessaan. Oboe aloitti, pyöreä paksu pyörivä ääni tuli kuin salaisesta paikasta, siihen tarttuivat huilut ja klarinetit. Bassoklarinetti kykeni yllättämään, Fagotit, vaskisoittimet vuorollaan jatkoivat teeman kehittelyä, piccolo helisi, viulusooloja kuultiin useampia, maagisen kaunis altto ylimpänä. Finaali oli kuin sirkuksen tulo, piano pianissimoa ei käytetty, uupuneena kapellimestari löi loppumerkin, ja yleisöstä soi tilulii, tilulii. Fiasko. Taputimme ja taputimme ja lopulta kapellimestari Madaras hymyili.