Sydänleikkaus

Tahdistin oli ollut rinnassa kuukauden. Luottamus sen toimintaan alkoi rapautua. Tiheät nopeat lyönnit lisääntyivät päivisin ja myös öisin. Syke nousi 140-150 jopa yli, ja se aiheutti ahdistusta rinnassa ja huolta sydämen kestävyydestä. Minulla on seurantalaite yöpöydällä mutta eihän se kykene ilmoittamaan päivän muita sykkeitä. Olen seurannut niitä äly sormuksesta, melkoista syheröä se piirtää niiden aikana.

Menimme molemmat sydänpolille kuuntelemaan mitä kardiologi kertoo. Hän katseli koneelta minun sykkeitäni ja lausui niissä olevan aikamoisia piikkejä. Miten olette voineet ja erityisesti flimmereiden aikana? No, aika huonoa se on ollut, kun sydän paukahtaa 70 sykkeestä suoraan 150 sykkeeseen. Rintakipua, aika kovaa ja vetelyä leukaperiin. Olen kuitenkin ollout luottavainen siihen, ettei se ole mitään pahempaa, mutta enhän minä sitä voi tietää. En kuitenkaan ole soittanut hätänumeroon. Kardiologi selitti AV-ablaatioin toiminnan, miten se suoritetaan ja mitä se vaikuttaa. Miltä se kuulostaa, jos se tehdään? Kyllä minä olen ottanut selvää siitä, ja olen päättänyt siihen suostua. Hyvä, saat ajan leikkaukseen kuukauden sisällä.

Seuraavana aamuna soi puhelin. Pekka. Täällä TAYSin sydänosaston sairaanhoitaja, huomenta. Nyt meillä on yksi peruutusaika leikkaukseen huomenna klo 10. Sopisiko se teille?

Hienoa, oikein mukavaa, kyllä se sopii, tulen mielelläni. Luen nyt teille ohjeet, ja lähetän vielä tekstiviestinä samat kirjallisena. Lukekaa ne huolella ja soittakaa heti, jos tulee kysyumyksiä. Aamulla klo 9 menette ensin sairaalan laboratorioon ja sieltä sitten tänne sydänosastolle.

Paula saapui puolen päivän aikaan asioiltaan Valkeakoskelta, odotin kunnes hän oli asettautunut paikoilleen ja kerroin huomisen leikkauksesta. Joku meno hänellä olisi seuraavalle päivälle, mutta hän katseli linja-autojen aikatauluja ja sanoi pääsevänsä kyllä itse kulkemaan. Menetkö sinä Kela taksilla? Menen, kysyin sitä jo ja tilasin sen aamuksi 7.45. Miten lääkkeet? Otan normaalisti aamulääkkeet, syömättä pitää olla vähintään 6 tuntia ennen leikkausta. Minä syön illalla ja sitten vasta leikkauksen jälkeen. Aamulla käyn suihkussa ja vaihdan puhtaat vaatteet.

Heräsin tuntia ennen kellon soittoa. Flimmeri oli päällä, syke 110. Tein aamupesun, otin lääkkeet ja jäin odottamaan taksia. 8.45 auto pysähtyi talomme eteen, nappasin laukkuni, huikkasin ja halasin Paulan, astuin ovesta ulos ja flimmeri pärähti täyteen voimaan. Ajoimme Uittamon kautta, olimme perillä parkkihallissa pääoven edessä 7. 40. Ilmoittauduin pääaulassa ja kysyin infosta laboratorion sijaintia. Könysin hitaasti perille vanhaan paikkaan, ilmoittauduin ja otin vuoronumeron, 215.

Kello oli kymmentä vaille yhdeksän. Katselin ohi laahustavia ihmisiä, meni siinä naapurin pariskuntakin. Eivät jääneet juttusille. Kello kulki eteenpäin, vuoronumero 211 pääsi sisälle. Olihan siellä monia muitakin jonoja, mutta seurasin vain omani etenemistä. Laboratorion seinustalla oli kolme koppia, joihin saattoi mennä ilman ajan varausta ja vuoronumeroa. Menin lopulta sellaiseen ja riisuin käsivarteni paljaaksi. Hoitaja tuli, katsoi konettaan ja sanoi, en minä voi ottaa teitä, kun täällä on myös bakteerinäytteitä, enkä minä ota sellaisia. Palasin jonoon. Vuoro 213 kutsuttiin sisään. Minulla soi puhelin. Täällä hoitaja sydänpoliklinikalta, missä te olette, näin että olette jo talossa. Olen vielä labrajonossa. No, tulkaa sitten heti suoraan tänne hissillä kun pääsette sieltä.

Nousin seisomaan ja kysyin kovalla äänellä, onko jollain teillä numeroa 214, minulle jo osastolta soitettiin, m inun pitää mennä sydänleikkaukseen, niin vaihtaisin numeroa? Kukaan ei vastannut, lopulta joku sanoi, etteri kait sitä 214 ole kellään. Minulla alkoi aika käydä vähiin, 15 minuuttia ilmoittautumiseen. Silloin alkoi näyttötaulu vilkkua numeroista, ja minu 215 oli ylinnä. Pääsin sisään, näytteet otettiin ja minä painelin kylkimyyryä pitkin käytäviä kohti toimenpideosastoa, hissillä ylös, silmittelyä ja löysin toimiston ja aloin kulkea sen lasiseinän viertä. Yksi hoitajista nousi ylös, käveli ovelle ja oikeat ihmiset kohtasivat. Pääsin huoneeseen 8, vaatteet pois, sairaalan hankala essu päälle, housut jalkaan ja odottamaan. Tässä kävi niinkuin aina armeijan harjoituksissa, ensin kauhea kiire, sitten määrätöntä odotusta. Edellinen leikkaus oli venynyt tavallista pidemmäksi, ja siis odoteltiin. Eihän siinä mitään, kestihän minullakin tahdistimen asennus kolme tuntia.

Nyt mennään, ota tippateline käteen. Kolistelin telineen matalan kynnyksen yli ja etenimme kohti tuttua käytävää. Mennään tänne, hoitaja avasi oven. Onpa hurjan näköinen huone, isoja koneita. Könysin portaita petille korkealle isojen lamppujen alle suurten koneiden viereen. Hetki vielä menee, lääkäri on vielä syömässä edellisen leikkauksen jäljiltä. Ei tässä mitään, tuttua tämä on. Minut kytkettiin virtajohtoihin ympäri kehoa, kone naps käyntiin. Oho huokaisi hoitaja, leposyke 160. Tunsin sen itsekin, korkealla mennään ja lujaa. Aikamoista valmistelua siinä riitti, kardiologi asteli viereeni, esittäytyi ja kertoi mitä tehdään. Vilkaisi sydänkäyrää ja sanoi aika haipakkaa siellä mentävän.

 Nyt vähän nipistää, laitan puudutuspiikit. Sitten teen kaksi vajaan millin reikää laskimoihin, asetan niihin kanyylit, joita pitkin sitten työnnän vaijerit sydämeen, aloitetaan, sattuuko? Ei yhtään, anna mennä vaan. Minua tietenkin jännitti, ja höpötin mitä vitsiä mieleeni tuli, taisivat olla tuttuja. Mutta tiedättekös mitä tapahtuu kun viina menee väärään kurkkuun. No en vastasi kardiologi. Väärä mies tulee juovuksiin. Naurahti, no niin tietenkin. Kertoi sitten hänellä olleen yksi potilas, joka ei yhtään jännittänyt toimenpidettä, hän oli ilmavoimien hävittäjälentäjä. Toimenpiteen edetessä lopetin höpinät ja keskityin siihen mitä minulle sanottiin, missä mennään, tuntuuko, onko Pekka kaikki hyvin, muista hengittää.

Nyt olemme sydämessä oikeassa kohdassa. Toimenpiteen jälkeen odotamme 15 minuuttia, pysyykö flimmeri poissa. En tuntenut mitään. Hermorata eteisestä kammioihin katkesi kahdessa sekunnissa. Sydän totteli vain tahdistimesta tulevaa virtaimpulssia, kammiot täyttyivät ja tyhjenivät apulaitteen käskyttäminä. Eihän minulla aikaisemminkaan ollut kykyä säädellä sydäntäni, mutta luonnollisen biologisen toiminnan lopettaminen tuntui hieman kylmäävältä. Lääkäri alkoi säädellä tahdistimen arvoja, laitan tänne rajat 70 ja 130. Tahdistin haistelee sinun liikkeitäsi, käsiä ja jalkoja sekä säätää tahtia tarpeen mukaan. Se on hyvin älykäs ja huomaamaton toiminta, ja näistä on paljon hyviä kokemuksia. Kyllä minä uskon, kuinka kauan sydämeni olisi vielä kestänyt tätä menoa kun olen jo 80 vuotias? Ei kenenkään sydän kestä tällaista pitkään, nuorenkaan ihmisen. Tajusin olleeni viimeisellä rannalla. Paljon kiitoksia tästä toimenpiteestä. Annoit minulle lisäaikaa, käsittämättömän taitava toimenpide. Kiitokset myös kaikille hoitajille tässä ympärillä. Nyt kun toimenpide on ohi, niin uskallan kysyä, onko sinun isäsi nimi Jarmo? Ei ole, mistäpäin hän on, ei meitä Muurisia niin paljoa ole? Vammalasta, koulukaverini, isänsä oli legendaarinen konstaapeli Muuronen. 

Nivusiin ommeltiin kaksi tikkiä ja laitettiin tuppoa haavan päälle.

Nyt et saa itse yhtään liikkua, ei edes päätä nostaa, me siirrämme sinut toiseen petiin. Kylkeeni työnnettiin siirtolauta, yksi, kaksi, kolme, ja paketti siirtyi omaan petiin, jonka hoitaja oli huoneestani tuonut. Hurina vaan kuului, kun sänky rullasi tuttua reittiä huoneeseen 8. Hoitaja antoi uudet ohjeet, makaat liikkumatta kolme tuntia, olet sydänkoneessa ja verenpainemittauksessa sen ajan. Käsiä ei saa viedä pään yläpuolelle, eikä edes päätä nostaa. Katson sinun nivusiasi. Niitä hän sitten seurasi sen kolme tuntia ja vielä kaksi ja puoli tuntia, minkä sain olla pystyssä. Otan vielä tikit pois ja laitan siteen paikoilleen, nyt saat pukea päällesi ja mennä tuonne odotustilaan, taksi hakee sinut sieltä, katson vielä nivusta, hyvältä näyttää. Sain tarkat kotihoito-ohjeet, suulliset kerrattuna ja kirjallisena kuoressa. Istuin odottamassa taksia, kun hoitaja vielä kolme kertaa kävi kurkkaamassa ja kysymässä vointia. Kyllä te olette hirvittävän tehokkaita, huikkasin kun hän oli jo menossa kulman taakse, kääntyi hymyilemään ja kiitti.

Huima kokemus.