Lautalla Korppoosta Utön saarelle v. 2014

Retki Utön saarelle

"Saavumme Nötööseen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Olemme aivan aikataulussa. Nötö on seuraavana, Nötön saari kaksikymmentä minuuttia." Nuori poika kirmasi ympäri laivaa ja kertoi kaikille tietonsa. Hänellä oli vain t-paita päällään, kädessään pieni kartta laivan reitistä ja aikataulu. Matkustajia hymyilytti pojan avoin ja kirkasääninen selostus. Raput kolisivat kannelta alas mennessä, hän kiersi toiselta partaalta raput ylös, toiselta alas. Väkeä yhteysaluksella oli kolmessa kerroksessa, alimmassa oli ruokailutilat ja pari päiväpunkkaa. Tila oli aluksen keskellä autokannen alapuolella. Keskikerroksen kabyysit olivat molemmilla puolin autokantta laipion suojissa, kolmekymmentäkaksi kansituolia kolmirivissä. Niissä istuivat tottuneet matkustajat, menossa johonkin matkan saarista. Kannella olivat karaistuneimmat ja hyvin varustautuneet, sillä tuuli oli kova ja vettä sateli tuulen mukana jättäen miltei kaikki suojattomiksi märille penkeille ja tuoleille.

"Olemme aikataulussa, kello on kaksitoista viisitoista, seuraava on Nötön saari, aikataulussa ja tulemme Nötööseen. Tuuli on kaksitoista aalto viisi. Aalto on viisi, sain tiedon, aalto on viisi. Menen ilmoittamaan sen toisille, aalto viisi." Lakitta päin sinisessä paidassa paperit tiukasti kädessä tiedottaja jo ponkaisi rappuun.

"On siinä kova kaveri, kun ei palele. Monettako kertaa hän jo on täällä, ja noin vähissä vaatteissa." Osmo ihmetteli pojan touhuja. "Nuorella kiertää vielä veri kuumana." Kannistonmäestä olivat Lahjan kanssa lähteneet Kemmolalaisten mukaan, Pekan ja Paulan. Minimatkojen linja-auto oli heidät poiminut Toijalasta aikaisin aamulla, viiden jälkeen ABC asemalta. Siellä oli muitakin odottelijoita, Iittalalaisia autossaan ja yksi pitkässä takissaan ympäriinsä kävelevä mies. Hän nousi moottoritien rampista yli ojan ja suunnisti aseman pihaan. Mukaan vaan pääsi hänkin auton saavuttua. "Milläs sinä oikein tulit, kun kävelit tuolta moottoritieltä?" Pekkaa kiinnosti miehen poukkoilu. "Kävin tuolla pysäkeillä katsomassa, mitä siellä lukee, että onko siellä nimenä ABC asema. En tiennyt, mihin auto tulee." "Minä tiedän tuon ukon, se oli kerran lapin matkalla mukana, kauhea puhumaan, narisevalla äänellään pajatti tauotta koko matkan, koetetaan vähän välttää," Lahja supatti kavereilleen.

Pysähdys oli Auran ABC asemalla, siinä kohtaa missä toinen Tampereelta Vammalan kautta tuleva tie kohtaa Loimaan kautta tulevan tien. Mukava siinä olikin jo oikoa koipia. Kaverukset poikkesivat sisälle ja haukkasivat hieman ja kävivät pissalla. "Täällä ei saa syödä marketista ostettuja eväitä." Pekka luki taulusta heidän istuessaan kahvilan puolella. "Kai se tarkoittaa omia eväitä myös, minä ostin kupin kahvia, aion kyllä syödä kotona tekemäni leivän. " "Syö vaan, ei siinä mitään eväistä sanotakaan." Muut pistelivät jäätelöt. Linja-auto oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, useimmat iäkästä sakkia, Luopioisista, Aitoosta, Iittalasta, Valkeakoskelta ja Tampereelta. "Hyvä se on tämä tauko, pääsevät kaikki käymään rauhassa vessassa." "Mennään vähän jaloittelemaan." Kävelivät ulos huoltoaseman kentälle ja kohti autoa katsellen tarkemmin matkaseuraansa.

Paraisten läpi ajettiin kahdesta liikenneympyrästä läpi, jälkimmäisessä oli tuuliviireinä kookkaita purjeita mastoissaan, kaikki näyttivät eri suuntiin. "Purjeet ovat eri sponssareiden rahoittamia, ovat saaneet nimensä laattoihin." Opas selosti, hän oli vetämässä ensimmäistä matkaa aina Utöseen saakkaa, monilla retkillä ollut veteraani, nuori nainen. "Tuolla tien sivuissa on tuollaisia valkoisia kivikasoja, ovat varmaan kalkkikivestä." Miettivät kuljettajan kanssa niiden nimeä merellä. "Kummeli." Ensimmäinen asia minkä Pekka oli oppinut merellä. "Vasemmalla on kauhiat kasat sivukiveä kaivoksesta, tuolla ne kohoavat puitten latvojen ylle. Kaivaukset lähestyvät kaupunkia, ovat oikeastaan jo aivan keskellä. Siellä on valtava avolouhos, edelleen toiminnassa. Siellä on myös järjestetty erilaisia konsertteja ja tapahtumia kesäisin."

Kulku kävi ohi Airiston tiehaaran kohti Lillmäloa ja lossirantaa. Linja-auto pääsi suoraan vaikka liikennettä hoiti kaksi isoa lauttaa tauotta kaiket päivät. Meri putkahti suurena ja harmaana matkaajien eteen, sade hiljakseen vihmoi mielialoja alaspäin. Pilvet eivät olleet vaalenneet, usein meren päällä on kaunis ilma, kun maalla sataa. Matalapaine tuli liian väkevänä meren yli, aurinko ei kyennyt repimään aukkoja vetiseen usvaan. Nauvon kirkonkylä oli useimmille tuttua edellisiltä vuosilta. Kesäisin se kuului purjehtijoiden vakiokäynteihin, ei siellä tilaa ollut yöpyä. Saattoi siellä silti täydentää provianttia, tyhjentää jätteitä ja tankata polttoainetta. "Minä olin hakemassa tänne opettajaksi, kävin katsomassa koulua ja asuntoakin. Vedin kuitenkin pakit ennen valintaa, ja hyvä olikin. Täällä nousi silloin kauhea kieliriita, opettaja oli puhunut ruotsinkielisten kanssa, ja vanhemmat laittoivat oppilaat lakkoon. Olivat koulussa mantereella kolme kuukautta, opettaja yksin koululla täydet työpäivät." "No olipas tapahtuma," Osmo ihmetteli kuulemaansa. Auto saapui Korppoon laivarantaan.

Nötössä asukkaat olivat saapuneet rantaan laivaa vastaan, olipa eräs mies mönkijällä liikkeellä. Toisella oli maitokärryt, joissa työnsi saamansa tavarat mökilleen. Sade ja tuuli piiskasivat katselijoita ja matkalaisia. Joitain ihmisiä jätti laivan. "Olemme aivan aikataulussa, aikataulussa ollaan, kello on kaksitoista kaksikymmentä viisi, olemme aikataulussa, mene kertomaan muillekin, aikataulussa, jätämme Nötön." Sitkeimmät olivat edelleen kannella. Paula ja Lahja olivat ottaneet sadeviitat mukaansa. Katselijoita hymyilytti heidän yrittäessä tempoa pullistuneita viittojaan ympärilleen. Tuuli riepoi helmoja, pullisti huppua ja koetti vallan saada viitat mereen. Osmolla oli hupullinen sadeanorakki ja Pekalla kunnon sadeasu, pitkät haalarihouhut ja hupullinen neppareilla tiukasti kiinnitettävä pusero. "Tämä on ollut minulla kaikilla meriretkilläni 80-luvulta alkaen, hyvä veden ja tuulen pitävä asuste. Purjehtiessa säilyi kuivana päälipuolelta, mutta jos joutui kovaan liikkeeseen, niin kastui hiestä sisäpuolelta." Olivat nelistään käyneet syömässä jo matkan alussa. Kaksi kokkia teki hiki päässä ruokaa ja mätki janssonin kiusausta lautasille. Ahdasta hieman oli, kun saarelaiset levittäytyivät pöytiin lapsineen ja kasseineen, levittivät lehtensä ja piirustusvälineet lapsille pitkin pöytää. Ujoimmat söivät seisaaltaan. Hella kuumotti, märät vaatteet haisivat, laiva keinui, kuuma alkoi tulla ja ilma huononi. Opas nukkui rauhallisena koko menomatkan meripunkassa ravintolan sivussa.

"Minä toin lapset tänne leirikouluun. Olimme kaksi yötä ja kolme päivää keskellä Saaristomeren kansallispuistoa." "Jaa, olitteko te täällä saakka?" "Kyllä vaan, sinä keväänä avattiin täällä leirikoulu ensimmäistä kertaa. Minä annoin lasten suunnitella ruokalistan. En puuttunut mitenkään heidän valintoihinsa, katsoin vain, että sillä elämme. Sitten he valitsivat yhden soittamaan Nätön kauppaan, minä hain numeron. Tämä poika sitten soitti jännittyneenä, kun vastassa oli ruotsin kieltä, hyvin se meni, vaihtoivat good dagin jälkeen suomeksi. Kaikki proviantti tilattiin tuosta kaupasta. Minä en ollenkaan mennyt puhelimeen, katselin ja kuuntelin vain. Arvatkaas, mitä me sitten söimme?" Koettivat miettiä, keksivät lihapullat ja perunat ja makaroonin, vaan mitä muuta. "Me söimme ensin murusoosia ja perunoita, sitten makaroonia ja murusoosia, sitten lihapullia ja makaroonia, sitten lihapasteijaa ja perunaa, mutta urhoollisesti itse tekivät kaiken, kukin vuorollaan. Yhdessä söimme, minä kaiken sen saman jauhelihan. En päästänyt paria mukana ollutta vanhempaa sössimään oppilaitten keittiöön, sai siinä pari kertaa aika tiukasti sanoa. Sipulin pilkkominen taisi pojille olle ensimmäinen kerta, kun heitä niin itketti. Oppilaille ei sitten tarvinnut kertaakaan kahta kertaa toimittaa. Ekana iltana, kun nukkuivat parvella tytöt eri puolilla kuin pojat, välissä kaapistot, niin hieman jännitys sai aikaan kuhinaa poikiin. Nousin pedistäni, nousin raput ääneti parven kulmalle, seisoin hiljaa muutaman minuutin, ja oppilaat nukahtivat."

Jatkuu

Taistelu Kissalammesta 1990 luv.

Järven kuolema

Pälkäneen kunnan Laitikkalan kylässä on iki-ihana jääkauden jälkeensä jättämä suppajärvi, Kissalampi. Sen vuosisatoja kristallinkirkkaana kalaisana päilyvä vesi soi sukupolvelta toiselle virkistystä. Ranta-asukkaat soutelivat, uivat ja kalastivat. Maatalous kehittyi, suureni, muuttui tuhlaavaksi ravinteiden käytössään. Lampeen, jossa kesäisin ei ole tuloa vedellä eikä purkua, sijoitettiin kalankasvatuslaitos. Vesi alkoi saastua. Kalalaitoksen omistajalla on vesialuetta myös viereisen valtaisen suuren vesistön rannalla, vaan ei siellä halunnut kalojaan hoitaa. Lampi ei enää kestänyt. Viime talvena se kuoli. Kalat kaikki, planktoneliöt, vesikirput kuolleina.

Vesijakokunta piti kokouksen, aiheena kalanviljelylaitos. Osakkaat paikalla ollen keskustelivat kiivaasti. Yhteisymmärrykseen ei päästy. Osa vastusti kaikin keinoin luvan myöntämistä saastuttajalle jo kuolleeseen lampeen. Esitettiin parannusehdotuksia,  vedottiin järkeen, tunteeseen, viranomaisiin. Ilman vaikutusta. Puheenjohtajana toiminut maanviljelijä tiuskaisi: ”Me omistamme sen lammen, me teemme sille mitä tahansa, vaikka myymme sen.” Eivät tajunneet tällaiset lausujat, etteivät he ole lampea sen olemassaolon aikana omistaneet, ei ennen eivätkä eteenkään päin kuin häviävän hetken, huitaisun verran, sen ajan, että ehtivät sen tappaa. Pilaajien nimet ikiaikoihin paperille pöytäkirjoihin vietynä tulevien sukupolvien luettavana.

Kirjoitus julkaistiin Aamulehdessä, Valkeakosken Sanomissa ja Elonkehässä.

Annelin kirjakaapin siirto Juhannuksen aattona 1998

Sydänkesällä

-          Hei, täällä Pentti. Sinä olet kova lupaamaan aina kaikenlaisia palveluksia ja yhtä kova niitä täyttämään.  Nyt minä taas tarvitsisin sinun apuasi. Me olemme Annelin kanssa lähdössä juhannukseksi Luopioisten erämaahan muutamaksi päiväksi. Annelilla on kuitenkin vielä täällä se hänen kirjakaappinsa, jonka sinä olet luvannut toimittaa kirkolle. Samalla, mikäli tämä kuljetus on mahdollista nyt järjestää, Annelilla olisi joitain tavaroita haettavana asunnoltaan. Hän ei polkisi  pyörällä sitä matkaa edestakaisin, kun olemme jo illalla lähdössä toiseen suuntaan. Tätä ei olisi tullut, kun olimme ajatelleet ensin mennä linja-autolla, jolloin olisimme tulleet sinnepäin, mutta suunnitelmiin tuli muutos.

      -          Kyllä se minulle sopii, minä lähden nyt heti, otan vaan peräkärryn perään.

             Pekka ajeli Lehtimäen tietä perille, käänsi auton ja irrotti peräkärryn. Pentti käveli vastaan.

-          No hei, sinä tulitkin pian Anneli taitaa vielä nukkua, tai ei hän nuku, ei vain ole viitsinyt vielä nousta. mennään ensin tarkastamaan kasvimaa.

             Pentillä oli hehtaarin verran peltoa pihan kainalossa hyvin lämpimässä suojassa, hiukan     veden vaivaamaa savimaata. Sinne oli laitettu ensin Annelin Irlanninmatkan  Innoittamaa romanttista puutarhaa, sitten oli useita penkkejä herneelle, pavulle, kaalille, punajuurelle, mansikalle, purjolle, sipulille, perunalle ja vielä marjapensaat tien laidassa samoin kirsikkapuut.

-          Tämä on ollut aivan toivotonta, savi kokkareina ainaisen sateen jäljiltä ja rikkaruohot valtaisassa kasvussa. Minä olen aina kantanut kitkemisen jälkeen kaikki juurakot pois pellolta, mutta ei sillä ole ollut mitään merkitystä. Siemenpankki on maassa valtava.

Pentti oli talikolla hiljaksiin muokannut ja kitkenyt käsin valtavat määrät penkkejä. Hennot hyötytaimet olivat nousseet esiin, niitä autettiin kasvun alkuun. Taidokkaasti kaikki tila oli käytetty hyväksi, penkit olivat tilan mukaisesti kaarevia, suoria tai mutkaisia, käytävät välissä.

-          Pälkäneen Kissalammesta kuoli kaikki kalat viime talvena. Happikato oli niin täydellinen, että se tappoi kaikki levät ja planktonelämänkin. Vesi on kristallinkirkasta, mutta elotonta.

-          Vai niin, kuoliko sieltä kaikki kalat? Oli siinä lokeilla hurja ruokapöytä. Ne kyllä pystyvät viemään satoja kiloja kaloja. Niitä tulee laajaltakin alalta sellaiseen ruokapöytään.

-          Kyllä niitä oli siellä kirkunutkin. Suurin kala oli kahdeksan kilon karppi. Se oli kuollut meidän saunarantaan. Minä punnitsin sen kalavaakalla. Se täyttyi ensin laittaa muovipussiin, kun leukaperät ei enää kestänyt. Oli se kuin pieni porsas, sääli haudata kompostiin. Nyt siellä ovat ankeriaatkin kuolleet. Kyllä meidän täytyy saada se järvi toipumaan. Ensimmäiseksi olisi saatava kalanviljelyslaitos lopettamaan toimintansa siellä. Se aikoo kuitenkin muiden isäntien tuella jatkaa ja saada luvankin sinne.

-          Eikö sillä Heikillä sitten ole ollut lupaa siihen laitokseen?

-          Ei minkäänlaista, minä laitoin viime kesänä nimismiehen selvittämään sitä. Mutta ei Heikkilä luovuttanut, hän on anonuty siihen lupaa vesioikeudelta. Vesijakokunta piti asiasta kokouksen ja myönsi ankarasta vastustuksesta luvan. äänestettiin manttaalien mukaan, tietäähän sen, kuinka siinä käy, isännillä on tuhansia ääniä muiden mökkiläisten tuhannesosia vastaan. Minä kirjoitin siitä suivaantuneena Aamulehteen, Valkeakosken Sanomiin ja Elonkehäänkin.

Anneli ilmestyi ulos ja tuli kasvimaalle. Kiertelivät siinä vielä hetken. Menivät sitten sisälle hakemaan kirjakaappia. Sitä ei oltu vielä tyhjennetty, mutta pian ne hyllyt olivat laatikoissa ja miehet kantoivat sen peräkärryyn. Peitteeksi ja pehmusteeksi laitettiin huopa, ja kaikki vedettiin liinoilla kiinni. Pahvilaatikot mahtuivat hyvin peräkonttiin, Anneli tuli mukaan autoon ja he ajoivat kahden Sääksmäelle. Lastin purkamisen jälkeen ajettiin takaisin Lehtimäkeen, jotta Pentti ja Anneli yhdessä pääsisivät pyörillään matkaan.

Kotona puhelin taas soi, Anneli oli unohtanut asioitaan kirkolta, pyysi niitä vielä toimittamaan hänelle. Pentti tuli tuohtuneena puhelimeen ja kielsi enää ajelemasta autolla heidän reissuaan varten.  

Auton ostaminen ja sen pillastuminen 1998

Auton kanssa oli vaikeaa

Olin ajanut autollani yhdeksän vuotta, siitä alkoivat pellit ruostua. Päätin korjauttaa niitä, ensimmäinen korjaus meni mukavassa ajassa. Lopputulos vaan oli huono, jäljet näkyivät pyörien kaarissa, pohjatyö oli keskeneräistä ja maalaus erivärinen kuin muu auto. Minulle luvattiin parin viikon päästä uusintamaalaus, se kesti viikonlopun. Nyt työ tehtiin hyvin, maalausta ei erottanut auton kyljistä, maksoi vaan aika paljon. Lähemmin  tarkastellessani näin, ettei jälki sittenkään ollut Mersun luokkaa, teippien saumakohdat näkyivät, niitä oli jopa takaluukun päällä parin sentin päässä laidasta, puhumattakaan ikkunoiden tiivisteiden kohtien saumoista. En halunnut enää kolmatta kertaa maalauttaa, ja sitten taas hetken päästä toista sivua ja takaluukkua. Tämä malli oli Mersulta susi suojauksen osalta kaikkien vuosien ajalta, mitä sitä tehtiin. Veho myönsi asian, ja korjauttikin joitain paikkoja 100 % takuuna. Lopuista olisi pitänyt maksaa 50 %. Vehon hinnoilla se jäi tekemättä, minä lähdin autokaupoille Toijalaan. Siellä oli ilmoitus sellaisesta Jaguaarista, mikä minua kovin miellytti. Korkein vastus oli ylitetty, kun sain vaimon suostumaan asiaan. Ajelin kotiin tummanvihreällä S sarjan Jaggella. Ehkä siihen vaikutti sekin, että se oli Peter Frykmanin vanha auto. Sen oli luvattu olevan kolaroimaton ja maalaamaton. Niinpä vein sen hallille nivelien tarkastukseen. Olihan takasillassa nivelet, kiristetty kiinni nippusiteellä. Pojjaat katteli koria, ja sanoivat sen olevan kokonaan maalattu, valumia näkyi molemmissa kyljissä. Minua alkoi harmittaa. Arto laski auton alas, tempaisi takaoven tiivisteen irti, ja näytti minulle, mistä sitä oli hitsattu, ja missä oli alkuperäinen sauma. Minua alkoi harmittaa vielä enemmän. Palasin Toijalaan ja kerroin huomioni autosta, eivät voineet sitä kieltää. ”Jahas, mitä tehdään, minä haluan purkaa kaupan.” ”Ei se käy, Mersuun on jo tehty 400 euron edestä remonttia, tuolla se on hallissa myynnissä.” ”Minä tietenkin maksan sen, puretaan vaan.” Ei se käy, minä otan 10 % kauppahinnasta purkupalkkion.” ”Ei se käy, auto ei ollut sellainen kuin piti.” ”Sitten mennään oikeuteen.” ”Mietitääs vähän, kyllä molemmat häviää siinä, kai me jotain keksitään. Onkos sulla minulle tilalle joku muu.” On se toinen Jaguaari.” ”Mutta se on käsivälitteinen, en minä sitä.” ”Otatko toisen mersun, minulla on niitä kaksikin.” ”Mennääs kattoon.” Olihan siellä, 220 CDI automaatilla, musta. Kävin koeajolla, meni paremmin kuin mikään entinen autoni. Otin sen, hiukan lisää väliä, kun oli kalliimpi kuin Jaguaari. Huollot oli tehty ajallaan Vehossa ja Vänttisellä, tamperelainen omistaja.

Mersuun tuli huollon aika, sain auton hallille käytyäni ensin kaksi kertaa turhaan. Sovittu aika ei pitänyt kiireellisempien töiden takia. Ei se minua haitannut, minulla oli kyllä aikaa väistää. Työ oli hyvää ja halpaa. Keskiviikkoaamuna taas menin, pääsin nosturille, ite ajoin. Jätin auton käyntiin ja vaihteen vapaalle. Arton piti kuunnella moottoria ja vaihtaa öljyt ja kuskin puoleinen lyhtysarja. Aukaisin konepellin lukituksen ja hyppäsin ulos kabiinista. Silloin Mersu päättikin huollon riittävän, lykkäsi pakin päälle ja lähti. Minä katselin, Arto huusi, miehet juoksivat. Luulin auton vain liikkuvan vapaalla, kävelin rinnalla ja sen vauhti vaan kiihtyi, nosturilta se jo loikkasi aika vauhtia kohti ovia. Sain etuoven auki, ajattelin pisättää siitä tai sitten hypätä kabiiniin jarruttamaan. Miehet tarrasivat kiinni mistä saivat, onneksi en enää ollut nuori ja notkea. En päässyt kyytiin ja päästin ovesta irti. Auto kiitti, pompautti kynnyksen yli ja oviparka päästi hirmuisen rääkäisyn, kun se rusentui hallin pieleen ja kääntyi nurinperin. Pihamaa oli edestä tyhjä, Mersu ruopi lisää vauhtia kohti takana odottavia autoja. Ne oli parkkeerattu pihan perälle. Rutisi vaan, kun Mazdan kylki ruttuuntui, kävi valtava pamahdus, kun vetokoukku osui pakettimersun etupuskuriin. Pakettiauto hyppäsi rinnettä alas ja takana olevan kuusen kylkeen. Kaarnat irtosivat ja perä meni kasaan. Arto ja miehet pyörivät ympäriinsä kiroillen. Minä kerroin, kuinka presidentti Medvedeville kävi samoin, meinasi ajaa väkijoukon päälle hypättyään Bemaristaan ulos. Ei se oikein naurattanut muita. Ei minuakaan. Lopulta aloin soitella, pääsin vakuutusyhtiöön. Asia oli tytön mielestä selvä, liikennevakuutus korvaisi muitten vahingot, minun kevytkasko oman auton korjauksen tai lunastuksen. Soitin Veholle, minne päätin viedä auton. Siinä oli sellaista tekniikkaa, jota Arto ei kykenisi tekemään, lähinnä oven turvatyynyt. Ihme kyllä, ne eivät olleet lauenneet. Vehon työjohtaja sanoi, ettei minun kasko sellaista korvaa. ”En ole kuullutkaan, että osakasko korvaa omaa autoa.” Minä aloin hermostua, hinausauton olin jo tilannut tytön puheiden mukaan. Päätin mennä Koskiin konttorille.

”Haluan vakuutusasioiden hoitajan puheille kolariasiassa.” ”Ei hän ole tavattavissa, eikä hänen puheilleen kannata sellaisessa asiassa mennä. Hän ei voi päättää asiasta. Täällä on puhelin, mistä voitte soittaa.” ”Jaa ei elävää ihmistä täälläkään.” ”Kyllä se hyvin menee, nostatte vaan luurin ja kuuntelette ohjeita.” Päin seinää oli pieni pöytä ja sillä puhelin. Harmissani nostin puhelaitteen korvalleni ja aloin kuunnella. ”Päivää, jos asianne koskee…, niin painakaa ykköstä…” Minä painelin vapisevalla sormella, kunnes sieltä yllättäen vastasi tyttö. Varmistin häneltä, että juttu korvauksista taatusti pitää. Hän vielä kuunteli selostukseni kolmen pysäköidyn auton kolarista, antoi vahinkonumeron ja käski antaa se laskuttajille, he kyllä maksavat.

”Pakko on minun myöntää, kiitoksia vaan, kyllä asiani siellä hyvin hoitui,” huikkasin infon tytölle ja kolistelin raput alas ja torille jäätelölle odottamaan kyytiäni korjaamolle. Siellä soitin uudelleen Vehoon, autoni oli jo viety sinne. Pomo sanoi sen olevan niin kova mälli, että auto menee luultavasti lunastukseen. Lupasi soittaa, kun tarkastaja ensin kävisi. Arton korjaamolla otettiin rauhallisesti, Mazdan ajaja, joka oli siellä töissä olevan latvialainen asentaja vain hymyili ja sanoi: ”No broblem.” Auto oli hänen tyttöystävänsä. Pakettiauto odottaisi tarkastajaa, samoin kuin hallin ovipieli, missä oven avausmekanismi oli vioittunut. Lähdin kotiin.

Kahden viikon kuluttua soitin Vehoon työnjohtajalle. ”Auto on meillä sisällä, siinä korjataan just nyt etuoven pilaria, sekin oli vääntynyt. Anteeksi vaan, etten ole aiemmin soittanut.” ”Ei se mitään, kattotteko myös koukun kiinnityksen, kun se pamautti aika kovaa pakettiautoa?” ”Siellä meni pakoputkikin uusiksi, se vääntyi. Koukku on irti, siinä siirtyi koko takalevy. Lisäksi takapelti kyljestä täytyy vaihtaa, samoin etulokasuoja. En vielä osaa sanoa, koska valmistuu.” ”No hyvä, asia on hoidossa, rauhassa vaan. Soittelen sitten taas.” Siitäkin puhelusta on nyt viikko, taidan huomenna käydä katsomassa.