Leif Segerstam, vapaapulsatiivinen sinfonia

Leif Segerstam aloitti Jean Sibeliuksen Sarja näytelmästä Pelleas ja Melisande op. 46. Miten suloista musiikkia. Vuonna 1905 ensiesitetty näytelmä Sibeliuksen johtamana hullaannutti yleisön silloin, ja teki saman vaikutuksen Tampereen yleisöön. Tuntui kuin olisimme palanneet tuohon hetkeen, vaikuttuneet sävelistä ja niiden niin meidän tuntoihimme sopivina. Traaginen tarina maalautui eteemme Leifin johtaessa, soittajien lumoutuessa musiikin vangitsevuuteen.Linnan portilla oli varovainen aloitus, Melisande tuotiin esiin kesäillan kuulaudessa ja lämmössä. Jatkettiin meren rannalle, puiston lähteelle. Nyt pääsi oboe esille, Heikki Pöyhönen johdatti teemaa hurmaavalla äänellään, solistinen osuus oli ehkä vaikuttavin, mitä olen oboelta kuullut. Pelleas kuoli veljensä kädestä ja Melisanden kohtalo oli myös vaipua manan majoille viimeisessä osassa. Kuulimme ja näimme suorastaan sen liiman, tarinan sävelletty meille ja koko maailmalle, joka kohotti meidät suomalaisiksi.

Lavalle asteli Juho Pohjonen, nuori itsensä läpi lyönyt Taituri. Einar Englundin Pianokonsertto nro 1 sai esityksen, joka nousi säveliltään ja tunnelmaltaan Sibeliuksen rinnalla. Kolme osaa, Allegretto,Larghissimo ja Allegro moderato, jotka soljuivat Pohjosen sormista, saivat yleisön melkein keinahtelemaan. Tekniikka oli vähäeleinen, sormet liikkuivat niukasti mutta tarkasti. Valtava ero Olli Mustoseen. Solisti esitti taputuksien saattelemana vielä ylimääräisen. Sen sävelkulku hyvin komppasi Englundin konserttoa.

Näin ennen puoliaikaa huokailimme esityksistä, niiden koskettavuudesta ja merkityksestä.

Puoliajan jälkeen meidät täräytettiin tuoliimme. Leif Segerstamin Sinfonia piccola nro 308 alkoi ja jatkui ilam johtajaa. Segerstam oli orkesterin sivussa taka-alalla flyygelin ääressä, mistä hän kuunteli, katseli, hymyili ja soitti orkesterin mukana. Pulsatiivinen teos, siis ilman tahtiviivoja, alkoi jousiston pulssilla, samalla iskulla alusta loppuun, melkein. Siitä tuli stahanovilaisen terästehtaan tulikuuman, punahehkuisen raudan taonta. Porvoolaisen perinnerautakaupan varastosta alimmasta laatikosta Leif oli hakenut loput nuotit. Viiden kilon pajavasara, jänisrääkkä, Pietarin peltikaton palaset, pitkävartinen puunuija, patarummut ja muut pienemmät kalistimet ja kilistimet sitten paukautteli ääniään tämän jousiston ruohomaton päälle. Ilman tahtiviivoja, jotensakin kuin halutessaan. Konserttimestari antoi alun, nousi seisomaan kahden muun rytminvaihoksen jälkeen antamaan merkin uuden teräsharkon takomisesta. Kerran alun antoivat huilu ja klarinetti, nousivat myös seisomaan. Näyttämötaiteellinen osa siellä loppupuolella oli annettu yhdelle lyömäsoittajista puunuijineen. Aiemmin hän oli lyänyt sillä näyttävästi permantoon, tällä kertaa hän esitti voimakasta lyöntiä, mutta ei kalauttanut nuijjansa permantoon. Leif tuli sitten eteen ottamaan aplodit vastaan. Muutaman kerran häntäkin nauratti.

Eino-Juhani Rautavaaran sinfonia nro 7, Angel of light palautti meidät ensimmäisen puoliajan tunnelmaan. Jousisto aloitti, puhdas, kirkas, teema liikkui eteerisenä. Siihen liittyivät puhaltajat. Rautavaara onnistui tempaamaan meidät ihailijoikseen. Tranguillo, Molto allegro, Come un sogno ja Pesante, neljä osaa loppuivat, olisimme kuulleet sitä lisää.