Uuno Klami
Kalevalasarja op 23
Tampereen
filharmonian puikoissa oli Ville Matvejeff. Hän sai orkesterin
toteuttamaan näkemystään Kalevalasarjasta. Silloin tällöin
näyttö hieman vaimeni, mutta ammattilaiset tiesivät hyvin, missä
mennään. Ensimmäinen osa Maan synty luotti oboen taikaan. Klami
käytti sitä samoin kuin Sibelius, heräävän tunnelman luojana.
Kuulaana oboe soi, jouset hieman auttoivat ja eteemme maalautui
sumusta nouseva veneen kokka ja sivuilla loiskivat airot, joiden
saattamat pisarat helähtelivät veteen huilun soidessa. Toisessa
osassa Kevään oras taas alkoi huilulla, nyt ääni oli asteen
verran kovempi, ja siihen yhtyivät tummat klarinetit. Oras vaati
enemmän voimaa kuin vesipisarat, jouset soivat hieman terhakammin.
Kolmas osa jatkoi hyvin alun teemoja, nyt mukaan nousivat trumpetit,
käyrätorvet, fagotit ja pasuunat. Osa jäi muutoin
epämääräisemmäksi kuin kaksi aikaisempaa. Viimeisessä osassa
oli selvää, mitä tapahtuu, Sammon taonta. Siinä kuvaelman
itsestään selvyys häiritsi, eikä säveltäjä oikein saanut
variotaatiotaan lentoon. Voima kyllä kasvoi, ja yllätyksenä
takaseinälle nousi kuvia, voimakas tuli ja savukoneesta ammennettu
savu hajauttivat tarkkaavaisuuden musiikista.
Aplodeerasimme
voimakkaasti, ja kapellimestari nosti ansioituneet soittajat,
oboistin, huilistin ja klarinetistin taputettaviksi.
Ensimmäisellä
puolikkaalla soi Magnus Lindbergin Vivo, sen äänet, soitto,
valmistivat oivallisesti meidät tulevaan, Tampereen
Musiikkiakatemian sävellysopiskelijoiden Minuuttisinfoniaan. Etenkin
hitaassa kolmannessa osassa Kohta tuntui osaset olevan paikoillaan.
Eetu Lehtonen,Stefan Stanciu, Pietar Kaasinen ja Pauli Marttinen ovat
oivalla tiellä. Hieman jäi häiritsemään jotensakin runsaan
materiaalin sovittaminen lyhyeen pätkään.
Illan solisti oli
sellisti, Apocalyptican soolosellisti Perttu Kivilaakso. Totuttuun
tapaansa hänellä soitto tulvi mekaanisten vahvistimien kautta.
Hänellä oli vaativa Olli Virtaperkon sävellys Romers Gap,
konsertto vahvistetulle sellolle ja orkesterille. Äänet tulvivat
saliin kuin Kimmo Pohjosen haitarista. Arto Noraksen hienon sellon
äänen kuulimme vain kaikuna sieltä täältä. Esitys oli sekoitus
rockia ja klassista, paino rockin puolella. Soitto kävi välillä
kivun puolella hurjan volyymin ja piikkilankaa muistuttavan äänen
johdosta. Taitava sellisti kyllä, toteutti säveltäjän
äänimaailman hyvin, hienoimmista hentoisista äänistä hurjaan
molemmilla käsillä toteutettavaan pyykkilaudalla pesun kaltaisiin
liikkeisiin ylös ja alas otelautaa. Lähin vertaus pianolla on
kaikkien koskettimien luritus, mutta kymmenkertaisena edestakaisena,
raivoisana liikkeenä. Vahvistin oivallisesti jymysi tuon käsityön
ilmoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti