Autoilua ja musiikkia v.2018

Viisastuin edellisellä Tampereen reissulla. Sain sakot paikasta, johon olen jo vuosia parkkeerannut. Laitoin sen maksatukseen ja päätin olla menemättä sinne päinkään ikinä. Tullintorilla on parkkitalo, sinne suuntasin. Mistäs sinne pääsee, ai tuosta. Juuri ennen suojatietä täytyi kääntyä vasemmalle. No ei näy luolastoa, tulen justiinsa torille. Oikealla seinässä oli sininen opaste, Tampere talon parkki. Kurvasin oikealle alas ramppia. Sain lipukkeen, puomi aukesi ajoin sisään. Ensimmäinen kerros oli täynnä, ajoin toiseen. Ahdas oli luiska, tuli auto vastaan. Pysäköin lähelle ovia ja jäin kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, jotka kiiruhtivat kaikki vasemman puoleisesta ovesta. Kahtakymmentä vaille minäkin astelin sontikan kanssa ulos. Lyhyt matka, portaat ylös ja aulatilat olivat täynnä väkeä. Siinä oikealla ennen narikkaa istui Pentti. Tervehdimme ja istahdin sanalle. Miten jakselimme, oliko uusia sairauksia, miten läheisemme voivat, miten elämä onkaan vetänyt kuitiksi. - En voi enää kauaa elää, kun olen jo niin raihnainen. - Nähtäväksi jää. Postuin Pentin kyytiläisen saavuttua.

Rachel Harnisch, sopraano asteli lavalle. Ääniala ei oikein sopinut saliin. Eliahu Inbal, kapellimestari yritti parhaansa saada orkesterin soittamaan hiljempaa. Kauneimmat kohdat kuulas lauluääni tavoitti orkesterin ollessa hiljaa tai vain muutaman soittimen säestäessä. Tämä Gustav Mahlerin sävellys Pojan ihmetorvi olisi soinut paremmin kamarimusiikkina.

Väliaika, Hannele tuli juttelemaan, samoin Liuhalat. - Miten onkaan mukavaa nähdä teidät molemmat noin hyväkuntoisina. Terveisiä Maxille. 

Anton Brucnerin kuudes sinfonia muutti kaiken. Orkesteri soitti sen osaamisensa, mihin olimme tottuneet. Inbal johti vähäeleisesti mutta tarkasti ja jotensakin lämpimästi. Toisen osan Adagio aloitti jousien tunnelmoinnin. Vastakohta ensimmäiseen puoliaikaan oli valtava. Kolmannen osan voimakkaat rumpukohtaukset ja vaskisoitinten tarkka iskutus lumosi kuulijat. Viimeisen osan Finale jyskytti koko voimallaan hienoon finaaliin.

Kävelin autolle tutun parin perässä. Olin kysynyt heiltä maksuautomaatin sijaintia, kun en ollut sitä sisään ajaessani huomannut. Menin harhaan, kun rouva ohjautui oikealle luiskaan ja herra vasemmalle alas ajoluiskaan. Arvelin herran maksavan ja kiiruhdin hänen peräänsä. Siinä ne olivat, kaksi maksuautomaattia. Työnsin lipukkeeni koneeseen, sitten pankkikortin läpeensä. Ohjeessa luki debit tai credit, paina 1 tai 2. Minä painoin. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudelleen. Siinä se pahuksen kone vaan jumitti. Painoin sitten OK nappia ja kone pyysi pinniä. Sen naputtelin, OK:n perään, ja käsi ojossa odotin lipukkeeni ponnahtavan esiin. Ei ponnahtanut. Lipuke pysyi sisällä ja kone toivotti uuden asiakkaan tervetulleeksi. Jono takanani alkoi kasvaa. Heiluttelin pankkikorttiani lähimaksun päällä, ei mitään. Työnsin taas kortin koneeseen. Sama jumi. Pyysin anteeksi takana seisovilta. Viereeni oli tullut toinen mies, hän vahvisti koneen temppuilevan. - Kyllä sinä oikein teit, koneen vika. Minun täytyi kuitenkin saada lipukkeeni voidakseni ajaa läpi puomin. Kaivoin lompakosta setelin, työnsin sen aukkoon. Silloin vaihtorahat kilisivät kuppiin. Aloin koota niitä ja selitin muille, että tarvitsen vielä lipukkeeni. Siellä se seilasi aukossaan edes takaisin ja sain sen näppeihini. Ajoin ulosmeno portille ikkuna auki ja lipuke kädessä. Näytti siinä olevan vilautuskohta. Heiluttelin lipuketta sen päällä, se vilkkui, mutta puomi pysyi kiinni. Työnsin sitten pahvin palaseni sille sopivaan aukkoon, ja puomi kohosi. Lystistä sain maksaa 9 euroa, ellei sitten pankkikortti vilauttanut rahojani moninkertaisesti. En enää ikinä katso sinne päinkään.