Ilmajoella

Ilmajoki

Ilmajoella

 

Kävin ensimmäisen kerran Ilmajoella 70 luvulla. Olimme Posioiden kanssa katsomassa Jaakko Ilkkaa. Muistan laajan katsomon joen kaltaalla. Ilkan muistomerkki jäi vasemmalle puolen meistä. Yritimme kuunnella esitystä, kun takanamme istuva vanhempi rouva puhui kovaan ääneen toiselle rouvalle, jotain täysin tyhjänpäiväistä. Manta oli mukanamme, hän kääntyi ja kehotti äänekästä rouvaa vaikenemaan. Me emme kuule esiintyjiä, olemme tulleet heitä kuuntelemaan. Teidän täytyy olla hiljaa. Rouva hämmästyi ja vaikeni.

Palasin Paulan kanssa kuuntelemaan toisen maailmansodan aikoja kuvaavaa oopperaa. Lava esiintyjille oli uudelleen rakennettu hienosti korkealle kuulijoiden näkyviin. Katsomo laskeutui joen reunaa myötäillen melko jyrkästi, katos peitti katsojat alleen suojaan sateelta, lukuun ottamatta kolmea riviä edessä. Meidän paikkamme olivat siellä. Lahja oli mukanamme. Hän alk0oi auttaa Paulaa minun pukemisessani sadeviittaan. Seisoimme äyräällä rakennuksen seinustalla. Siinä penkillä istui vakaa pohjalainen emäntä. Hän katseli sitä meidän manooveria, minä valitin ja naiset koettivat saada viittaa istumaan. Pohjalaisemäntä laukaisi tilanteen, aivan sama pukeeko lapsen vai miehen, aina sama valitus.

Iisakkilan Jukka kumarsi, me taputimme ja ooppera alkoi.

Vanhapesäpallokenttä oli aivan täynnä autoja, kävelimme hiljaksiin kenttää autoja väistellen. Siihen pomppasi Paulan tuttu työkaveri. Kertoi pelanneensa samalla kentällä lapsena pesäpalloa.

Meille oli suunniteltu ruokailu Seinäjoella. Paula oli tilannut Uppalan kartanosta meille ruoan. Minä laitoin navigaattorin päälle lähtiessämme, en tiennyt Seinäjoesta mitään, no tangomarkkinat sentään, ja Lakeuden Ristin, Alvar Aallon suunnitteleman kirkon. Löysimme Uppalan, ajoin pihaan. Siinä seisoi kaksikerroksinen punainen hirsilinna suojaten sisäänkäyntiä ja edessä olevaa umpikartanoa kaupungin melulta. Kiertelimme rakennuksen huoneita myös toisessa kerroksessa.

Myöhemmin kotona sain Paulalta 70 – vuotislahjan, Iivarin sukuselvityksen 1600 luvun Uppasta 1800 luvun Ilmajoen Pirilään, ja Tuomiston taloon . Siinä oli pitkä kertomus nimiä ja paikkoja Tuomiston sukuun ja Iivarin tytärten perheisiin.

Kolmannen kerran kävimme Jakken kanssa seikkailemassa Kyröjoen vartta molemmin puolin jokea, Löysimme Pirilän, Nikkolan, Könnintien. Jatkoimme Isokyröön, Vaasaan ja Raippaluodon sillalle. Tuomisina meillä oli itsevetävä ruohonleikkuri, Se on saanut uuden elämän.

Kävimme kaksistaan Ilmajoella, kiersimme samat raitit, katselimme taloja virran kaltaalla, miten niiden hirrestä nostetut  seinät katselivat mahtavina tulijaa alhaalla joella, pääsisäänkäynti oli virran puolella, nyttemmin suljettuina, kuitenkin havaittavissa. Takapihalle avasivat uudet ovet mennä ja tulla.

Ajoimme suurta punaista maataloa kohti, siinä olin päätellyt Pirilän olevan. Postilaatikkorivissä luki vain yksi ja sama nimi, Röyskä. Ajoin kuitenkin pihaan saakka hirsiaitan sivuitse. Kävin koputtamaan ovelle, isäntä avasi ja takkiaan päälle vetäen kuunteli asiaamme.

Minä en kyllä tunne vanhoja asioita, on kiire pellolle, isäni siellä tarvitsee heti apuani. Hän kyllä tietää vanhoista asioista, ja juttelee niistä mielellään. Minä annan hänen puhelinnumeronsa, mutta et saa soittaa siihen tänään.

Pihaan ajaessa olin nähnyt kananmunia olevan kaupan, kysyin saada ostaa niitä.

Kyllä se käy, mutta siinä on itsepalvelu, tuosta ovesta sisään, luette ohjeet ja maksatte sitten, siinä on maksupääte, ei mielellään käteistä rahaa.

Saimme munamme, mutta maksaminen oli vaikea toimitus, taas kerran digitalisaatio vaikeutti elämäämme. Saimme lopulta maksettua kaksinkertaisen summan, luulisin. Kävin vielä talossa jonka isäntä oli vinkannut, pihassa olikin vanha isäntä ja nuori emäntä. Juttelimme tovin, isäntä sanoi, että Pirilöitä on tässä rivissä viisi, kaikki kantatilasta erotettuja. emme jatkaneet tutkimista,  jatkoimme kylille.

Löysimme Yli - Lauroselan talonpoikaismuseon kylän keskeltä kunnantaloa vastapäätä. Suurempaa talonpoikaistaloa en ole nähnyt, kausi oli ohi, talo pysyi kiinni. Kävimme syömässä entisessä pankkisalissa.

Taas oli matkamme Ilmajoelle, Heikkilät kyydissä. Matkalla oli poikettava jaloittelemaan ja kahvittelemaan. Minulla oli mielessä hyvä taukopaikka järven rannalla, ohi kuitenkin painelin. Tällä kertaa pysähdyin ja käännyin takaisin. Ajoimme Mesikämmenen pihaan. Kahvila oli aivan rannassa, mäntyinen hiekkakangas laski jyrkästi järveen, kävelimme siltaa pitkin ovelle. Saimme ostoksemme ja minä ohjasin Maijun ja Juhan ulkoterassille. Aurinko paistoi, tuuli hieman heilutteli hattujemme lieriä, laineet lipsuttelivat rantaan.

Tauko olikin hyvä, kävimme myös uriinihuollolla ennen ajon jatkamista. Mesikämmenellä oli samalla rannalla nuotiopaikkoja, pari kotaa, veneitä vuokrattavana, pitkä silta viereiseen saareen. Olisi siinä paikkaa vaikka yöpymiseen.

Mäet ja alamaat loppuivat, metsä väistyi, lakeus alkoi. Peltoja tien molemmin puolin, muutamat ladot vastustivat häviämistään, seisoivat siellä täällä, yhä harveten. Nykyaikainen maatalous ei tarvinnut pieniä säilytystiloja peltojen keskellä, olivat vain isojen koneiden tiellä.

Koskenkorva vasemmalla, edessä Ilmajoki.

Ajamme ensin joen etelärantaa, katsellaan Piriläntietä, sitten tulee Nikkolan tie ja toisella puolen Könnintie. Juha ja Maijun katselivat kiinnostuneina olikkeita, taloja, jokea. Ajoimme pienen sillan yli, heti sen jälkeen pysäytin auton kuusiaidan ja portin kohdalle.

Mennääs ulos ja otetaan joitain kuvia, tuossa on Nikkolan Herkooli, aivan joen rantaan rakennettu.

Ooh miten hieno, Maiju alkoi kuvata ja asetteli meitä Juhan kanssa eri asentoihin Herkooliin nähden. Olihan se aivan mahtava kaksikerroksinen valkoinen talonpoikaiskartano. Pääsivun molemmin puolin oli rakennettu uudet siivet, rakennus oli siis uun muotoinen.

Se on myynnissä, 750.000 euroa. Olisi siinä eloa ja oloa, oopperaillan päätteeksi kahvittelupaikkaa, ja miksei ruokailuakin. Jos olisi rahaa ostaa tämä, niin olisi varaa muutamat kalaasit kesäisin pitää.

Pienen matkaa jatkettuamme Könnin tiellä osuin hakemani kävelysillan kohdalle. Auton laitoin parkkiin sivutien alkuun. Nousimme ja kamerat käsissä kävimme sillalle. Siinä oli muitakin kulkijoita, ystävällisesti juttelivat ja vastailivat meidän kysymyksiin.

Sillan keskellä, jokea katsoessa ja silmän yhyttäessä Röyskän talon tunsin voimakkaimmin Tuomiston, Pirilän ja muiden entisten tilallisten aherruksen ja elon. Puolet minusta on täältä, pohjalaisten  geeneistä.

Ajoimme vielä Tuomiston tien päästä päähän, kuvasimme tietä ja kylttiä. Jatkoin keskustaan, ajoin Yli – Lauroselan pihaan. Valtava graniittipaasien varassa seisova punainen muuri kohosi edessä, sisäpihalla korkeat kivirappuset ohjasivat meidät sisään pariovista.

Astuimme menneisyyteen. Vasemmalla oli Pirtti, vertaista en kuunaan nähnyt. Seinästä seinään, huikean korkeana ja täysin autenttisena kuin  sakraalisena tilana pirtti imaisi meidät 1800 luvulle. Tässä oli se, mitä kohti minä olin elänyt. Miten rauhallinen, kaiken elämän sisältävä menneisyys pakotti istumaan vaiti ja katselemaan päätä hitaasti käännellen seinältä seinälle. Valtavat penkit ikkunoiden alla, hirmuinen tulisija, edessä avotulipaikka kokkaukseen ja keittämiseen padassa, takana valtava leivinuuni. Lattiassa hirrenpuolikkaat, seinissä taitava piilutus, tilan rauhallinen suuruus, tällaisen rakentanut isäntä oli tiennyt, mitä tahtoo, taitavat rakentajat olivat sen tahdon kohottaneet komeuteen, mitä ei muualta löydy.

Kotimatkalla juttelimme pohjalaisten luonteesta ja sen ilmentymisistä.

Mikä siinä on, että näin valtavan suuria ovat rakentaneet.

Katso peltoja ja tätä avaruutta, isäntä on siinä päivät  kävellyt, ja kotiin palatessaan ei ole mahtunut pieniin huoneisiin. Samaa avaruutta kuin vainioilla on pitänyt olla myös talossa.

Olimme unohtaneet ruokailun, ajoimme etelään ja tankkasimme vasta Ikaalisissa. Söimme jäätelöt pieneen hiukoon.