Ostoksilla Tampereella

 Tietokoneeni ei päästänyt minua nettiin pariin viimeiseen viikkoon. Tietenkin päätin ratkaista ongelman itse. Kaikki asetukset uusin WI-WI yhteyksiä myöten. Palautin tehdasasetukset ilman tuloksia. Kaikki muu pelasi oikein hyvin, kone ilmoitti nettiyhteyden olevan, mutta ei laskenut sisään. Laitoin koneeni pöydän päälle ja aloitin elämän kännykän varassa. Hyvinhän sekin toimi, mutta ei riittävän hyvin.

Aloitin kännykällä uusien läppäreitten hakemisen. Tsekkasin hinnat ja aloitin käytettyjen hakemisen. Viikon kun olin sitä tehnyt, niin päädyin sopiviin parametreihin, mitkä olivat vaatimukseni. Kaksi löytyi, toinen Helsingistä ja toinen Tampereelta. Kirjoitin läppärin ja osoitteen lapulle ja menin nukkumaan.

Aamulla kysyin Paulalta, josko hän lähtisi minun kanssani Tampereelle ostamaan tietokonetta. Hän kysyi, enkö minä sitä illalla tiennyt mitä tänään tehtäisiin. - En ollut vielä tehnyt päätöstä, mietin sitä illalla ja aamulla asia oli selvä.

Ajoimme moottoritietä, Paula mietti menisimmekö Kauppahalliin hakemaan maksaa. Kysyttyään reittiämme tietokonekauppaan tuli päätökseksi, kun menisimme suoraan läntistä ohitustietä koukaten vanhalle Nokian tielle, niin jätetään Kauppahalli välikin tällä kertaa. Juttelimme ja minä ajoin kuin vanha hevonen. - No nyt se tiehaara meni ohitse, ei auta kuin jatkaa kohti Tamperetta. Voisimme kuitenkin mennä Kauppahalliin, tullaan sitten takaisin Rajasalmen sillan kautta.

Kauheat tietyöt Ratinan edessä vaativat varovaiseen ajoon. Tiet olivat kujia, ja vielä pikkuinen liikenneympyrä, ennen kuin pääsimme Stadionin kohdalle ja hieman rauhallisempaan ajoon. Nousin Hämeenpuistoa ylös Hallituskadun risteykseen, käännyin sinne ja ajoin Sokoksen nurkalle ryhmittyen vasemmalle parkkihalliin ajoa varten. Silloin sieltä parkkitalosta ajoikin minua vastaan auto, välkäytti valojaan ja siinä me olimme nokat vastakkain. liuutin eteenpäin vastaantulijan sivulle, aukaisin sivuikkunan. Näin kuinka vastaantulija myös aukaisi ikkunansa. Paula parahti, et sitten huuda. Keski-ikäinen ukko katseli minua, ja sanoi rauhallisesti, tässä on tämä pätkä kaksisuuntainen. Koska sellainen muutos on tullut? On se ollut jo monta vuotta. Heilautin ja ajoin parkkitaloon. En kyllä usko, ei kukaan ole tullut minua vastaan, minä tarkistan tilanteen. Ajoimme hissillä P 3 tasolta 1 kerrokseen. Katselin hämmästyneenä, ei tuollaisia portaita ole täällä ykkösessä ollut. Sisään astui kaksi asiakasta, painoivat nappeja ja minä luulin meidän olleen toisessa kerroksessa. Hissi nytkähtikin ylös. Neljänteen kerrokseen. Meitä huvitti ja toisia huvitti miettiessämme miten tässä sitten ajetaan ylös ja alas.

Saimme ostoksemme, maksaa ja silakoita. Ajoimme Pispalan valtatietä katsellen kauniita puutaloja tien vasemmalla puolen. Äkisti näin jalankulku sillan vievän jalkakäytävältä oikealle. Silta oli katettu läpinäkyvällä materiaalilla, lasilla tai pleksillä. Se päättyi korkean talon kohdalla, hissiin kait. Ajoimme ohi Porin tien risteyksen, minä katselin vasemmalle kääntyviä katuja, ja puikkasinkin yhdelle sopivan näköiselle tielle. Se oli umpikuja. Laitoin navigaattorin päälle, se ohjasi ajamaan vielä kaksi kilometriä Nokian tietä. Ihmettelin miten olin niin väärin tulkinnut karttaa kotona. Seuraavaksi tottelin tyttöä, joka rauhallisesti antoi ohjeitaan englanniksi. Viimeinen käännös Nokian tieltä oli äkäinen, kun hän sanoi vasta aivan kohdalla, turn left now. Tottelin heti ja olin oikealla reitillä. Kauppa  löytyi, ajoin parkkiin ja kävelin kauppaan sisälle. Hakemani kone löytyi pienen sanailun jälkeen, olin unohtanut lapun kotiin, jossa oli kone tarkasti mainittu. Pyysin saada hieman tsekata, myyjä laittoi laturin kiinni, minä sain koneen auki, netin auki ja sivut auki. Asia oli selvä. Maksoin ja me aloitimme paluumatkan. Ajoimme Nokiaa kohti ja koukkasin vasemmalle Pirkkalan suuntaan. Moottoritie kulki vasemmalla puolella, mutta hyppyriä sinne ei löytynyt. Oli ajettava yli Rajasalmen sillan kohti Pirkkalan ja Säijän risteyksen, vasempaan ja heti oli opas Helsinki. Siis vasempaan ja rampille kohti Helsingin moottoritietä.

Kotona vein linnuille ruokaa ja tarkastin edellisenä päivänä vieväni siemen tötterön tilanteen. Paula kun kertoi, että aamulla siinä oli ollut hirveä naakkaparvi. Yksi lensi siihen laidalle ja potkaisi pönttöä. Kaveri alhaalla katselivat niska ojossa, tulisiko sieltä mitään. Minä olin varma siitä, että pönttö olisi tyhjä. Eipä ollutkaan, alarako oli niin kapea, etteivät pähkinät päässeet ropisemaan alas. Vähintään kaksi kolmasosaa oli jäljellä. Asensin vielä talipötkön ja muutamia talipalloja ikkunan alle. Piipitin linnuille, syömään syömään. Sisällä katselin kovaa vilskettä ja hyppelyä pallolta pötköön ja takaisin.

Avasin uuden koneeni ja varauduin monipäiväiseen lataamiseen ja tiedostojen hakuun. Ensin netti auki, sitten tietoturva Mc Afeen sivuille ja kirjautumisen jälkeen pyysin suojaamaan uuden koneeni. Vips, se oli tehty. Menin pilveen, tein synkronoinnin kaikkien ohjelmien välille. Nappia painamalla se tapahtui, kaikki tiedostoni, kuvat ja tekstit, hirmuinen määrä, olivat notkeasti näkyvissä tiedostoissaan. Vielä Microsoft Family, tekstinkäsittelyohjelma. Ensimmäinen hylkäys, uusi yritys, hylkäys. no nyt alkaa tuntua tutulta. Yritin eri kautta päästä läpi, minua ei tunnettu, ohjeet eivät tulleet kännykkään, salasanojen vaihto ei auttanut. Pahus, niin sievästi kuin kaikki muu oli mennyt, ohjelmat osasivat vahvan tunnistautumisen kännykän kautta, viimeiseksi tunnistivat sormenjälkeni. Mutta Microsoft ei taipunut, ilmoitti kyllä, että vika ei ole minussa, ja pyysi anteeksi. Minä en antanut vaan jatkoin sinnikkäästi. Tarjosin salasanaa, jonka olin alussa vaihtanut, ja vips, Microsoft pehmeni ja päästi sisään.

Koskaan en ole näin helpolla saanut konetta tottelemaan. Tällä aioin toimia vuosia, ainakin kaksi, sillä se on takuun pituus, kone kun on käytetty.  

Vielä hetki Lahdesta

 

Lahdessa minulla oli monia kavereita. Naapurissa oli Vesa saman ikäinen kuin minä, isoveljensä kulki samoja katuja, leikimme usein etsi leikkiä, kymmenen tikkua laudalla, pum sotaa. Meitä oli ankarasti kielletty menemästä sorakuopille. Niitä oli aivan lähellämme kaksikin mahdottoman suurta ja erityisen kiehtovia, vallankin kivien vierittäminen ylhäältä alkaen oli meistä mukavaa. Ylärinteeseen tallasimme pieniä polkuja ja levennyksiä, asettelimme pikkukiviä laiteille. Siihen tuli myös vieraita poikia lähistöltä. Meidän oli mentävä syömään. Minä varoitin noita muita lapsia koskemasta meidän leikkeihimme. Juoksimme santarinteen alas, katsoin taakseni ja näin kuinka ryökäleet hävittivät meidän polut ja painanteet.

 

Elimme joulukuuta, ulos mentyäni otin potkurin ja kurvasin Vesaa katsomaan. Hän juoksikin vastaan.

Paetaan, minun veljeni leikkii joulupukkia ja pakottaa muut kättelemään kanssaan. Me ei kätellä.

Painalsimme potkurit alamäkeen kohti luistinrataa. Katselimme vielä tuttuja maisemia ja hivuttauduimme teitten yli. Miten aikamme kuluikaan, lopulta minulle tuli nälkä.

Lähdetään Vesa takaisin.

En minä vielä lähde.

Minä menen tuohon koppiin ja soitan kotiin. Pääsinkin miesten puheille, joille selitin asiani ja pyysin soittamaan poliisimestarille. Jäin sisälle lämpimään istumaan ja vastasin harvakseltaan miesten kysymyksiin. Ovi aukesi, ja isäni astui sisälle.

No Pekka, täällähän sinä olet, 

 Vesa on?

Vesa lähti vielä tuonne eteenpäin. Menimme ulos, isä oli polkupyörällä mukanaan narua, Sen hän sitoi kelkkaan ja pyörän tarakkaan ja minun 

 vanteilla kiskoi hän minut kotiin. Vesan isä oli samalla asialla, hänkin löysi poikansa ja toi sankarin kotiin.

Sain kotona toruja ja ruokaa. Vaarini oli hälyttänyt koko Lahden poliisivoimat etsimään meitä. Kaikki olivat huolesta suunniltaan, kun alkoi tulla ilta, ja me olimme olleet karussa koko päivän.

Seuraavana päivänä Hertta, äidin sisar 

 minua keskustaan päin. Siihen ryntäsi pari poliisia ja huusivat, tuossahan se poika on.

Viimeisenä Lahden kevään olimme taas menossa 

. Olimme tulleet kuorma-autolla, siihen oli lavalle sivuihin asetetut penkit, joilla oli hyvä istua, tavarapakaasimme olivat siinä keskellä. Ensimmäiset veneet jo soutivat selällä, oli meidän vuoro. Äidille tultiin kiiruusti tuomaan sanaa, näin kuinka hän purskahti itkuun, käveli isän kanssa sivummalle ja lähetti meidät lapset tutun miehen kanssa saareen. Kuulin vain, että vanhempani joutuivat menemään takaisin Lahteen. Me sitä Kitin kanssa ihmettelimme, istuimme veneeseen ja pian oli tuo salmi ylitetty. Meitä vanhempi poika oli määrätty olemaan  meidän kanssa. Hän sitten kertoi tuon äkillisen Lahteen paluun syyn. Vaari oli kuollut.

Hän oli saanut sydänkohtauksen pihassa haravoidessaan, mummi ei voinut auttaa.  Vuosi oli 1953.

Elämää Lahdessa 2 muutto Vammalaan 1954

 

 

Minulla oli pihassa omat polkuni, taloa reunustivat vankat orapihlaja-aidat. Minua usein kiellettiin lähtemästä pihasta minnekään. Silloin tiesin, etten voinut mennä portista ulos, se olisi havaittu. Niinpä minä sitten menin talon toiselta puolelta puutarhan sivua kohti aitaa. Siinä sitten konttasin koettaen päästä läpi. Se onnistuikin, ja siihen minun konttaamisiini orapihlaja antoi hieman periksi ja siihen muodostui aukko minun mennä. Tavallisin matkani jatkui kadun toiselle puolelle kaksikerroksiseen kivitaloon. Siellä asui ikätoverini Vesa, eniten hänen kanssaan kuljimme kesällä ja talvella ympäri Paavolaa ja Lahtea. Vesan isoveli oli joskus mukana leikeissä. Kiipeilimme pihojen puissa, isoveli oli ylimpänä, Vesa seuraavana. Isoveli huusi Vesalle, minulla on sokeripala, avaa suusi niin pudotan sen sinulle. Vesa avasi suunsa pää kenossa ja isoveli pudotti sylkeä suustaan käden sivusta, Vesa sai sen suoraan suuhunsa. Voi saamari,  miten sinä nyt syljit suoraan minun suuhuni. Isoveli vaan nauroi. Minua 

.

 

Vesan kanssa läksimme ajelemaan pyörällä pitkin Lahtea. Minä en vielä osannut ajaa. Harjoitellut kyllä olin, sen verran että kykenin ajamaan aikas vauhtia päin kaupan aitaa. Muistan vain ajatelleeni, miksi tuo aita tulee minua kohti. Meillä ei tavan mukaan ollut minkäänlaista ajan tajua. Minä istuin epämukavalla tarakalla ja Vesa polki. Välillä kuljimme jalkaisin, katselimme Lahden katuja ja taloja. Keskustaan oli rakennettu jo kerrostaloja, tori oli meistä valtavan kokoinen. Ihmettelin voisiko se koskaan täyttyä ihmisistä. Olimme nousseet Salpausselkää ylös, näimme puisen hyppytornin. Meillä oli tapana aina hiihtolomalla käydä Salpausselän kisoissa, hiihtoa ja mäenlaskua katsomassa. Erityisesti mieleeni on painunut iltamäenlasku. Tornista tulivat hyppääjät alas kahta rinnan. Juhlat päättyivät suureen ilotulitukseen. Silloin koko kenttä oli täynnä ihmisiä pimeässä illassa huudellen ihastuksesta erityisen näyttävän väripallon ilmestyessä kuin tyhjästä taivaalle.

Mistä tulikaan mieleemme koti. Kait se oli nälkä ja jano. Minä asettauduin tarakalle ja Vesa polki pyörän vauhtiin. Laskimme aikas vauhtia soramäkeä Salpausselkää alas kohti keskustaa. Autot ohittivat meidät punttia heilutellen. Minua hieman hirvitti, mutta Vesa hyvin selvitti senkin koettelemuksen.

 

Äiti oli tapansa mukaan käskenyt minun tehdä jotakin, pihalle kävelin samassa unohtaen kaiken. Palasin takaisin äidin kutsuessa minua. Hän tarrasi kiinni ja kysyi, olinko tehnyt niin kuin hän oli käskenyt. No en, kun…  äiti alkoi rähjätä, sodassa kaikki miehet täyttivät velvollisuutensa, ja sinä et kykene samaan. Kuuntelin purkausta, eihän se hyvältä tuntunut, mutta tuo vertaus ei aivan pitänyt paikkaansa. Olin jo tietoinen miehistä, jotka eivät jaksaneet rintamalla, vaan lähtivät pakoon, mutten pystynyt sitä sanomaan ja puolustamaan itseäni.

 

Vaarini oli ollut painija ja atleetti, näin hänestä hienoja mainoskuvia, joissa hän näytteli vartaloaan, reisiään, hauistaan. Pihakeinussa hän kädet niskan takana heilutteli hauiksiaan, näytteli niitä isälleni. Ville laittoi kätensä niskan taakse ja teki saman. Vaari kovin ihmetteli isän kykyjä. Minä taasen olin kovin pieni ja hintelä. Isäni katseli minua ja sanoi, kyllä sinustakin vielä jotakin tulee, kun rintasi nousee pystyyn. Mitä, pystyyn, katselin itseäni ja mietin, ettei sellaista voi tapahtua. En kelvannut lapsena, omana itsenäni.

 

Lapsuus loppui muuttoon. Syksyllä 1954 isä ajoi Morris Minorin postin pihaan postilaisten katsellessa lasikuistilta meidän tuloamme.

Kaikki oli uutta, meidän oli raivattava tilamme uudelleen, koulussa ja kaveripiirissä. Isälle postin päällikkyys oli mieluista, hän sopeutui hyvin seuraelämään ja uusiin ihmisiin. Äiti jäi henkisesti Lahteen. Hänen asemansa muuttui poliisimestarin tyttärestä, kaikkien lahtelaisten tuntemasta lemmikistä, pienen maalaiskylän asujaksi, tuntemattomaksi rouvaksi. Postissa hän nopeasti saavutti asemansa päällikön vaimona, mutta muitten kyläläisten kanssa hän olikin tasavertaisessa asemassa, jossa kunnioitus oli hankittava. Tähän sosiaalisen asemansa uuteen rakentamiseen hänellä oli kyllä hyvät mahdollisuudet, mutta ensi vuosina ikävä Lahteen ja vanhojen ystävien pariin oli voittamaton. 

Suhde meihin isompiin lapsiin muuttui jyrkäksi. Vähäisestäkin erimielisyydestä saimme tukkapöllyä. Saimme myös piiskaa, se oli miekkana päämme päällä oven yläpuolella. Äiti ei siihen itse osallistunut, isä joutui sen tekemään. Nykyään ymmärrän, ettei hän voinut muuta kuin noudattaa äidin mieltä. Tuossa ikävässään, kaipauksen mielentilassaan hänestä tuli kärsimätön meitä vanhempia lapsiaan kohtaan. Jotenkin me jouduimme tuon pahan olon purkautumistieksi kurituksessamme. Eihän lasten kuritus tuohon aikaan tavatonta ollut, vaan ei se tietous antanut yhtään lohtua, kun äiti suuttui ja sanoi tukkapöllyn jälkeen, odotas kun isä tulee kotiin. Asia oli varma, selkään tuli ilman oikeudenkäyntiä. Housut nilkkoihin ja isä veteli takapuoleen vitsalla niin että punaiset rannut paistoivat. Minä huusin kauhuissani, äiti katseli vierestä, isä löi ja löi, lopulta äiti keskeytti ”kasvatuksen.”  Minun piti vielä sanoa, isä kiltti, anna anteeksi. Sen huusin mantrana, aivan tietämättä mitä sanoin.

Minä sain vähintään kerran viikossa kurituksen, minulle sanottiin, että minua täytyy piiskata, kun tein niin paljon pahaa.

Elämää Lahdessa 40-50 luvulla

 Kurinpitoa ja kasvatusta

Meidän perheen elämä oli kiinni Lahdessa. Siellä Puu-Paavolassa muutaman talon päässä toisistaan asuivat vanhempani nuorina. Olivat tietoisia toisistaan, isä huonekalupuusepän ja ompelijan toisena lapsena, äiti Lahden poliisimestarin , MM painijan, teatterimiehen ja elokuvanäyttelijän ja ukrainalaisen pietarittaren neljäntenä tyttärenä

Isä oli tottunut 16 vuotiaasta perheen päänä olemiseen oman isänsä kuoltua tapaturmaisesti parhaassa iässään. Äiti taas ei joutunut vallas perheessä kuin huvitteluun ja seurusteluun sosieteetin kanssa. Poliisimestari isoisäni oli lempeä kasvattaja, tyttäret saivat aina tahtonsa läpi. Ainoastaan joskus, kun lapset tekivät pahojaan vieraittensa kanssa, hän otti heidät jykevään puhutteluun.

Sota sai kaikkien elämän uuteen kuosiin. Isäni haavoittui -43 karhumäen lähellä, äitini oli päämajan viestikeskuksessa lottana. Menivät naimisiin, syntyi Kiti -45 tammikuussa ja minä -45 joulukuussa. 

Sodasta oli selvitty jotenkuten. Isä pääsi Lahden postiin töihin, haki Vammalaan ja pääsi. Muutto oli -54. 

Muistan ajan Lahdessa onnellisena. Me saimme tehdä Kitin kanssa mitä halusimme, joskus toruttiin, mutta selkään ei saatu tukkapöllyä kuitenkin. Vaarimme helli meitä, isoäiti jäi etäisemmäksi, ehkä hiukan huonon suomensakin takia. Kummallinen kaksijakoisuus väritti muutamia eloni asioita. Vaari kannusti, isä ei siihen oikein kyennyt, äiti arvosteli ja vähätteli. Muistan raivostuneeni , kun kärttämisen jälkeen sain killin peluuta varten muutaman markan äidiltä. Hän sanoi, etten minä kuitenkaan pärjää. Menin kulman poikien kisaan mukaan, ja hävisin markkani. Palasin pihaan, äiti tuli vastaan, ivasi, oliko rahat hävitty. Juoksin alustan raput alas ja jäin seisomaan pää ovea vasten puhumatta mitään, olisinko ollut kuuden vanha. 

Kesälomamme olivat ihanaa aikaa, vietimme pitkiä aikoja Vesijärven saaressa, Pitkäruokosessa. Siellä oli Lahden sotainvalidien kesäkoti. Paikka oli täynnä lapsia, me menimme ympäri ketoa ja rantaa, uimme, ongimme, saunoimme ja savustimme. Mihinkään meitä ei käsketty eikä kielletty. Leikkiseuraa oli aina. 

Soutu retket jäivät mieleen, kävimme retkeilemässä lähisaariin, annoimme niille omat nimet, Kusiaissaari, se oli pieni puinen ja kallioinen luoto meidän saaremme pohjoispuolella. Nimestä jo tiesi siellä olevan muurahaisia. Ne purivat kyllä herkästi. Niiden pesät olivat luodon puiden juurella. Lahteen päin oli Mökkisaari, siinä oli pieni punainen rakennus. Emme koskaan nähneet siellä asuvan tai edes käyvän ketään. Siinä vieressä oli venesaari, sinne oli joskus vedetty pieni puinen moottorivene kuiville. Näillä luodoilla oli mukavat silokalliot istuksella ja käydä uimassa. Vanhempiemme mukana kuljettaessa meillä oli aina matopurkki ja onget mukana. Kalastelimme eri puolilla luotoja. Parhaiten ahvenia nousi kaislikon laidasta. Lahnojakin saimme, mutta niiden ottipaikat olivat Pitkäruokosen alavilla rannoilla järviruokoa ja kaislaa kasvavissa lahdissa. 

Ahven tarrasi tärräten onkeen, lahnalla oli pitkä imevä otti. Niitä täytyi onkia aivan pohjan tuntumasta.

Vaari tuli mukaamme saareen, hän seurusteli miesten kanssa ja kävi saunassa. Hän halusi kuitenkin lähteä minun kanssani Lahteen. Niin me menimme kaksin, kait hän olio soittanut piiskan hakemaan meidät Kutiaisten rannasta. Me menimme kauppaan, ja vaari pyysi minua valitsemaan itselleni puukon. Hän halusi sen minulle lahjoittaa. 

Katselin ja tartuin partiopuukkoon. Siinä oli terän edessä väistimet molemmin puolin. Terä työnnettiin tuppeen, varsi jäi paljaaksi, se kiinnitettiin nahanpalan ja nepparin avulla kiinni. Miten olinkaan ylpeä ensimmäisestä puukostani. Muistan erikoisen hyvin, miten esittelin sitä muille pojille saaressa ja opetin kuinka sillä vuollaan. Pidin kalikasta kiinni vasemmalla kädellä ja vuolin reippaalla otteella peukalooni pitkän viillon. Siinä se näkyy vieläkin. Juoksimme taloon keittäjien luokse minä lujasti puristaen haavaa umpeen. 

Mitäs ne pojat nyt ovat tehneet, jaaha, haava täytyy sitoa. Irrotas otteesi siitä peukalosta. 

Minä irrotin, veri alkoi juosta ja minä pyörryin.