Elämää Lahdessa 2 muutto Vammalaan 1954

 

 

Minulla oli pihassa omat polkuni, taloa reunustivat vankat orapihlaja-aidat. Minua usein kiellettiin lähtemästä pihasta minnekään. Silloin tiesin, etten voinut mennä portista ulos, se olisi havaittu. Niinpä minä sitten menin talon toiselta puolelta puutarhan sivua kohti aitaa. Siinä sitten konttasin koettaen päästä läpi. Se onnistuikin, ja siihen minun konttaamisiini orapihlaja antoi hieman periksi ja siihen muodostui aukko minun mennä. Tavallisin matkani jatkui kadun toiselle puolelle kaksikerroksiseen kivitaloon. Siellä asui ikätoverini Vesa, eniten hänen kanssaan kuljimme kesällä ja talvella ympäri Paavolaa ja Lahtea. Vesan isoveli oli joskus mukana leikeissä. Kiipeilimme pihojen puissa, isoveli oli ylimpänä, Vesa seuraavana. Isoveli huusi Vesalle, minulla on sokeripala, avaa suusi niin pudotan sen sinulle. Vesa avasi suunsa pää kenossa ja isoveli pudotti sylkeä suustaan käden sivusta, Vesa sai sen suoraan suuhunsa. Voi saamari,  miten sinä nyt syljit suoraan minun suuhuni. Isoveli vaan nauroi. Minua 

.

 

Vesan kanssa läksimme ajelemaan pyörällä pitkin Lahtea. Minä en vielä osannut ajaa. Harjoitellut kyllä olin, sen verran että kykenin ajamaan aikas vauhtia päin kaupan aitaa. Muistan vain ajatelleeni, miksi tuo aita tulee minua kohti. Meillä ei tavan mukaan ollut minkäänlaista ajan tajua. Minä istuin epämukavalla tarakalla ja Vesa polki. Välillä kuljimme jalkaisin, katselimme Lahden katuja ja taloja. Keskustaan oli rakennettu jo kerrostaloja, tori oli meistä valtavan kokoinen. Ihmettelin voisiko se koskaan täyttyä ihmisistä. Olimme nousseet Salpausselkää ylös, näimme puisen hyppytornin. Meillä oli tapana aina hiihtolomalla käydä Salpausselän kisoissa, hiihtoa ja mäenlaskua katsomassa. Erityisesti mieleeni on painunut iltamäenlasku. Tornista tulivat hyppääjät alas kahta rinnan. Juhlat päättyivät suureen ilotulitukseen. Silloin koko kenttä oli täynnä ihmisiä pimeässä illassa huudellen ihastuksesta erityisen näyttävän väripallon ilmestyessä kuin tyhjästä taivaalle.

Mistä tulikaan mieleemme koti. Kait se oli nälkä ja jano. Minä asettauduin tarakalle ja Vesa polki pyörän vauhtiin. Laskimme aikas vauhtia soramäkeä Salpausselkää alas kohti keskustaa. Autot ohittivat meidät punttia heilutellen. Minua hieman hirvitti, mutta Vesa hyvin selvitti senkin koettelemuksen.

 

Äiti oli tapansa mukaan käskenyt minun tehdä jotakin, pihalle kävelin samassa unohtaen kaiken. Palasin takaisin äidin kutsuessa minua. Hän tarrasi kiinni ja kysyi, olinko tehnyt niin kuin hän oli käskenyt. No en, kun…  äiti alkoi rähjätä, sodassa kaikki miehet täyttivät velvollisuutensa, ja sinä et kykene samaan. Kuuntelin purkausta, eihän se hyvältä tuntunut, mutta tuo vertaus ei aivan pitänyt paikkaansa. Olin jo tietoinen miehistä, jotka eivät jaksaneet rintamalla, vaan lähtivät pakoon, mutten pystynyt sitä sanomaan ja puolustamaan itseäni.

 

Vaarini oli ollut painija ja atleetti, näin hänestä hienoja mainoskuvia, joissa hän näytteli vartaloaan, reisiään, hauistaan. Pihakeinussa hän kädet niskan takana heilutteli hauiksiaan, näytteli niitä isälleni. Ville laittoi kätensä niskan taakse ja teki saman. Vaari kovin ihmetteli isän kykyjä. Minä taasen olin kovin pieni ja hintelä. Isäni katseli minua ja sanoi, kyllä sinustakin vielä jotakin tulee, kun rintasi nousee pystyyn. Mitä, pystyyn, katselin itseäni ja mietin, ettei sellaista voi tapahtua. En kelvannut lapsena, omana itsenäni.

 

Lapsuus loppui muuttoon. Syksyllä 1954 isä ajoi Morris Minorin postin pihaan postilaisten katsellessa lasikuistilta meidän tuloamme.

Kaikki oli uutta, meidän oli raivattava tilamme uudelleen, koulussa ja kaveripiirissä. Isälle postin päällikkyys oli mieluista, hän sopeutui hyvin seuraelämään ja uusiin ihmisiin. Äiti jäi henkisesti Lahteen. Hänen asemansa muuttui poliisimestarin tyttärestä, kaikkien lahtelaisten tuntemasta lemmikistä, pienen maalaiskylän asujaksi, tuntemattomaksi rouvaksi. Postissa hän nopeasti saavutti asemansa päällikön vaimona, mutta muitten kyläläisten kanssa hän olikin tasavertaisessa asemassa, jossa kunnioitus oli hankittava. Tähän sosiaalisen asemansa uuteen rakentamiseen hänellä oli kyllä hyvät mahdollisuudet, mutta ensi vuosina ikävä Lahteen ja vanhojen ystävien pariin oli voittamaton. 

Suhde meihin isompiin lapsiin muuttui jyrkäksi. Vähäisestäkin erimielisyydestä saimme tukkapöllyä. Saimme myös piiskaa, se oli miekkana päämme päällä oven yläpuolella. Äiti ei siihen itse osallistunut, isä joutui sen tekemään. Nykyään ymmärrän, ettei hän voinut muuta kuin noudattaa äidin mieltä. Tuossa ikävässään, kaipauksen mielentilassaan hänestä tuli kärsimätön meitä vanhempia lapsiaan kohtaan. Jotenkin me jouduimme tuon pahan olon purkautumistieksi kurituksessamme. Eihän lasten kuritus tuohon aikaan tavatonta ollut, vaan ei se tietous antanut yhtään lohtua, kun äiti suuttui ja sanoi tukkapöllyn jälkeen, odotas kun isä tulee kotiin. Asia oli varma, selkään tuli ilman oikeudenkäyntiä. Housut nilkkoihin ja isä veteli takapuoleen vitsalla niin että punaiset rannut paistoivat. Minä huusin kauhuissani, äiti katseli vierestä, isä löi ja löi, lopulta äiti keskeytti ”kasvatuksen.”  Minun piti vielä sanoa, isä kiltti, anna anteeksi. Sen huusin mantrana, aivan tietämättä mitä sanoin.

Minä sain vähintään kerran viikossa kurituksen, minulle sanottiin, että minua täytyy piiskata, kun tein niin paljon pahaa.

Elämää Lahdessa 40-50 luvulla

 Kurinpitoa ja kasvatusta

Meidän perheen elämä oli kiinni Lahdessa. Siellä Puu-Paavolassa muutaman talon päässä toisistaan asuivat vanhempani nuorina. Olivat tietoisia toisistaan, isä huonekalupuusepän ja ompelijan toisena lapsena, äiti Lahden poliisimestarin , MM painijan, teatterimiehen ja elokuvanäyttelijän ja ukrainalaisen pietarittaren neljäntenä tyttärenä

Isä oli tottunut 16 vuotiaasta perheen päänä olemiseen oman isänsä kuoltua tapaturmaisesti parhaassa iässään. Äiti taas ei joutunut vallas perheessä kuin huvitteluun ja seurusteluun sosieteetin kanssa. Poliisimestari isoisäni oli lempeä kasvattaja, tyttäret saivat aina tahtonsa läpi. Ainoastaan joskus, kun lapset tekivät pahojaan vieraittensa kanssa, hän otti heidät jykevään puhutteluun.

Sota sai kaikkien elämän uuteen kuosiin. Isäni haavoittui -43 karhumäen lähellä, äitini oli päämajan viestikeskuksessa lottana. Menivät naimisiin, syntyi Kiti -45 tammikuussa ja minä -45 joulukuussa. 

Sodasta oli selvitty jotenkuten. Isä pääsi Lahden postiin töihin, haki Vammalaan ja pääsi. Muutto oli -54. 

Muistan ajan Lahdessa onnellisena. Me saimme tehdä Kitin kanssa mitä halusimme, joskus toruttiin, mutta selkään ei saatu tukkapöllyä kuitenkin. Vaarimme helli meitä, isoäiti jäi etäisemmäksi, ehkä hiukan huonon suomensakin takia. Kummallinen kaksijakoisuus väritti muutamia eloni asioita. Vaari kannusti, isä ei siihen oikein kyennyt, äiti arvosteli ja vähätteli. Muistan raivostuneeni , kun kärttämisen jälkeen sain killin peluuta varten muutaman markan äidiltä. Hän sanoi, etten minä kuitenkaan pärjää. Menin kulman poikien kisaan mukaan, ja hävisin markkani. Palasin pihaan, äiti tuli vastaan, ivasi, oliko rahat hävitty. Juoksin alustan raput alas ja jäin seisomaan pää ovea vasten puhumatta mitään, olisinko ollut kuuden vanha. 

Kesälomamme olivat ihanaa aikaa, vietimme pitkiä aikoja Vesijärven saaressa, Pitkäruokosessa. Siellä oli Lahden sotainvalidien kesäkoti. Paikka oli täynnä lapsia, me menimme ympäri ketoa ja rantaa, uimme, ongimme, saunoimme ja savustimme. Mihinkään meitä ei käsketty eikä kielletty. Leikkiseuraa oli aina. 

Soutu retket jäivät mieleen, kävimme retkeilemässä lähisaariin, annoimme niille omat nimet, Kusiaissaari, se oli pieni puinen ja kallioinen luoto meidän saaremme pohjoispuolella. Nimestä jo tiesi siellä olevan muurahaisia. Ne purivat kyllä herkästi. Niiden pesät olivat luodon puiden juurella. Lahteen päin oli Mökkisaari, siinä oli pieni punainen rakennus. Emme koskaan nähneet siellä asuvan tai edes käyvän ketään. Siinä vieressä oli venesaari, sinne oli joskus vedetty pieni puinen moottorivene kuiville. Näillä luodoilla oli mukavat silokalliot istuksella ja käydä uimassa. Vanhempiemme mukana kuljettaessa meillä oli aina matopurkki ja onget mukana. Kalastelimme eri puolilla luotoja. Parhaiten ahvenia nousi kaislikon laidasta. Lahnojakin saimme, mutta niiden ottipaikat olivat Pitkäruokosen alavilla rannoilla järviruokoa ja kaislaa kasvavissa lahdissa. 

Ahven tarrasi tärräten onkeen, lahnalla oli pitkä imevä otti. Niitä täytyi onkia aivan pohjan tuntumasta.

Vaari tuli mukaamme saareen, hän seurusteli miesten kanssa ja kävi saunassa. Hän halusi kuitenkin lähteä minun kanssani Lahteen. Niin me menimme kaksin, kait hän olio soittanut piiskan hakemaan meidät Kutiaisten rannasta. Me menimme kauppaan, ja vaari pyysi minua valitsemaan itselleni puukon. Hän halusi sen minulle lahjoittaa. 

Katselin ja tartuin partiopuukkoon. Siinä oli terän edessä väistimet molemmin puolin. Terä työnnettiin tuppeen, varsi jäi paljaaksi, se kiinnitettiin nahanpalan ja nepparin avulla kiinni. Miten olinkaan ylpeä ensimmäisestä puukostani. Muistan erikoisen hyvin, miten esittelin sitä muille pojille saaressa ja opetin kuinka sillä vuollaan. Pidin kalikasta kiinni vasemmalla kädellä ja vuolin reippaalla otteella peukalooni pitkän viillon. Siinä se näkyy vieläkin. Juoksimme taloon keittäjien luokse minä lujasti puristaen haavaa umpeen. 

Mitäs ne pojat nyt ovat tehneet, jaaha, haava täytyy sitoa. Irrotas otteesi siitä peukalosta. 

Minä irrotin, veri alkoi juosta ja minä pyörryin.