Lahdessa minulla oli monia kavereita.
Naapurissa oli Vesa saman ikäinen kuin minä, isoveljensä kulki samoja katuja,
leikimme usein etsi leikkiä, kymmenen tikkua laudalla, pum sotaa. Meitä oli
ankarasti kielletty menemästä sorakuopille. Niitä oli aivan lähellämme kaksikin
mahdottoman suurta ja erityisen kiehtovia, vallankin kivien vierittäminen
ylhäältä alkaen oli meistä mukavaa. Ylärinteeseen tallasimme pieniä polkuja ja
levennyksiä, asettelimme pikkukiviä laiteille. Siihen tuli myös vieraita poikia
lähistöltä. Meidän oli mentävä syömään. Minä varoitin noita muita lapsia
koskemasta meidän leikkeihimme. Juoksimme santarinteen alas, katsoin taakseni
ja näin kuinka ryökäleet hävittivät meidän polut ja painanteet.
Elimme joulukuuta, ulos mentyäni otin potkurin
ja kurvasin Vesaa katsomaan. Hän juoksikin vastaan.
Paetaan, minun veljeni leikkii joulupukkia ja
pakottaa muut kättelemään kanssaan. Me ei kätellä.
Painalsimme potkurit alamäkeen kohti
luistinrataa. Katselimme vielä tuttuja maisemia ja hivuttauduimme teitten yli.
Miten aikamme kuluikaan, lopulta minulle tuli nälkä.
Lähdetään Vesa takaisin.
En minä vielä lähde.
Minä menen tuohon koppiin ja soitan kotiin.
Pääsinkin miesten puheille, joille selitin asiani ja pyysin soittamaan
poliisimestarille. Jäin sisälle lämpimään istumaan ja vastasin harvakseltaan
miesten kysymyksiin. Ovi aukesi, ja isäni astui sisälle.
No Pekka, täällähän sinä olet,
Vesa on?
Vesa lähti vielä tuonne eteenpäin. Menimme ulos, isä oli polkupyörällä mukanaan narua, Sen hän sitoi kelkkaan ja pyörän tarakkaan ja minun
vanteilla kiskoi hän minut kotiin. Vesan isä oli
samalla asialla, hänkin löysi poikansa ja toi sankarin kotiin.
Sain kotona toruja ja ruokaa. Vaarini oli
hälyttänyt koko Lahden poliisivoimat etsimään meitä. Kaikki olivat huolesta
suunniltaan, kun alkoi tulla ilta, ja me olimme olleet karussa koko päivän.
Seuraavana päivänä Hertta, äidin sisar
minua keskustaan päin. Siihen ryntäsi pari poliisia ja huusivat,
tuossahan se poika on.
Viimeisenä Lahden kevään olimme taas menossa
.
Olimme tulleet kuorma-autolla, siihen oli lavalle sivuihin asetetut penkit,
joilla oli hyvä istua, tavarapakaasimme olivat siinä keskellä. Ensimmäiset
veneet jo soutivat selällä, oli meidän vuoro. Äidille tultiin kiiruusti tuomaan
sanaa, näin kuinka hän purskahti itkuun, käveli isän kanssa sivummalle ja
lähetti meidät lapset tutun miehen kanssa saareen. Kuulin vain, että vanhempani
joutuivat menemään takaisin Lahteen. Me sitä Kitin kanssa ihmettelimme,
istuimme veneeseen ja pian oli tuo salmi ylitetty. Meitä vanhempi poika oli
määrätty olemaan meidän kanssa. Hän
sitten kertoi tuon äkillisen Lahteen paluun syyn. Vaari oli kuollut.
Hän oli saanut sydänkohtauksen pihassa
haravoidessaan, mummi ei voinut auttaa.
Vuosi oli 1953.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti