Minulla oli pihassa omat polkuni, taloa reunustivat vankat orapihlaja-aidat. Minua usein kiellettiin lähtemästä pihasta minnekään. Silloin tiesin, etten voinut mennä portista ulos, se olisi havaittu. Niinpä minä sitten menin talon toiselta puolelta puutarhan sivua kohti aitaa. Siinä sitten konttasin koettaen päästä läpi. Se onnistuikin, ja siihen minun konttaamisiini orapihlaja antoi hieman periksi ja siihen muodostui aukko minun mennä. Tavallisin matkani jatkui kadun toiselle puolelle kaksikerroksiseen kivitaloon. Siellä asui ikätoverini Vesa, eniten hänen kanssaan kuljimme kesällä ja talvella ympäri Paavolaa ja Lahtea. Vesan isoveli oli joskus mukana leikeissä. Kiipeilimme pihojen puissa, isoveli oli ylimpänä, Vesa seuraavana. Isoveli huusi Vesalle, minulla on sokeripala, avaa suusi niin pudotan sen sinulle. Vesa avasi suunsa pää kenossa ja isoveli pudotti sylkeä suustaan käden sivusta, Vesa sai sen suoraan suuhunsa. Voi saamari, miten sinä nyt syljit suoraan minun suuhuni. Isoveli vaan nauroi. Minua
.
Vesan kanssa läksimme ajelemaan pyörällä
pitkin Lahtea. Minä en vielä osannut ajaa. Harjoitellut kyllä olin, sen verran
että kykenin ajamaan aikas vauhtia päin kaupan aitaa. Muistan vain
ajatelleeni, miksi tuo aita tulee minua kohti. Meillä ei tavan mukaan ollut
minkäänlaista ajan tajua. Minä istuin epämukavalla tarakalla ja Vesa polki.
Välillä kuljimme jalkaisin, katselimme Lahden katuja ja taloja. Keskustaan oli
rakennettu jo kerrostaloja, tori oli meistä valtavan kokoinen. Ihmettelin
voisiko se koskaan täyttyä ihmisistä. Olimme nousseet Salpausselkää ylös,
näimme puisen hyppytornin. Meillä oli tapana aina hiihtolomalla käydä
Salpausselän kisoissa, hiihtoa ja mäenlaskua katsomassa. Erityisesti mieleeni
on painunut iltamäenlasku. Tornista tulivat hyppääjät alas kahta rinnan. Juhlat
päättyivät suureen ilotulitukseen. Silloin koko kenttä oli täynnä ihmisiä pimeässä
illassa huudellen ihastuksesta erityisen näyttävän väripallon ilmestyessä kuin
tyhjästä taivaalle.
Mistä tulikaan mieleemme koti. Kait se oli
nälkä ja jano. Minä asettauduin tarakalle ja Vesa polki pyörän vauhtiin. Laskimme
aikas vauhtia soramäkeä Salpausselkää alas kohti keskustaa. Autot ohittivat
meidät punttia heilutellen. Minua hieman hirvitti, mutta Vesa hyvin selvitti
senkin koettelemuksen.
Äiti oli tapansa mukaan käskenyt minun tehdä
jotakin, pihalle kävelin samassa unohtaen kaiken. Palasin takaisin äidin
kutsuessa minua. Hän tarrasi kiinni ja kysyi, olinko tehnyt niin kuin hän oli
käskenyt. No en, kun… äiti alkoi
rähjätä, sodassa kaikki miehet täyttivät velvollisuutensa, ja sinä et kykene
samaan. Kuuntelin purkausta, eihän se hyvältä tuntunut, mutta tuo vertaus ei
aivan pitänyt paikkaansa. Olin jo tietoinen miehistä, jotka eivät jaksaneet
rintamalla, vaan lähtivät pakoon, mutten pystynyt sitä sanomaan ja puolustamaan
itseäni.
Vaarini oli ollut painija ja atleetti, näin
hänestä hienoja mainoskuvia, joissa hän näytteli vartaloaan, reisiään,
hauistaan. Pihakeinussa hän kädet niskan takana heilutteli hauiksiaan, näytteli
niitä isälleni. Ville laittoi kätensä niskan taakse ja teki saman. Vaari kovin
ihmetteli isän kykyjä. Minä taasen olin kovin pieni ja hintelä. Isäni katseli
minua ja sanoi, kyllä sinustakin vielä jotakin tulee, kun rintasi nousee
pystyyn. Mitä, pystyyn, katselin itseäni ja mietin, ettei sellaista voi
tapahtua. En kelvannut lapsena, omana itsenäni.
Lapsuus loppui muuttoon. Syksyllä 1954 isä ajoi Morris Minorin postin pihaan postilaisten katsellessa lasikuistilta meidän tuloamme.
Kaikki oli uutta, meidän oli raivattava tilamme uudelleen, koulussa ja kaveripiirissä. Isälle postin päällikkyys oli mieluista, hän sopeutui hyvin seuraelämään ja uusiin ihmisiin. Äiti jäi henkisesti Lahteen. Hänen asemansa muuttui poliisimestarin tyttärestä, kaikkien lahtelaisten tuntemasta lemmikistä, pienen maalaiskylän asujaksi, tuntemattomaksi rouvaksi. Postissa hän nopeasti saavutti asemansa päällikön vaimona, mutta muitten kyläläisten kanssa hän olikin tasavertaisessa asemassa, jossa kunnioitus oli hankittava. Tähän sosiaalisen asemansa uuteen rakentamiseen hänellä oli kyllä hyvät mahdollisuudet, mutta ensi vuosina ikävä Lahteen ja vanhojen ystävien pariin oli voittamaton.
Suhde meihin isompiin
lapsiin muuttui jyrkäksi. Vähäisestäkin erimielisyydestä saimme tukkapöllyä.
Saimme myös piiskaa, se oli miekkana päämme päällä oven yläpuolella. Äiti ei
siihen itse osallistunut, isä joutui sen tekemään. Nykyään ymmärrän, ettei hän
voinut muuta kuin noudattaa äidin mieltä. Tuossa ikävässään, kaipauksen mielentilassaan
hänestä tuli kärsimätön meitä vanhempia lapsiaan kohtaan. Jotenkin me jouduimme
tuon pahan olon purkautumistieksi kurituksessamme. Eihän lasten kuritus tuohon
aikaan tavatonta ollut, vaan ei se tietous antanut yhtään lohtua, kun äiti
suuttui ja sanoi tukkapöllyn jälkeen, odotas kun isä tulee kotiin. Asia oli
varma, selkään tuli ilman oikeudenkäyntiä. Housut nilkkoihin ja isä veteli
takapuoleen vitsalla niin että punaiset rannut paistoivat. Minä huusin
kauhuissani, äiti katseli vierestä, isä löi ja löi, lopulta äiti keskeytti
”kasvatuksen.” Minun piti vielä sanoa,
isä kiltti, anna anteeksi. Sen huusin mantrana, aivan tietämättä mitä sanoin.
Minä sain vähintään kerran viikossa
kurituksen, minulle sanottiin, että minua täytyy piiskata, kun tein niin paljon
pahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti