perjantai 28. lokakuuta 2016

Anton Brukner Sinfonia nro 5 B-duuri

Tampere  Sinfoniaorkesterin perjantaikonsertti

Kapellimestari Eliahu Inbal johti tämän kertaisen illan, varmoin käsin. Ohjelmana oli vain yksi kappale, Bruknerin sinfonia nro 5. Ensimmäisessä osassa Adagio Sellot ja bassot näppäilivät, jouset pamauttivat saliin kiivaan soiton, tauot olivat dramaattisia. Huilu, oboe ja klarinetti soittivat väliin kirkkaan teeman, johon käyrätorvi vastasi. Jousisto näppäili pizzicatoa, joka olikin ensimmäisen osan teemana. Allegro osassa soitto yleni jylyksi, joka vain vahvistui Langsamer osan hitaaseen mutta voimakkaaseen loppuun.
II osa Adagio palasi pizzicatoon, klarinetti ja oboe soittivat kauniin teeman, jouset vastasivat, mutta pääosaan nousivat puupuhaltimet. Harvoin orkesterissa näin selkeästi puhaltimet esiintyvät soolona, nyt ne eivät jääneet muun orkesterin jalkoihin. Jouset näppäilivät Sehr Langsam, vaskien tullessa esiin kuulaina, jouset siirtyvät sormien tilalle, soitto nousi korkeuksiin, kunnes palasivat pizzicatoon hiljeten huilun ja klarinetin lopettaessa osan.
III osa Schertso: Molto vivace-Trio alkoi kuin kansanmusiikin valssi, voimakkaasti eläen ja heittäytyen koskeen. Suvannon pienet virit tulivat jousien tulkitsemana esiin, vasket nostivat veneen rannalle. Käyrätorvi veti huilun ja oboen auttamana uuteen suuntaan niityllä. Triossa ilakoitiin, soitettiin leikkisästi, elettiin huoletta koskesta noustua.
IV osa Finale: Adagio-Allegretto alkoi klarinetin kysymyksellä, yksi, kaksi, kolme kertaa, oboe vastasi kauniisti. Musiikissa noustiin päällystetylle tielle hetkeksi, ja palattiin takaisin puron varren lehdon siimekseen. Soitto antoi oikeutuksen siellä oloon, äkisti vieras joukko astui esiin.  Alkoi kilpasoitto, joka suli yhteen, ja orkesteri jatkoi matkaansa. Huilu, oboe ja klarinetti johti uuteen suuntaan, josta kaikki iloissaan soittivat, tässä pysymme, tähän pystymme.
Kapellimestari oli jo vanha tuttu, vaan ei osannut vieläkään taputusten saattamana ulos salista, kääntyi kesken matkan ja palasi lavalle, nosti kauniisti soittajat, ryhmät ja koko orkesterin ylös meidän taputtaessa.

perjantai 9. syyskuuta 2016






Tampereen Sinfoniaorkesterin perjantaikonsertti, Santtu-Matias Rouvali, Ilja Gringolts viulu



Ilta alkoi Sergei Prokofjevin Luutnantti Kije-sarjalla op. 60. Ensimmäinen osa Kijen syntymä soi kauniin varovaisena, kuin kesäinen santatie, jossa edettiin varvashyppelyillä. Hiljaisuudesta alkoi kuulua tunnistamattoman soittimen soolo. Ei näyttänyt olevan kukaan soittajista. Kauniisti etenevä varovainen, täyteläinen, kuin oboen, ei, huilun, ei, fagotti, ei sentään. Soitto lakkasi, orkesteri jatkoi hyppelyään, kesäinen päivä ympärillään. Toisessa osassa soittaja tuli esiin, Jonas Silinskas käveli hiljalleen paikalleen ja kohta alkoi taas tuo uskomaton ääni kaikua. Viikko sitten hän oli orkesterin solistina, silloin sai huimat aplodit. Syke toisessa osassa oli nopea, kävelijät olivat joutuneet alamäkeen. Pois hiekalta, nurmi luisti askelten alla tempon tahdissa, kukaan ei kaatunut. Ensimmäinen osa oli Kijen syntymä, toinen Romanssi ja kkolmas Häät. Tempo säilyi nopeana, häätanssi oli hurmaa orkesterissa. Neljäs osa Troikka jatkoi hurjaa elämää, Santtu-Matiaan paita alkoi kostua, kädet ohjasivat soitinryhmiä, sellot ja altot sekä toinen viulu antoivat aluksi tunnun kaiken kauneudesta, kunnes vuoroon pääsivät puhaltimet sekä rummut. Meno kiihtyi ja päättyi äkisti. Viides osa alkoi hetiKijen hautaaminen. Tummemmat sävyt nousivat esiin, hitaasti ensimmäisen osan tempolla, kunnes se palasi edellisen osan kiihkoon. Esitys oli vahva orkesterin taidon näyte, piano ja harppu kuuluivat sävelten seassa.

Ilja Gringolts asteli esiin viulunsa kanssa kuin vuosisadan alun juutalainen pankkiiri, tumma polviin asti ulottuva takki, tummat housut, musta tukka ja parta. Viulistin aloittaessa Erich Korngoldin viulukonserton D-duuri op. 35 ensimmäisessä osassa, Moderato nobile, mieleen nousi Nicole Paganiinin kapriisit ja niiden taiturimaiset juoksutukset. Toisen osan, Romance, Andantessa soivat huiluäänet upeasti vaihdellen kaikkien kielten yli vetävään jouseen. Se näytti olevan aivan kaarella huimimmissa nopeuksissa. Gringoltsin Stradivarius täytti salin, orkesteri tuntui paikoitellen olevan päällimmäisenä, alimmissa kielissä. Finaalissa solisti oli kuin viulu, maaginen ääni oli kaiken hallitseva, jopa orkesteri unohtui. Kuulimme myös ylimääräisen, jossa Gringolts sai todella lumota salin.

Väliajan jälkeen Richard Wagnerin sinfonia C-duuri www 29 Oli uusi elämys. Ensimmäinen osa alkoi hyvin iskevästi, mahtaillen, mutta soljui nopeasti soittimien harmoniaan. Vaikutelma oli voimakkaan, vahvan väkevä sopien hyvin alun iskevyyteen. Meno oli kaukana hiekkatien hyppelystä, muttei siinä marssisaappaita kuulunut. Toinen osa Andante ma non troppo, un poco maestoso soi kuin kirjoitettu. Hämmästelin kapellimestarin ja soittajien tarkkuutta, viittaus sai erehtymättä vastauksen soittajilta, ehkä siinä tuota majestosoa kuului. Ensimmäisessä osassa kuultu sävelkieli ei ehkä tuonut ennakkoasennetta niin esiin, mutta toinen ja kolmas osa tuntuivat iskevän kuin suoraan ajatteluun, tällaista sen kuuluukin olla. Viimeinen osa Allegro molto e vivace ei ensimmäisen osan tavoin ollut aivan ennakkoon ajatellun mukaista. Harmoonista, taidokasta, hyvin soitettua, täydellinen ilta.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

Jorma Uotinen tuli kaupunkiin

Teatteri täyttyi, esiripun raosta kaksi miestä, yksi nainen. Asettautuivat sellon, bandeonin haitarin ja kosketinsoittimen taakse. Aloittivat, Uotinen täytti kaiken tilan. Ranskalainen chanson kuin Aznavour. Lierihattu lilaa, pikkutakki valkoinen paita ja housut, puntit lyhyet soukat. Lilat sukat ja ne kengät. Kiiltonahkaa lila loisti kärjet kaukana edessä.
Jorma lauloi kappaleen toisensa jälkeen, syvä baritoni ääni vahvistimien läpi. Hattu maahan ja takki. Timantit loistivat kalvosimissa jalokivi sormuksessa. Keskustelut yleisön edessä liikkuminen ja mukaan otto saivat naurut ja taputukset. Pariisin taivaan alla sai yleisön rytmittämään mukana, La vie en rose ja tila oli täynnä ääntä Jorman kauniin vibraaton ja täyteläisen alarekisterin kaiuissa.
Jari Hakkarainen oli säveltänyt kaksi hyvin osuvaa kappaletta, hän oli kosketinsoittaja. Helena Plathan sellon ja Petri Ikkelä haitarin ja hyvin taidokkaat bandeonin takapotkut kuin Argentiinasta, vain salsatanssijat puuttuivat.
Jorma pujahti verhon taakse palasi pitkä perperi päällään jalassa käärmeennahkaiset hopeiset housut puntit vielä lyhyemmät. Ne kengät vain kärjet näkyivät solkisuojuksien alta. Baritonin kertoessa ranskaksi lehdet taipuivat mieleen ja niin Kuolleet lehdet kohistelivat salissa. Kerronta tiivistyi Seineen sen kätkemiin aluksiin, metallin ja puun palasiin, kuolleisiin lapsiin.
Takki sai mennä ja hattu, Jorma taipui muutamaan piruettiin ja kädet, ne saivat elon kuin tanssissa. Voimakkaat iskut rintaan ja otsaan äänen kohotessa ja äkisti katketessa antoivat kaikkensa yleisön elettäväksi.
Jorma istahti näyttämön laidalle, nousi kävelemään penkkien edessä laulun jatkuessa. Taputukset olivat sydämestä. Muutama suomenkielinenkin laulu solahti samaan Pariisin tunnelmaan.
Viimeinen kappale ja ylimääräinen bulevardilla vapautti kuulijat ja esittäjät parhaimpaansa.
Jorma Uotinen lähti kaupungista.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pentin tavoittaminen, keskustelu kirjasta








Monien kiireiden jälkeen aloin tavoittaa Penttiä. En saa häntä kiinni kotoaan, en Helsingistä, en aamulla tai päivällä, en illallakaan. Lehdestä huomasin hänen olleen pääkirjastossa puhumassa muiden koskilaisten kirjailijoiden kanssa. Samana päivänä oli Antilan Matin hautajaiset. Katselin lehtikuvaa Pentistä, enkä ollut aikaisemmin huomannut hänellä olleen valkoista kauluspaitaa ja siistiä yksiväristä puseroa. Siitä arvasin hänen käyneen Mattia saattamassa. Soitin taas illalla ilman tulosta. Hän oli varmaan palannut suoraan Helsinkiin, olihan siellä kirjallisuusmessut parhaillaan käynnissä.
Pari viikkoa kului, soitin taas. Puhelin oli varattu. Kahden tunnin kuluttua soitin uudelleen, Pentti puhui edelleen. Tiesin hänen ainakin yön yli olevan kotona, ja arvoin aamulla lähtisinkö sinne vai soittaisinko vaan sitkeästi. Puhelin hälytti pitkään. Äkisti:
- Pentti Linkola puhelimessa. Sanoin nimeni niin kuin aina, odotin vastausta.
- No hei... Kuulostelin ääntä, niin monesti olin hänelle soittanut, että varmuudella kykenin äänestä päättelemään hänen mielialansa. Ilahtunut ääni oli, vaikkei niin kuin ennen, vaan ei häirityn oloinenkaan. Aloimme juttelemaan. Minä kyselin, Pentti kyseli. Vähitellen ääni toisessa päässä alkoi päästä entiseen voimaansa.
- Olit täällä kirjastossa puhumassa, sinusta oli kuvakin.
- Niin olin.
- Olitkos Matin hautajaisissa?
- Kyllä vaan, Matti oli minulle tuttu jo kaukaa, olin hänen 50-vuotispäivillään Upinniemessä. Siellä sain tutustua hänen armeijan työtovereihinsa. Yksi niistä oli hautajaisissakin, hän muisti minut ja juttelimme. Matti oli hauska mies, hänellä oli aina valtaisa määrä tarinoita kerrottavana.
- Minä en tullut hautajaisiin, kun en niin vainajaa tuntenut. Pari kertaa kävimme toisillamme kylässä. Kyllä aina juteltiin kun kylillä nähtiin. Olin kutsunut Matin purjehtimaan Näsijärvelle. Painelimme keskellä selkää purjeilla, kun Matti äkisti sanoi,
- Täältä tulee savua.
Vilkaisin sitlooraan ja näin saman. Hyppäsin kapyysiin ja tempaisin päävirtakytkimestä virran poikki niin tehokkaasti, että avain katkesi tyvestään. Arvasin heti sytytysvirran jääneen päälle, se kun täytyi muistaa kääntää pois päältä. Hyppäsin sitlooraan takaisin ka yhdessä katselimme, ettei enää savunnut. Siinä sitten alkoi ankara mietintä, miten saisin virran takaisin päälle. Mattikin sitä kävi katsomassa kun pyysin. Sain hieman omaa aikaa ajatella.
- Ei tässä ongelmaa ole, kyllä minä purjeilla pääsen takaisin satamaan ja laituriin. Olisi se vaan helpompaa koneella, jos täytyy väistellä satama-altaassa.
Jatkoimme seilausta. Matti oli tuonut pienet konjakit mukanaan, ne naukattiin kohteliaasti redillä. Joimme kahvit ja söimme voileivät. Palasin kajuuttaan ja kollasin työkalujani. Merellä kun on aina pärjättävä yksin. Muistin purasimen, terävän kovasta teräksestä tehdyn piikin. Olin sen aina hionut nelikulmaiseksi, joten sillä saattoi hyvin kalvaa reikää. Asetin purasimen terän katkenneen avaimen perään virtalukossa ja iskin vasaralla muutaman laakin purasimen toiseen päähän. Terä upposi hieman tyngän sisään. Käänsin purasimesta varovasti, ja sain virrat päälle. No selvisin, mutta kyllä se oli noloa niin äärettömän tarkan meriupseerin ollessa mukana.
- No pitipäs, juuri kun kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Penttiä jo nauratti.
- Taisit olla kirjamessuillakin.
- Kyllä, minun ensimmäisestä kirjastani oli otettu pokkaripainos, jouduin oikein eteen puhumaan. Väkeä oli aivan tavattomasti. Sitten myin niitä pokkareita ja siihenkin tuli hirmuinen jono. Sitä myytiin vitosella. Olisi jono ollut varmaan lyhyempi, jos hinta olisi ollut 20 euroa.
En sanonut siihen mitään, vaikka ajattelin, ettei se mitään olisi vaikuttanut, kun Pentiltä sai nimmarin.
- Mitenkäs Sirkka on jaksanut, onko hän ollut täällä sinun kanssasi?
- On ollut, ja minä siellä Tapanilassa, nyt juuri tänään hän joutui, tai pääsi, muuttamaan, niin ei enää joudu asumaan yksin.
Juttelimme kotvan tästä asioiden käänteestä.
- Minä sain myös kirjani lopulta ulos painosta, toin sinullekin, oletko sitä katsellut?
- Sain sen, ja olen sitä lukenutkin. Valokuvathan olivat erinomaiset, ne minä katselin heti. En oikein ollenkaan muistanut sitä Reilimon matkaa. Olen saanut uudelleen mieleeni sitä tapahtumaa.
- Käytiinhän me silloin Salosillakin, Reilimolla olimme yötäkin.
- Kyllä sitä nyt muistan.
- Minä lähetin kirjan Annelille, Anulle ja Leenallekin.
- No se on mukava.
- Lähetin myös Marjatta Tapiolallekin, muistatkos, sille taiteilijalle Sysmästä. Siitä on kuvatkin, ja hänen äidistään Vanhasta Kertusta.
- Sen minä muistan, Kerttu on kai jo kuollut.
- Kyllä, vuosia sitten.
Siinä juttelimme kuin vanhoina aikoina. Hänellä oli käynyt entinen elinkautisvanki kylässä. Samassa seurueessa oli ollut pari kuvaajaakin, aikoivat varmaan saada sen julki televisiossa. Tämä karski entinen vanki oli ollut Kylmäkosken vankilassa viimeksi. Hän kertoi vankilavuosistaan.
- Muistatkos sen entisen vankilanjohtajan, olitkos sinä silloin minun kanssani myymässä?
- Muistan hyvin, hän asui siinä Kylmäkosken keskustassa puutalossa.
- No, tämä vanki oli kolunnut varmaan kaikki Suomen vankilat. Hänellä oli jo erityisoikeuksia. Omassa huoneessaan vangeilla sai olla 4 kirjaa. Tällä elinkautisella sai olla 70. Täällä minun luona käydessään hän oli hurjan näköinen, 192 cm pitkä, tukka harteille saakka, kaulassa jonkimmoinen risti puolirintaan saakka ylettyvässä ketjusta. Lisäksi hän oli kauhean ruma. Kun me olimme minun kammarissa, niin hän heti huomasi kirjan, jonka lainausta hän pyysi. Minä annoin, ja niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa. Lukenut ei hän ollut kirjaakaan ennen kuin täytti 40 vuotta. Siitä hetkestä hän alkoi ahmia kirjallisuutta. Lisäksi hän kertoi pienestä lapsestaan, sanoi ettei ollut lainkaan kiinnostunut aikaisemmin, piti niitä vaan riesana. Oma lapsi muutti täydellisesti hänen päänsä, mitään niin rakasta hänellä ei koskaan ollut ollut.
- Hormoonitoiminta oli muuttunut isyyden myötä, luonto toimii niin, että se maksimoi lapsen mahdollisuudet jatkaa elämää.
- Ei se minun lapsieni myötä alkanut heti syntymästä. Minä en ollut niistä kiinnostunut, ennen kuin alkoivat puhumaan. Pidin niitä kapaloissaan vain yhdentekevinä toukkina. Kyllä minä muuten hoidin niin, että aina oli ruokaa ja lämpöä.
- Onkos Helvetin Enkelit nyt käynyt sinua auttelemassa?
- Ei juuri, viime talvena muutaman kerran kalojen kauppaamisessa. Nyt ei ole sitäkään ollut.
- Oletkos ensi viikolla kotona, niin voin poiketa?
- On minulla Luonnonperintösäätiön tilaisuus ja retki viikon loppuna. Soita kuitenkin ennen kuin lähdet.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kalastaja kirja v. 2015

Kalastaja
Kalastaja
Sain valmiiksi kirjani Kalastaja. Hirmuinen oli ryhtymys. Pääsin maaliin Sääksmäki-Seuran yhteistyön tuloksena. Minä toimitin aineiston, jota olimme Jakke Tuomisen kanssa työstäneet ja Juha Myllylän kanssa taittaneet. Siis Juha taittoi ja minä hyväksyin. Oikolukujen jälkeen oli vuorossa painotyö.
Seuralle annoin kaikki oikeudet kirjaani, tulot ja korvaukset. Se koskee myös valokuvia, jotka ovat kaikki ottamiani.
Myös kirjan jakelu kauppoihin ja museoihin on seuran työtä. Minulla on kirjoittajan kappaleet ja muutama ylimääräinen, joita olen jakanut sukulaisilleni. Jos teistä lukijoista joku haluaa ostaa kirjani, käy se ottamalla yhteyttä Jukka Oksaan. Hän osaa myös kertoa, missä kirjaa on myytävänä. Hinta on 20 euroa.

Tämä on ensimmäinen myyntikirjoitukseni, lupaan, ettei juuri muita tule.
Jäljessä oleva teksti on lainattu Sääksmäki-Seuran kotisivuilta. Julkaisutilaisuus ehti jo mennä.


Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”. Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014.
Tervetuloa Pekka Turtiaisen "Kalastaja" -kirjan julkaisutilaisuuteen Voipaalan kartanoon Sääksmäelle torstaina 15.10.2015 klo 13!
Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”.
Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014.
Kyseessä on kertomus kahden miehen, Pentin ja Pekan ystävyydestä, ajatuksista ja toimista, loputtomasta uurastuksesta, peräänantamattomuudesta, unelmista ja niiden toteutumisesta.
Teos on väkevästi yhdessä eletty matka kalastuksen ja luonnonsuojelun aherruksessa kahdenkymmenen vuoden ajalta. Matkalla kuljetaan miesten kotikulmilta kaupunkeihin, torpista kartanoihin. Kirjoitukset näyttävät ankaran arjen, sen lomittumisen hengen tuotokseen, kahlitsemattoman mielen kehittymisen ja lopulta suojelumetsien perustamisen.
Matkaan mahtuu paljon kaloja, kilometrejä ja kohtaamisia.
Pekka Turtiainen
Tykistöupseeri, maanviljelijä, kasvatustieteen maisteri, kalastusavustaja 1994 - 2005. Harrastukset: partio, valokuvaaminen, kotiseututyö, talonpoikaiskulttuuri, sotahistoria, kirjoittaminen, puutyöt, puutarhanhoito, purjehdus, huilun soitto, bändisoitto, unelmointi ja päiväuni sekä lintujen talviruokinta.
Kalastaja kirja:
Kirjoittaja: Pekka Turtiainen
Kustantaja: Sääksmäki-seura ry
Ulkoasu, taitto ja kuvankäsittely: Juha Myllylä.
Kovakantinen, lankasidottu , 160 sivua, n.30 kuvaa.
Painopaikka: Aldus Oy
Kirjan julkaisutilaisuus torstaina 15.10.2015. Klo 13.00.
Voipaalan taidekeskus
Sääksmäentie 772
37700 Sääksmäki
puh: 040 3357071
http://www.valkeakoski.fi/portal/suomi/kulttuuri_ja_vapaa-aika/voipaalan_taidekeskus
Lisätietoja:
Pekka Turtiainen, puh: 040 7295066. Sähköposti: turtiainen@gmail.com
Juha Myllylä, puh 040 5399561. Sähköposti: juha.myllyla@valkeakoski.fi

Jukka Oksa, puh: 0403353377. Sähköposti: jukka.oksa@akaa.fi

maanantai 10. elokuuta 2015

Oppilaat kouluun ensimmäiselle luokalle v. 2015


Kouluun

Lapsen kehittyminen kolmen ensimmäisen vuoden aikana on valtava. Pelkästään kävelemään oppiminen on vaatinut tuhansia ja tuhansia toistoja, mätkähdyksiä eteen ja taakse. Vanhemmat osaavat osallistua tähän kehitysvaiheeseen oikein, innostamalla ja palkitsemalla. Lapsi tajuaa olevansa keskeytymättömän mielenkiinnon kohteena. Samanlaista oppimisen iloa hän saa puhumaan opetellessaan, onko ensimmäinen sana äiti vai isä, vanhemmat ovat ylpeitä kehittymisestä ja myös osoittavat sen lapselle.

Seuraava vaihe on ottaa oppia sisaruksista ja naapurin lapsista leikin keinoin. Mielikuvitus on tässä aivan keskeisessä osassa. Täytyy kyetä kuvittelemaan mahdollinen ja mahdoton, ilman rajoituksia. Näitä ajatuksia sitten testataan toisiin leikkijöihin, tehdään ne leikit, jotka saavat hyväksynnän. Pienen lapsen keskipisteenä oleminen vähenee, toisten huomioonottaminen lisääntyy. Lapsen työ on leikki, esivanhempamme hyvin oivalsivat oleellisen.

Meillä mennään kouluun sinä vuonna, jolloin täytetään 7. Sitä ennen ollaan päivähoidossa hyvin leikinomaisissa oloissa. Monet oppivat lukutaidon ennen kouluikää. Koulussa kaikki lukevat viimeistään jouluun mennessä. Tarvitseeko sitten osata lukeminen ennen koulun alkamista? Ei, siitä ei kannata huolehtia. Sitä varten on opettaja. Sen sijaan oppilaan isolla sanavarastolla on merkitystä. Muistamme kolmivuotiaan loputtomat kyselyt, mikä tämä on? Vanhempien tärkein tehtävä on vastata.

Paljon maailmalla on tutkittu koulun aloitusikää, se vaihtelee neljästä seitsemään. Tutkimuksissa on selvinnyt leikin ja leikinomaisen oppimisen myönteinen merkitys. Vastakohtana on muodollinen opetus, kouluopetus, jossa edetään opettajajohtoisesti. Meillä on Pisa - tutkimuksissa saatu huippupisteitä muihin maihin verrattuna. Yhtenä syynä on esitetty meidän opettajakoulutuksemme  korkeaa tasoa, toisena syynä  sopivaa koulun aloittamisikää.

Lapsen minäkuva koulun alkaessa on hyvin pysyvä. Jos hän ajattelee negatiivisesti: ”Olen tyhmä,” on koulumenestys heikompi verrattuna oppilaaseen, joka ajattelee positiivisesti: ”Kykenen tähän.” Tähän ei vaikuta oppilaan älykkyys. Vanhempien kasvatus positiivisen minäkuvan luomisessa on keskeisessä osassa ennen kouluikää. Siitä eteenpäin kaverien merkitys alkaa nousta merkittävämmäksi, murrosiässä tärkeimmäksi vaikuttajaksi.

Koulun aloituksessa hypätään esteitä, mitä useampi este, sitä hankalampi aloitus. Loikkien tarpeet syntyvät, jos syntyvät, koko siihenastisen elämän varrelta. Ensimmäinen luokka pakottaa sopeutumaan minä puhun, sinä teet vaiheeseen. Sopeutumista helpotetaan ns. pehmeällä alulla. Vanhempien ja opettajien yhteistyö on hyvin merkittävä.  Kahden lapselle tärkeimmän  auktoriteetin on osoitettava samaan suuntaan. Leikinomainen oppiminen alkaa vähetä. Tärkeintä olisi säilyttää kiinnostus uusiin asioihin sellaisena kuin se oli kolmivuotiaan kysellessä, mikä tämä on.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Huomioita lasten kasvatuksesta

 
Lapsen kehityksessä on kaksi tärkeää jaksoa, aika ennen syntymää ja ikävuodet kolmeen asti. Tupakan ja alkoholin vaikutukset napanuoran välityksellä ovat dramaattiset. Tämän lisäksi ovat vielä huumeet. Lapsen kasvun ja kehittymisen edellytykset voidaan tuhota jo kohdussa. Pahiten kärsivät aivot, oppiminen vaikeutuu ratkaisevasti.
Suhde äitiin, isään ja siskoksiin on ensimmäisiä elinvuosiaan elävän lapsen tärkein verkosto. Läheisyys, fyysinen kontakti, hymy, puhe, laulu ja leikki tai niiden puute vaikuttavat dramaattisesti tunne-elämään. Turvallisuuden tunne syntyy ihokosketuksesta. Tämä on huomioitu jo synnytyksissä, vauva annetaan äidin syliin heti, eikä enää läpsitä pikkuista parkumaan.  Nyt lapset erotetaan vanhemmistaan jopa alle vuoden ikäisinä päiväkoteihin. Vahva side omaan perheeseen katkeaa itkuun vieraalla ovella.
Lapsi kykenee kuulemaan kohdussa. Musiikki, äidin laulut, hyräilyt, ne herättävät uusia yhteyksiä aivoissa.  Lapsen kasvatus, oikeastaan pitäisi puhua elämään ohjaamisesta, antaa mahdollisuudet hyvään tai vajavaiseen kehitykseen. Käsitys itsestä muovautuu sen mukaan, millaista palautetta lapsi saa erilaisista yrityksistään, puheistaan ja puuhistaan. Pahin virhe on vähättely, et sinä osaa, sinä olet huono, en minä kerkiä, mene nyt tiehesi, taasko sinä.  Meidän tulisi kyetä antamaan lapselle mahdollisuudet yrittää itse saavuttaa oma parhaansa. Se riittää. Jos lapselle sanotaan, että hän on huono, hän helposti uskoo niin, eikä kykene kykyjensä edellyttämälle tasolle. Parhaatkaan synnynnäiset ominaisuudet eivät pääse esiin, mikäli kasvatuksessa on epäonnistuttu minäkuvan luomisessa. Tämä on huomattu jopa nerokkaiden ihmisten koulumenestyksestä. Vielä on mainittava sanavaraston kehitys. Koulun alkaessa ne lapset, joilla on keskitasoa parempi sanavarasto, ovat edellä myös jatkossa ylemmillä luokilla.  Puhu lapselle, leiki ja pelaa lapsen kanssa, ruoki hänen mielikuvitustaan, kannusta uusiin ponnistuksiin, arvosta hänen hullunkurisiltakin kuulostavia ideoitaan, hyväksy hänen leikkikaverinsa. Kokonaan on luovuttava entisen kaltaiselta rankaisemisen ja vähättelyn kulttuurista, saati sitten lapsen nolaamisesta. Mensa järjestää testaustilaisuuksia, joihin voivat osallistua kaikki halukkaat. Tavoitteena on löytää huippuälykkäät, jotka eivät itse tiedä kykyjään.
Pekka