Huilu ja orkesterit vv. 1994-2010

Huilunsoitto

Seminaarinmäellä oli uusien opiskelijoiden iltatapahtuma juhlasalissa. Katsomossa oli koko laitoksen henkilökunta ja opiskelijat. Kovin taitavia esityksiä ei vielä ollut harjoiteltu, pianonsoittoa, lausuntaa, huiluduo, vähäinen näytelmä. Karjaisen Hannele oli kurssin huilisti,  Pekka kuunteli esitystä jännittyneenä, olihan hän aikaisemmin soittanut viulua useamman vuoden. Sooloesitykset ovat aina hankalia. Viulun soittaminen oli tuskaista, opettajat olivat jääneet kotipaikkakunnalle, eikä taitokaan ollut kasvanut toivottua tahtia. Mutta huilu, soittimella oli pari etua puolellaan. Se oli pieni ja helposti kuljetettava. Ehkä suurin etu liittyi äänen puhtauteen. Virittäminen viululla soitettaessa oli korvan musiikillisuudesta kiinni. Huilun saattoi vain kasata, soitto oli eri oktaaveissa aina synkronissa. Kahvilassa seuraavana päivänä asia nousi puheeksi. ”Tuletko minulle opettajaksi, jos ostan huilun?” Hanneletta nauratti, mutta hän lupasi antaa tunteja. ”Mistä aiot sen huilun ostaa?” ”Tampereelta, tuletko mukaan valitsemaan?” ”Mennään vaan.”

Myyjä esitteli liikkeen huilut. Alkeishuilu soi jotenkin metallisesti Pekan korvaan. Tarjolla oli myös kalliimpi soitin. Siinä oli suukappale hopeaa. ”Mistä sen voi tietää, että se on hopeaa?” ”Tässä on stanssattu sanat pure silver tähän runkoon.” Hannele soitti näitä kahta huilua siten, ettei Pekka sitä nähnyt, ja ei siten voinut tietää kummasta oli kyse. Hopeisella suukappaleella varustettu huilu soi kauniimmin, se ostettiin. Takaisin  Raumalle linja-autolla, Pekka luki matkan aikana seuraavaan tenttiin. ”Mitä sinä luet, totako, ei sitä tarvi lukea.” ”Tuleehan se tenttiin.” ”Tulee tulee, mutta osaahan siihen vastata mitä tahansa yleistä, kyllä se läpi menee.” Sovittiin seuraavaksi illaksi ensimmäinen tunti. Kotona aloitettiin huilun kokoamisella, Pekka väänteli sitä, sai sen kootuksi ja alkoi puhkua siihen. Muuta ei sitten kuulunutkaan, pelkkää puhinaa. ”No, kai se tunnilla sieltä tulee, ääni.” Mutta ei tullut. Koko ensimmäinen tunti kului sen hakemiseen. ”Ota se huulille näin, koetas nyt näin, puhalla näin. Ohjeet alkoivat olla epätoivoisia, Pekka kyllä yritti, ei ääni vaan antanut periksi, se pysyi huilun sisällä. Pelkkään suukappaleeseenkaan puhaltaminen auttanut. Koululla kahvijonossa  Risto kysyi:”Millainen oppilas Pekka oli?” ”Huono,” aloitti Hannele, häntä nauratti, korjasi hieman, mutta olihan se huonoa. Kämpillä alkoi puhallusharjoitukset, puuuh, puuuh, puuuuh. Uudelleen niin että päässä huimasi. Silloin ääni nousi unestaan, kurkisti kolostaan, alkoi huojua, ja karkasi lopulta pois koko putkesta. Tunnit alkoivat sujua, nuoteista saattoi soittaa ja harjoitella kappaleita, kevään koittaessa sormituskin alkoi olla kohdillaan toisen oktaavin osalta. Ääni ei kuitenkaan vielä antautunut kokonaan. Se tuli ulos raakana, tasaisena, kovana. Vibraatto oli täysin poissa. ”Miten sinä sen saat aikaiseksi, tämä ei suju.?” ”Puhallus pakotetaan palleasta lähtiessään väräjämään, vähän kuin laulussa, mutta ei äänihuulissa tai kurkussa.” Seuraavana talvena Hannele lähti opiskelemaan maataloutta, heillä kotona tuli ajankohtaiseksi sukupovenvaihdos tilalla. Huilu meni laatikkoon.

Myllypuron koulussa Lahdessa vietettiin kaupungin saunalla Riitan läksiäisiä, eläkevuodet olivat tulleet täyteen. Takkahuoneeseen oli hankittu elävää musiikkia, pari miestä soitti, haitaria ja kannettavia urkuja. Tauon tullessa Pekka nousi esiin, kokosi huilunsa. ”Minä olen harjoitellut pienen kappaleen, soitan sen Riitan kunniaksi. Siihen ehkä pystyn, vaikken iloksi pystyisikään soittamaan. Esitys, ”Levon hetki nyt lyö” oli menestys. Riitta tuli halaamaan. Töitä sen kappaleen eteen oli tehty kovasti, siihen Pekka pystyi, ei useampaan esitykseen saati soittamaan muiden mukana. Soitonopettajaa ei ollut, harjoittelu oli keskeytynyt. Joskus tuntui mukavalta hieman puhallella, se ei vienyt taitoa eteenpäin. Juupajoella vietettiin Tapaninpäivän kutsuja. Kaikille oli sovittu pieni ohjelmanumero. Pekka harjoitteli Paulan kanssa pienen kansanlaulun, Paula laulaisi ja Pekka soittaisi. Tuli heidän vuoronsa, astuivat eteen, nuottiteline pystyyn, kumarrus ja huilu huulille. ”Ei se oikein osaa.” Sirkka, Pekan äiti laukaisi. ”Olipas se kannustavasti sanottu,” Pekka suhautti ja aloitti. Esitys meni hyvin, Paula lauloi kauniisti, eikä huilusta kuulunut virheääniä. Opettajan hankinta oli tehtävä, muutoin ei koskaan saisi iloa huilusta Pekka. Eläkevuodet alkoivat, huilun ostosta oli kulunut viisitoista vuotta. Valkeakoskella oli tuttu huilisti, musiikkiopiston rehtori. Hän tiesi Pekan huilusta, ja lupasi aloittaa opettamisen. Viimein tunnit alkoivat, 1996. Kerran viikossa, teoriaa ja soittoa. Sormitukset paranivat, oktaavit alkoivat löytyä, korkeimmat sävelet pysyivät piilossa. Harjoittelua jatkettiin sitkeästi. Vibraattoa ei kuulunut. Ääni oli raaka, soittajankin korvissa. Timo toi yhä vaikeampia nuotteja, pieniä klassikoiden teoksia. Ne olivat kauniita, syntyi halu saada ne kuulostamaankin kauniilta. .Palleaharjoituksia jatkettiin, huulia koetettiin saada rennoksi, oikeaa kulmaa puhallusaukkoon muuteltiin, sormia koetettiin rentouttaa. Kului ensimmäinen talvi, jatkettiin toisena, aloitettiin kolmas talvi. Äkkiä kotona huilu alkoi väristä puhallettaessa. Pekka ryntäsi peilin eteen katsomaan, mitä tapahtui. Värisevä ääni jatkui, se kuulosti kyllä hyvältä, mutta oli liian nopeata. Tunnilla selvisi sen olevan mäkätystä, äänihuulet tuottivat värinän kovassa paineessa. ”Tämä saattaa sattua kokeneillekin soittajille, siitä vaan on nyt päästävä eroon.” Harjoiteltiin neljättä talvea, tunnilla musiikkiopistolla huilusta paukahti kaunis vibraatto. ”Se on siinä!” Timo huudahti innoissaan. Oikea äänenmuodostus jäi pysyväksi, soitto alkoi olla nautinnollista, edistyminen loikkasi eteenpäin. Harjoitustunteja oli päivittäin 3-5 tuntia, teoria kulki tunneilla mukana, sävellajit tulivat tutuiksi. Pekka suoritti opistossa ensimmäisen tutkinnon kiitettävästi.

Timo johti Toijalan VPK:n orkesteria. Se harjoitteli kerran viikossa Lastumäen koululla. Pekka houkuttui mukaan. Aluksi oli vaikeaa soittaa muiden kanssa ja tarkassa näytetyssä rytmissä. Onneksi huilisteja oli useampia, ja he olivat jaetut  I huiluun ja II huiluun. Kakkosessa aloittelijan oli helpompi päästä mukaan. VPK:n harjoittelutahti tiivistyi kirkkokonsertin edellä, Päivölässä pidettiin soittoleiri lauantaina. Se auttoikin paljon eteenpäin. Vaikeita kohtia ruuvattiin useita kertoja. Pekalle tuli pieni soolo, se oli Joonas Kokkosen säveltämässä Viimeiset kiusaukset teokseen sisältyvä Paavon virsi. Kappale oli hyvin melodinen ja kaunis, stemmat eivät olleet erikoisen vaikeita. Harjoituksissa kaikki jo oli sujunut. Toijalan kirkossa väki oli jo istumassa, ennen kuin sakastista orkesteri asteli alttarille. Timo nosti kätensä, soitto alkoi. Kansa kuunteli aivan hiljaa, musiikki kiersi kuulijat verhoonsa, muun maailman kuulumattomuuteen. Paavon virsi alkoi. Soolo oli siinä alkupuolella, Pekka katsoi kapellimestaria aloituksen merkiksi. Huilu soi niin kuin pitikin. ”Aah, tämä on jotain!” Musiikin lakattua kuului huimat aplodit, Timo nostatti orkesterilaiset ylös, kumarsi kuuntelijoille. Pekka huumassaan kumarteli Timon mukana. Ei huomannut muitten seisovan suorana, kumarrukset kuuluivat Timolle. Se pieni moka ei haitannut, eikä siitä muut soittajat mitään sanoneet.

Tuli uusi talvi, mukaan tuli toinen orkesteri, Opiston Pelimannit. Sitä veti Tikan Yrjö, moniosaajien suvun hanuristi. Siihen kuului neljästä viiteen osallistujaa, ja joskus useampikin. Muut soittivat kaksirivistä, Yrjö isoa haitaria ja Pekka huilua. Harjoituksia oli taas kaksi tuntia viikossa, eri päivinä kuin VPK: harjoitukset. Pelimanneilla oli rento meininki, välillä Heimo lauloi mukana, esityksissäkin. Kaksirivistään hän soitti korvakuulolta ja muistista, samoin Olli, ja mukana satunnaisesti käyvä toijalalainen Heljä. Musiikkiopistolle tuli Tampereelta uusi nuori huilisti, Rea. Pekka kysyi, josko hän antaisi huilutunteja. Niin alkoi monivuotinen yhteistyö, talvisin säännöllisesti kerran viikossa, kesällä epäsäännöllisesti. Rea oli hyvin kunnianhimoinen, hän otti opetuksen ammattimaisesti. Taffanellin harjoituskirjaa alettiin käydä läpi. Soitettavat kappaleet olivat yhä vaikeampia, samalla kauniita klassisen musiikin helmiä. Niitä oli mukava harjoitella, kun Rea antoi hyvät ohjeet ja lyijykynällä merkitsi huomautukset ja soittoneuvot nuottien ylälaitaan. Kevätpuolella nuori klarinetinsoittaja aikoi lopettaa orkesterissa käyntinsä. Timo puhui siitä Pekalle. ”Antti aikoo lopettaa soitot, häntä täytyisi saada kannustettua pysymään mukana.” Siitä syntyi uusi orkesteri: Lorukeppi. Pekka pyysi siihen Antin ja Kaisan, huilistin II huilusta, nuoren, vielä koulua käyvän vaaleapään. Maijalle tuli puhelu: ”Pekka täällä moro, mä alan vetää pientä orkesteria, kaksi huilua ja kaksi klarinettia. Tuletko mukaan?” Lankoja pitkin välittyi Maijan innokkuus. ”Tulen, heti, missä harjoitellaan?” ”Aloitetaan meillä ensi sunnuntaina.” Nuottien haaliminen alkoi heti. Timo lupasi antaa apuaan opiston musiikkikirjastosta. Harjoitukset alkoivat, alkuun haparoiden, mutta vähitellen yhä notkeammin. Jokainen sai omat stemmansa kotiin, joita sitten harjoittelivat. Seuraavalla tunnilla soitettiin läksyt, ja sitten mentiin uusiin nuotteihin. Paula oli vielä töissä päivisin, kotona saattoi harjoitella ilman toisen kiusaantumista. Kolmen orkesterin nuotit, ohjelmien hankinta ja harjoittelu sujuivat Lorukepissä ja pelimanniorkesterissa mainiosti. Nuotit olivat sen verran helpompia, että mukana pysyi hyvin. VPK:n huilustemmat olivat usein liian vaikeita, korunuotit olivat tehdyt ammattisoittajille, jotkut niistä olivat vaan liian vaikeita. Sormet eivät tahtoneet taipua tikutukseen korkeissa oktaaveissa.

Toijalan vanhainkodissa oli kahvitarjonta ja hiukan ohjelmaa asukkaille. Kuulutus: ”Nyt soittaa Lorukeppi yhtye, siinä on kaksi huilua ja kaksi klarinettia.” Orkesteri astui esiin ja aloitti. Olivat yhdessä sopineet esiintymisistä. Joka paikkaan mentäisi, minne pyydetään, ja maksua ei oteta. Esiintymisiä tuli  Pälkäneeltä, Valkeakoskelta ja Toijalasta. Lasten päiväkodeissa soitettiin, Sääksmäen kirkossa esiinnyttiin Jumalanpalveluksissa useita kertoja. Pekka alkoi soittaa ristiäisissä, syntymäpäivillä ja häissä sekä hautajaisissa soolokappaleita. Ne harjoiteltiin Rean kanssa hyvin. Esiintyminen oli sekä hermostuttavaa että mukavaa. Nautinnolliseksi se muodostui soittotaidon kasvaessa, ansatsin parannuttua niin, ettei sitä tarvinnut soittaessa ajatella. Ääniala alkoi saavuttaa kaikki oktaavit, aivan korkeimmat sävelet eivät olleet esityskelpoisia. Toijalan VPK soitti useita juhlia, Lastumäessä, urheiluhallissa, Arvo Ylpön koululla. Pelimannit esiintyivät Tamperetta myöten, vaikkakin hiukan harvemmin. Virsikirjauudistus jätti vanhan kansan ilman omia tuttuja sävelmiään. Se kismitti, vaikka saattoi niitä opetella nuoteista. Se ei korvannut kanttoria ja urkuja. Kauhasen Kari oli Sääksmäen kirkkoherra, lääninrovasti ja hyvin joviaali herra. Pekka marssi kirkkoherranvirastoon juttelemaan asiasta. Sen tuloksena alkoi kilpasoitto kanttorin kanssa Jumalanpalveluksissa. ”Kun minä soitan, siitä ei saa kirkkokansalle mainita.” Se oli ehto, joka pidettiin aluksi. Varmuuden ja taitojen myötä alkoi tulla pyyntöjä esittää soolokappaleita. Ehtoollismusiikki oli vaativaa soittoa. Harras tilanne, virheitä ei saanut tulla. Kanttorin kanssa valitut kappaleet opeteltiin niin hyvin kuin mahdollista. Rea antoi niihinkin ohjeitaan.

Sydän alkoi reistaamaan. Leposyke saattoi nousta yli 160 kertaa minuutissa ja työpulssi nousi melkein 250 lyöntiin. Tämä alkoi estää esiintymisiä. Tampereella ravattiin kardiologisessa keskuksessa, suunniteltiin leikkausta. Johtava lääkäri tutki tarkasti. ”Tässä on nyt sellainen tapaus, jonka minä leikkaisin heti. Uusi menetelmä Ranskasta on otettu meilläkin käyttöön. Minä ensimmäisenä alan niitä leikata. Siinä katetri työnnetään reisivaltimosta sydämen luo ja katkaistaan väärät johtoradat. Minä en uskalla leikata teitä, koska teissä on verenvuototauti. Sydämen alue on niin verinen, että jos siellä alkaisi vuoto, niin te voisitte jäädä leikkauspöydälle.” Siihen oli tyytyminen, lääkitys uusittiin, mukaan tuli ennen tuntematon sydänlääke. Uuden koktailin vaikutus oli positiivinen, soitto ei kuitenkaan jatkunut orkestereissä. Joitain sooloja Pekka kyllä soitteli, ylioppilasjuhlissa, häissä. Sekin alkoi vähetä. Juupajoella Kitin luona oli kutsut. Sinne oli kutsuttu vanhoja Kitin kavereita ja myös Pekka ja Paula. Päivällisen jälkeen istuttiin salissa, ja Pekka alkoi soittaa jouluisia kappaleita. Yksi vieraista oli musiikkiopiston rehtori Järvenpäästä. Hän kuunteli soittoa ja alkoi pyydellä soittajaa Huilisti lehteen. Pekka kieltäytyi. Pyytely jatkui niin kauan, että suostumus oli annettava. Mikäs siinä sitten, keskusteltiin Pekan harjoittelusta, montako vuotta sitä oli kestänyt. Rehtori oli innoissaan. Kotona tuli soitto, rehtori kysyi: ”Montakos vuotta sinä todella olet harjoitellut?” Pekka muisteli ja vastasi ynnättyään ne vuoden, kun hänellä oli ollut opettaja. Ei kuulunut rehtorista enää.