Siirtopurjehdus Porista Luvialle v. 1983

Purjehduksen opettelua

Porin pursiseuran laiturissa kellui vanha puinen Hai. Sitä olivat hakemassa Timo ja Pekka kotisatamaan Luvialle. Retki kestäisi päivän verran, ensin ajo Raumalta Poriin, sitten purjehdus ja taas lopuksi autolla Raumalle. Heinilän Olli oli automiehenä. ”Teille tuleekin aluksi rapsakka tuuli, Porin aukon ylittämisessä laineet eniten käyvät, siitä eteenpäin olette saariston suojassa.” Timo ja Olli tuon matkan olivat useasti tehneet, Pekalle se oli uutta. ”Me kävimme aina Eeron kanssa Rihtniemessä tai sitten Uudessakaupungissa. En tiedä, miksei tänne suuntaan koskaan ollut matka.” ”Morjens nyt ja kiitos, olet sitten Laitkarissa vastassa.” Astelivat laiturille, vene oli tuulen alla aivan mantereen vieressä. Sadevarusteet ja pelastusliivit sekä hiukan provianttia oli mukana. Hyppäsivät veneeseen ja alkoivat nostaa purjeita. Keulapurje oli melko pieni Haiden tapaan, varsinainen voima tuli isostapurjeesta. ”Minä irrotan keulan ja siirrän venettä köydellä laiturin päähän, että voimme tiukata purjeet.” ”Irrota vaan, mutta älä käy laituria myöten, tule tänne sitlooraan.” Pekka hieman ihmetteli, mutta luotti täysin Timoon. Hänen koko ikänsä kestänyt harrastus veneilyyn oli vienyt hänet aina Suomen mestaruustasolle purjehtimisessa. Vettä hieman tihuutti, vetivät sadevaatteita ylleen ennen irroitusta, Timo jätti kumihousut puolitiehen, Pekka veti takinkin päälleen. Sadevaatteet olivat hyvät pitämään veden ulkopuolella, mutta hiostivat heti sisältä, jos joutui enemmän työskentelemään. ”Mitäs meinaat?” ”Pakitetaan tästä purjeella, kiristän hieman isoa, ole valmiina ottamaan keulan jalus sisään, kun käännymme.” Tuuli otti purjeeseen kiinni ja alkoi työntää venettä ulos laiturista. Taitavasti pinnalla ohjaten veneen keula alkoi kääntyä oikealle, styyrpuuriin, kun kokka oli ohittanut vieressä olevan veneen perän. Hai liikkui vielä taaksepäin, Timo irroitti perän poijusta, kiskaisi ison jalustimen tiukkaan paapuurin halssille, tuuli tuli nyt toiselle puolelle isopurjetta. ”Nyt jalus kiinni!” Pekka veti styyrpuurin puoleisen jaluksen kiinni knaapiin vinssin kautta. Hai keinahti styyrpuurin lanteelle ja soljui äänettä laiturin sivua veneitten peräpuolelta kohti avovettä. ”No niin, koulutus alkoi,” mietti gasti ja veneen toinen omistaja. ”Saas nähdä miten paljon Timo viitsii minua opettaa, kaikki otan kyllä vastaan.” Tuuli tarttui kunnolla niemen takaa, keula alkoi kohista, vene nyökkäili vanhojen maininkien yli. Miesten naamat säteilivät ensimmäisellä yhteisellä purjehduksella. ”Venda!” komensi kapu, käänsi pinnasta kaikki oikealle, jolloin veneen kokka käännähti sulavasti vasemmalla yli tuulen silmän. Gasti irroitti jaluksen, keulapurje lepatti hetken valtoimenaan toiselle puolelle. Nyt kiristettiin paapuurin jalus. Iso kääntyi puominsa varassa paukahtaen, sen jalus oli jo aluksi tiukattu sopivaan kireyteen. Masto piirsi komean kaaren, oikealta vasemmalle veneen mukana tuulen painamana. Parras painui aaltoihin ja Hai syöksähti uudelleen huimaan loikkaan.

Vene oli lehdessä myytävänä. Yhdessä sitä kävivät katsomassa Porin keskustassa Kokemäenjoen kirkonpuoleisella rannalla. Myyjä oli saanut perheeseen uusia jäseniä, ja hänen oli luovuttava veneestään. Näkyi hänelle haiku tulevan, niin kovasti hän otti siitä viimeisiä kuvia. ”Tällä on voitettu Suomen mestaruus, ja usein se on ollut palkinnoilla. On tuossa perämoottorikin ja sille riki tuossa perässä. Paljoa sitä ei ole käytetty, aina purjeilla mentiin.” ”Ei Hailla saa koneella ajaa kuin kanavassa.” Timo seilasi alusta loppuun purjeilla. Joskus iltasella palatessa päivän reissulta merituuli heikkeni kovasti. Siellä sitten lilluttiin niin kauan, joskus tuntikausia, että päästiin laituriin. Hai ostettiin kahteen mieheen, Olli lupasi tulla ajamaan se Pekan kanssa merelle pursiseuran laituriin. Arki-iltana irrotettiin köydet, Olli kiskaisi peräprutkun käyntiin ja peruutti kivireunuksesta eroon, keula alkoi lähestyä liian nopeasti laituria, Pekka ryntäsi keulaan antamaan jalalla hieman joustoa iskulle. Aivan terävimmässä kärjessä oli ruostumattomasta teräksestä tehty kaunis hela. Hieman se raapaisi graniitin pintaa ponnistuksista huolimatta. Ei siitä mitään vahinkoa seurannut, keula käännettiin virran suuntaan merelle. ”Täällä voi sitten uiskennella mitä tahansa, jääkaapeista alkaen, niin että seuraa tarkasti, mihin ajat,” sanoi Olli antaessaan pinnan hallinnan gastille. Veneessä on aina oltava kippari, ja se oli nyt Olli. Hänellä oli kokemusta ja reitin tuntemus, samalla myös vastuu veneestä ja miehistöstä. Ohitettiin Kirjurinluoto. ”Tänne tulee aina kesäisin Jazzeille paljon veneitä mereltä. Asuvat sitten niissä pitkin laitureita ja rantoja.” ”Jaaa, se onkin komea tapa kuunnella oman veneen kannella juhlia ja katsella väenpaljoutta.” ”Tuolla on vihreä keppi, näetkös sen? Se ohitetaan oikealta.” Seuraavana oli punainen keppi, se ohitettiin vasemmalta. Kepit olivat väylämerkkejä, vasemmalla oli punainen ja oikealla vihreä, silloin kun kuljettiin väylän suuntaan. Nyt mentiin väylää ulos, ja merkit oli otettava toiselle puolelle. Jos ei tiennyt väylän suuntaa, niin se oli katsottava merikortista, siihen oli piirretty nuoli osoittamaan oikean suunnan. Näitä keppejä ei Pekka aiemmin ollut veneellään ohittanut, ja joutui näin aina varmistamaan Ollilta oikean suunnan. Lähestyttiin Reposaareen menevää siltaa, sen ali pääsisi vain silloin, kun siltavahti avasi väylän kulkijoille. ”Minä olen soittanut aikaisemmin tulostamme, mennään vaan lähemmäs siltaa ja kierrellään siinä, jos se ei heti aukea.” Silta-arkuista painui aika tuuli tulijoita kohtaan nostattaen lyhyen ja terävän aallokon. ”Mennäänkö sillan jälkeen purjeilla, siinä on vielä vähäsen matkaa?” ”Mikäs siinä, nostetaan vaan, sanot sitten mitä on tehtävä.” Silta nousi, miehet nostivat purjeet, Pekka oli edelleen pinnassa kiinni. Olli sammutti moottorin sillan kohdalla, hyppäsi keulapurjeen kimppuun, tuuli tuli liian päin. Pekka ei osannut ottaa ajoissa toista halssia, enää ei ollut veneellä voimaa kääntyä tuulen yli. Aallokko alkoi painaa venettä päin sillan pengerrystä. Tilaa ei ollut enää kääntää maan puolen halssille, ranta oli liian lähellä. Olli juoksi perään ja huikkasi mennessään: ”Onko sinulla hyvä vakuutus tälle veneelle?” Hän laski moottorin alas ja alkoi riuhtoa sitä käyntiin. Laineet löivät yli moottorin, vene tuntui menetetyltä, kone ei käynnistynyt. ”Perhana, varmasti vesi kastelee sen, ei se lähde.” Pekka oli jo aivan neuvoton, katseli kuinka Olli nytkytti bensaa koneeseen ryyppyhanikasta. ”Nyt se ainakin kastuu liiasta bensasta.” Silloin kone pärähti, pelastus koitti. Ajoivat hieman ulos rannasta, tiukkasivat purjeet, sammuttivat koneen ja voimansa tunnossa antoivat tuulen kuljettaa.

Säppi jäi oikealle, Yyterin hiekkarannat vasemmalle, Timo ohjasi kohti salmea ja Ryöväskeriä. Saarten suojassa maininki loppui miltei kokonaan, aallot pienenivät mutta tuuli jatkui puuskaisena jouduttaen matkaa. Välillä saaren takaa puuska otti kovempaa kiinni, vene kallistui mukavasti, vesi huuhteli miltei kannen tasalla, sitlooran sivusarja esti pärskeitä pääsemästä sisään. ”Meidän pursiseuran tukikohta on tuossa Ryöväskerissä. Siellä on luotsiasema ja tähystystorni. Meillä on siinä poijupaikkoja ja kunnon laituri. Sinne tehdään usein sellaisia päivän retkiä.” Veneitä tuli vastaan suojaisilla reiteillä, jokunen purjevenekin. Niitä kaikkia tervehdittiin, Timo taisi tuntea kaikki moottoriveneilijätkin. ”Katsos, tässä on maston huippu korkealla, korkeammalla kuin keulastaakin kiinnitys. Silloin saadaan iso trimmattua tuulen mukaan. Täällä takana vantissa on tällainen kukonjalaksi ristitty talja. Vantin toinen pää on mastossa aivan huipussa kiinni. Maston huippua saadaan taivutettua tällä kukonjalalla.” Mielellään Timo  kertoili veneen trimmaamisesta, kilpailuissa purjetrimmaus oli ollut hänen tehtävänsä. Eihän tällä lyhyellä siirtopurjehduksella voitu monia asioita käsitellä, jotain painui kuitenkin Pekan mieleen. Maisemat olivat metsäisiä saaria ja kalliorantoja. Meressä oli paljon kareja, joten reitillä oli pysyttävä. Timo taisi nämä vedet ja karit jo ulkoa osata, merikortista seurattiin missä mentiin. Laitkari näkyi jo, vähäinen aukko oli vielä ylitettävänä, oikealle haarautui Raumalle menevä väylä.