Purjehdusta Raumanmerellä v. 1983

Ankaraa harjoittelua

Vene oli saatu Raumalle Petäyksen laituriin. Luennot junnasivat Seminaarinmäellä, Pekka seurasi vain pilviä ja tuulen suuntaa. Illalla mentiin ulos purjeilla, jos vain keli salli. Autolla Sorkantielle, hätäinen syöminen ja ajo rantaan. Kohtalainen tuuli, aaltoja jonkin verran, lähtö laiturista oli helppo koneella. Petäyksen niemen jälkeen kiskottiin iso mastoon, puomi lepäsi saksipukkien varassa, tuuli tarttui isoon, vielä kova veto nostimesta ja purje oli maston huipussa. Samassa mahonkiset saksikannattimet lennähtivät mereen. Keulapurje oli seuraava, sen Pekka oli aikaisemmin litsannut, kiinnittänyt etureunastaan vanttiin, vaijeriin kiinni. Se oli siten keveä ja nopea vetää ylös. Nopea syöksähdys takaisin istumalaatikkoon, molempien purjeiden tiukkaaminen, peräsimen kääntäminen veneen saatua vauhtia, ja Pekka haki katseellaan kadonnutta pukkia. Siellä se keinui aalloilla, veneen kokka kohti, saksien ohitus, nopea käännös uudelleen, ja sakset saattoi nostaa veneen partaalta ennen kuin veneen vauhti taas kiihtyi. Onnistunut manooveri nosti kipparin itsetuntoa, vaikka omasta mokasta ne sinne mereen joutuivat. Oli aika katsella sataman liikennettä, ottaa merikortti polville ja hakea linja, mitä pitkin ajettaisiin. Eihän purjeveneellä aina voinut niin linjaa ajaa, se riippui tuulen suunnasta valittuun kulkusuuntaan. Sataman edusta oli tyhjänä veneistä. Veneen päästessä salmen suojasta ensimmäiseen aukkoon, tarttui tuuli kovana purjeisiin, kallisti solakan veneen aivan partaalleen, aallot kasvoivat hetkessä niin, että vene keinahteli ylös alas kohistaen keulan veden vaahdoksi. Pekka katseli ja tajusi muiden jääneen sataman suojiin. Hetken suuntia katseltuaan hän päätti ajaa Kuuskajaskarin väylää. Sinne sopi tuuli niin, ettei tarvinnut kryssiä, kääntää venettä puolelta toiselle. Tiukkaan täytyi kuitenkin ajaa ylös tuuleen, vene painalsi ääneti huippuvauhtiaan, ylös aaltoa, alas aaltoa, mutta tiukasti kallellaan. Tuuli tasasi voimallaan veneen kulkua painaen purjeisiin sellaisen paineen, ettei vene juurikaan rullannut laidalta toiselle kölin painaessa vastaan. Moottoriveneissä ei tätä tuulen ja painavan kölin vaikutusta ollut, niinpä niissä oli hankala ajaa toisissa tuulen suunnissa, ne keikkuivat lähes holtittomasti puolelta toiselle. Hai meni kuin hauki, solakkana, sulavana kaunottarena. ”Jihuu, tässä on jotain, vangita tuulen voima veneeseen, ajaa sen ansiosta ääneti, ilmaiseksi, tätä ei moottorilla ajaja koskaan saavuta, vapautta.” Aaltojen väleistä oikealta pilkahteli meriläisen avoveneen kulkua. Näytti sillä olevan suunta myös Kuuskajaskariin. Hetken kuluttua menivät rinnakkain, tervehtivät kohteliaasti. Meriläisen ääni hukkui tuuleen, sen pakoputkesta nousi sininen sauhu repiytyen samassa harsoksi ja kadotessa aaltojen väliin. ”Kas, pappa päästelee veneellään runkonopeutta, noin kuutta solmua, kovempaa se ei enää kuljekaan, kaivautuu vaan syvemmälle mereen.” Pekka katseli toisen veneen kulkua, miten aalto sen keulasta miltei perään painui laaksona, nousten taas ennen perää yläaalloksi. Tuollaisen veneen maksimivauhdin määräsi veneen rungon pituus, metrit vastasivat jotakuinkin nopeutta solmuina, se vesilinjan pituus, joka syntyi veneen kulkiessa. Veden päällä olevalla pituudella ei ollut vaikutusta nopeuteen. Purjevene oli meriläistä pitempi, Pekka tiesi ohittavansa moottoriveneen, jos vain tiukkaisi jalukset maksimivoiman saamiseksi purjeista. Hiljalleen toinen vene jäi taakse, Kuuskajaskarin saari alkoi lähestyä. Sen laituriin ei purjeveneellä ollut asiaa, se oli puolustusvoimien hallinnoimaa aluetta. Hai palasi samaa reittiä.

Toisella purjehduksella harjoiteltiin reivaamista, purjealan pienentämistä. Sitä varten oli isoonpurjeeseen stanssattu reivireiät kahteen riviin. Purjeen nostinta oli löysättävä, sidottava reiästä naru läpi ja tiukattava se puomin ympäri. Näitä reikiä oli useita, jotta purje saatiin kauniisti istumaan, ja että reiät kestäisivät tuulen rasituksen. Tämän jälkeen taas nostimesta nostettiin ison mastoliikki tiukaksi. Purje ei nyt noussut niin korkealle kuin aluksi, reivireiät estivät tämän. Mastoliikki täytyi myös tiukata, sitä varten purjeessa oli hieman vahvempi reikä etuliikissä. Tuulta ei ollut kovin, oli hyvä harjoitella reivauksen sujumista. Siihen yleensä ryhdytään tuulen noustessa niin, ettei venettä voinut enää ajaa riittävän suorassa, jolloin vauhti putosi. Äärirajalleen kallistunutta venettä oli muutenkin hankala ajaa, kulku on vaikeaa, kajuuttaan ei juuri olisi asiaa laidan muuttuessa lattiaksi. Reivaus kyllä onnistui hyvin, tärkein opetus siinä oli, että siihen on ryhdyttävä ajoissa, ennen pakkoa. Näin tuuli ei vielä riehuisi liian kovana. Hai oli hyvin tuulta kestävä, sen köli oli suuri ja painava, ja vene oli hyvin loppujäykkä, se siis kallistuttuaan jäi asentoonsa, vaikka tuulen voima vielä kasvoikin. Oli vielä toinenkin keino vähentää tuulen vaikutusta, vaihtaa keulapurje pienempään. Pekka harjoitteli sitäkin. Ensin veneen kokka suoraan tuuleen, jalustimet löysiksi, jolloin tuuli ei enää kallistanut venettä eikä vienyt eteenpäin. Keulapurje alkoi lepattaa puolelta toiselle, nostimen vapautus maston juuressa ja nopea ote purjeesta sen tullessa hakojen varassa alas vaijeria, keulastaakia. Purje täytyi nyt vapauttaa hakasista, litseistä. Ne olivat ns. pistoolihakoja, joita hyvin hallitsi yhdellä kädellä. Vielä jalusten ja nostimen solmut irti ja purje oli vapaa. Pienempi purje, joka oli neulottu vahvemmasta kankaasta kiinni nostimeen, litsit kiinni, jalukset solmuun alaetureunan purjerenkaaseen, ja kippari saattoi ojentaa vanhan purjeen sitlooraan, kiskoa nostimesta myrskypurjeen ylös ja loikata itse perässä sitlooraan. Reivaus oli tehty. Sillä ei ole mitään tekemistä suunnan kanssa. Pekkaa harmitti tuo väärinymmärrys julkisuudessa. Poliitikot ja toimittajat vaan rakastivat suunnan reivausta puheissaan ja kirjoituksissaan. ”Jaha, ison jalus tiukkaan kiinni, keulan jalustaminen, ja purjehdus saattaa jatkua. Kyllä tuo olisi aika homma kovassa tuulessa maininkien rullatessa venettä, nuo käsin solmittavat reivireiät ovat hankalat. Onneksi on jo kehitetty järjestelmä, jossa saan paikaltani laskea isoa ja kiristää sen taasen ilman, että täytyy nousta kannelle ja sitomatta yhtään solmua. Sellainen riki tulee minun uuteen veneeseeni.”

Harjoittelut jatkuivat jokaisella reissulla, välillä laitettiin vene piihin. Se oli jäänyt sanana Pekan mieleen jo lukiessaan lapsena Hornblowerin seikkailuja purjelaivoillaan. Taisipa termi tulla Aarresaaressakin tutuksi. Ei se ollut kummoinenkaan temppu. Siinä laskettiin purjeista tuulen voima melkein kokonaan pois, iso jalustettiin eri puolelle kuin keulapurje. Näin vene pysyi paikallaan keula tuuleen käännettynä. Purjeiden vähäiset voimat kumosivat toisensa, tarpeen mukaan hiukan isoa tiukatessa suuntaa saattoi  korjata. Retket pitenivät Raumalta etelään ja pohjoiseen, vielä palattiin yöksi  satamaan. Kaikki harjoittelu tähtäsi Ahvenanmeren kiertämiseen, siellä oltaisiin yksin, kaikki täytyi pystyä itse tekemään. Vene oli varustettava niin, että se olisi oma koko maailmansa. Köysien irrotessa ei tarvinnut maista mitään, ei toisista apua, vain tuuli ja meri. ”On pystyttävä rantautumaan erilaisiin satamiin, katsottava merikortista etukäteen päivän reitti, yöpymispaikat, hätäsatamat, jos matka täytyisi keskeyttää.” Pekalla oli lista tarvikkeista, proviantista, vaatteista, suojavarusteista, merikorteista, monenlaista tarvittiin ja hankittiin. Yllättäen merikorteista olikin Raumalla pulaa. Aivan aukotonta kartastoa ei kyettykään saamaan. ”Pahus, Naantalista eteenpäin jää pieni väli, johon karttani eivät yllä. On kyllä sinne saakka ja kohta taas koko loppumatka, mutta insinööri Petterssonin kohta jää auki. Ei se estä matkaan lähtöä. Seilaan Naantaliin yöksi ja hankin puuttuvat mailit sieltä.” Merikortteja kippari osti kahdet, ensin normaalit kortit ja sitten pienoismerikorttisarjat. Ne olivat osoittautuneet varsin käyttökelpoisiksi. Ne oli sidottu kierreselkäisiksi sarjoiksi, uuden sivun sai helposti esiin sivua kääntämällä. Haittana siinä oli pienennetty koko, joskus tuli niin hankala paikka, ettei merkkiviidakosta saanut oikein selvää. Silloin iso kortti pelasti tilanteen. Veneessä oli pieni primus keitin, kaksiliekkinen, sillä hyvin kävi ruoan laitto. Yleensä keitettiin merivedessä perunoita, paistettiin makkaranpaloja ja kananmunaa, hätävarannoksi hankittiin lihasäilykkeitä, ryynejä ja jauhoja. Vielä teetä, kahvia, sokeria, hedelmiä, onget, bensaa, polttoainetta keittimeen, lautaset, mukit, pannut, kattilat. Illat pitkät Pekka luki tentteihin, harjoitteli pianonsoittoa, luki purjehduskirjoja, sanastoa, merimiestaitoa, purjehtimisesta kertovia tietokirjoja, matkakirjoja. Joshua Slocum tuli tutuksi. Vielä täytyi käydä Suodenniemellä  katsomassa tilatun veneen edistymistä. Sitä ei kyllä ollut. Asko puuhasi milloin mitäkin, linja-autojen penkkien käsinojien laminointiakin, mutta ei venettä. ”No, hitot siitä nyt, tänä kesänä on vene ja matka, sen jälkeen katson mitä voin tehdä uuden veneen hyväksi.”