Pekan kirjoitus Kronstadtin retkestä

Retken nuorimman kertomus

Taasen matkalla Karjalaan. Tällä kertaa suuntasimme pääkohteelle Kronstadtiin ilman Hakalan Matin ja ev. Rautalan opastusta. Kyllä matka näinkin sujui, mutta pikkuista skarppausta olisimme toivoneet. Olimme saaneet olla jo kaksi kertaa niin hyvin järjestetyillä matkoilla, että odotuksemme olivat kait liian korkealla.

Sivuutan Suomen osuuden ja olemme jo Viipurissa. Montosen Masa, kymmenillä matkoilla olleena kertoili meille leppoisaan tapaansa erilaisista tapahtumista, Viipurissa ja kannaksella. Paljon nähneenä ja kokeneena hän ei paljon välittänyt keskittyä asiaansa, vaan hän jutusteli niitä näitä, pääasiassa kuitenkin sota-ajoista. Taistelukuvauksia hän ei kertaakaan kyennyt esittämään, mutta ei se meille suuri puute ollut, kun olimme samoilla paikoilla, joissa olimme saaneet ev. Rautalan perusteelliset kuvaukset karttoineen.

Summan kylässä poikkesimme talvisodan kuuluisaan torjuntapaikkaan. Täällä oli rakennettu ajoissa valtavat betonibunkkerit kahden puolen tietä ja vielä sivusuuntiin siten, että paikka oli puna-armeijalle miltei ohittamaton. Korsut, siis bunkkerit olivat rakennetut niin lujiksi, ettei veli venäläisellä ollut sellaista kalustoa, millä he olisivat kyenneet asemat vaientamaan. Bunkkerit kestivät kaiken kaliberisten tykkien ja hyökkäysvaunujen ammukset. Miehet taistelivat asemissaan, jotka olivat täydellisesti varustetut huoltoa ja nukkumista myöten. Korvat vaan vuotivat verta helvetillisessä omien ja vihollisten tulituksessa. Tietäähän sen kun kuvittelee itse olevansa pienessä huoneessa, ja taukoamaton tykin ammusten jyly sekoittuu omien aseiden lähtölaukausten ääneen. Yhdessä bunkkerissa, jota ei saatu vallattua, ovat sotilaat ilmeisesti vieläkin sisällä, venäläisten lopulta hyökkäyksen edetessä räjäyttäessä oviaukon lopullisesti umpeen. Laitan tähän valokuvan lähinnä tietä olevasta bunkkerista, joka on vasta rauhan tultua räjäytetty. Siinä oli tarkoitus ilmeisesti räjäyttää bunkkeri kerralla hajalle, mutta siinä olikin katto kääntynyt kuin saranoillaan keskeltä toisen puoliskon päälle. Vaikuttava näky linnoituksen jykevyydestä.

Endel Nord, itse taisteluissa mukana olleena on tuon ajan tapahtumat kirjannut paperille omakohtaisesti eläen. Hän myös esitti taistelukuvauksen linja-autossa matkalla Terijoelle. Tilanne oli varmasti hänelle äärimmäisen jännittävä ja tunteikas vielä vuonna 2002.

Terijoella , Pohjolan Rivieralla alkoi majoittumisseikkailumme. Lina-auto pysähtyi poertin ohitettuaan ja retkeläiset alkoivat purkautua ulos. Oppaamme Masa ja Ritva painelivat menojaan. Me emme olleet saaneet mitään ohjeita minne pitäisi majoittua. Laukut purettiin bussin vatsasta ja jono alkoi hiippuroida kauimmaisen tornihotellin luo, ilmeisesti ensimmäisten vetäminä.

Aulassa alkoi passien poisotto ja huoneiden jako. No, meidän neljän porukasta puuttui Endel. Ei häntä kukaan ollut huomannut kaivata. Kysyin bussikuskilta, oliko hän tarkastanut bussin, myös vessan ennen poistumistaan. Eihän hän ollut, ja niin hän paineli kiukkuisena takaisin autolle. Ritva ja minä lähdimme katsomaan muiden tornien auloista, olisiko Endel eksynyt sinne. Ritvalle tuli niin paljon tuttuja ja selitettävää, ettei hän päässyt eteenpäin. Minä jätin hänet ja painelin kohti autoa. Kuski tuli jo vastaan ja sanoi auton olevan tyhjän. Voi saamari, mistä Endel nyt löydetään. Bussin takana oli pieni vastaanottorakennus, painelin sisään, ja sieltähän Endel jo löytyi istumasta, mutta voi kauhistus, hän oli kaatunut kasvoilleen maahan ja oli hieman huumaantunut. Poskipää oli musta ja veressä, puheen hän kyllä hyvin ymmärsi, muttei oikein tahtonut pysyä tolpillaan. Minä kaappasin hänet käsikynkkään ja lähdin taluttamaan kohti meidän hotellia. Siinä me kaksi kurvailtiin polun laidasta laitaan, kuski toi Endelin laukkua.

Pääsimme siitä huoneisiimme, ja Kalle oli luvannut meille pienen illanistujaisen huoneessaan. Koputimme Villen kanssa Reinon huoneen ovelle tarkistaaksemme samalla Endelin tilan. Reino oli hyvin huolissaan, koska Endel oli saanut edellisellä matkalla sydänkohtauksen ja joutui turvautumaan lääkärin apuun. Minä olin saattanut Endelin huoneeseen ja tuupannut hänelle lääkkeet naamariin juoman kera, mutta enhän voinut tietää, mitä väriä ja kuinka monta piti ottaa. Hyvin se meni, Endel kyllä antoi hyvät tiedot, ja lääkkeet löytyivät, mutta niiden ottaminen oli hieman vaikeaa, koska hän ei pysynyt istumassa, vaan valahteli aina puolelta toiselle. Minä tuin, annostelin ja tuuppasin vesilasia vuoronperää. Makuulle hän jäi hyvin rauhallisesti.

Reino oli kuitenkin lääkärin kannalla, ja niin me saimme Ritvanh kiinni ja hän hommasi sairaanhoitajan paikalle. Mitattiin verenpaine ja pulssi, ei häikkiä. Sairaanhoitaja lupasi päivystää ja oli valmiina tilaamaan tarvittaessa lääkärin.

Kalle oli tällävälin tehnyt tiedustelu- ja hankintamatkan hotellille. Koputimme hänen huoneen ovelle ja astuimme sisään. Siellä Kallella oli konjakkia, kahvia, lohikalaa, teetä ja leipää. Rattoisasti siinä juttelimme ja hiljalleen naukkailimme Kallen eväitä, kuitenkin hyvin sopivasti, sillä retkemme pääkohde olisi edessä seuraavana aamuna.

Bussimme nousi Kronstadtin padolle Suomenlahden pohjukassa, ja millaiselle padolle. Olihan siitä ollut Suomen lehdistössä juttua, mutta itse paikan päällä vasta paljastui sen valtavuus, pituutta yli kaksikymmentä kilometriä, leveyttä kymmeniä metrejä, tie päällystettynä, vaikka se oli vain keskeneräinen eräänlainen ajoura. Merivesisulut olivat aivan hirmuiset, satoja tonneja painavina aivan jokaisen kohdalla oman voimalaitoksen tarvitsevina ne tekivät vieläkin , kymmenen vuoden rappion jälkeen, suurvaltamaisen olon. Oli padolla siltakin, mahdoton betonikolossi, mutta ei liikenne ollut koskaan sille asti ohjautunut, me vain ajoimme sillan vierustaa parikymmentä metriä silla alapuolella. Siinä nämä valtavat laitteet olivat rapistuneet ja ruostuneet. Uudelleen käyntiin nytkähtäessään tämä työmaa saattaa ensitöikseen purkaa kaiken heikkokuntoisena ennen uuden rakentamista. Siis todellista suurvaltameininkiä.

Ajettuamme jo Kronstadtin ohi, jäimme autosta ja nousimme linnoituksen valleille ja kasemateille. Suureksi harmikseni siellä ei ollut jätetty minkäänlaisia tykkejä jäljelle, ne kun olisivat olleet Suomenlahden komeimpia, mutta kait ne oli sulatettu, Kasematteihin emme päässeet sisälle, päällisin puolin ne näyttivät vahingoittumattomilta. Ehkä vielä turistien virratessa rahoineen tännekin nuo rakennelmat kunnostetaan matkailukohteiksi.

Palasimme pätkän takaisinpäin ja käännyimme sisään kaupunkiin, kohti Pietaria, joka siinsi hyvin näkyviimme lahden pohjukassa. Hämmästyin perusteellisesti havaittuani, miten suuri Kronstadt oli, yli 20.000 asukasta, suuri osa tietysti sotilaita ja heidän perheitään. Mutta tuo valtaisa laivastoasema ja merikadettien koulutuspaikka tarvitsee edelleen melkoisen siviilirakenteen toimiakseen. Se oli ollut meille suomalaisille suljettu kaupunki, niinmuodoin en tiennyt odottaa niin suurta asutuskeskusta.

Miehiä kiinnosti sotalaivaston kunto ja alusten määrä, ja he alkoivat painella puiston läpi satamaan. Minä jäin kaupunkiin torin varrelle ja kävelin parin korttelin ympäri katsellen ihmisten touhuja. Tuli siihen sitten nuorimies juttelemaan. Kohtelias hän oli, kyseli haluaisinko ostaa kellon. En halunnut, sanoin pistäneeni kellon pois ranteestani -73, enkä sen jälkeen ole sitä mukanani tarvinnut kantaa. Nuorukainen esitteli kiuitenkin kultaisen rannekellonsa, ja minä kysäisin hintaa. Hän sanoi sen maksavan 2000 dollaria, arvelin hänen kulkevan kellonsa kanssa vielä seuraavanakin kesänä. Kuitenkin hän oli ainoa kauppias koko kaupungissa, ketään muita ei tullut tyrkyttämään mitään. Oiva kaupunki, sinne täytyy palata, ennen kuin turistit pilaavat sen. Me saimme olla aivan rauhassa, se oli hienoa.

Villen kanssa kiersimme paikallisen Anttilan, tuli Kallekin siihen mukaamme. Kauppa oli korttelin laajuinen, kiersi jalkakäytäviä myöten, katettu tila ja liikkeitä toisensa jälkeen. Sisäpiha oli tyhjä. Kalle innostui ostamaan sieltä kameran ja lenkkitossut. Minä ostelin ulkotorilta joitain mausteita ja hedelmiä.

Kahville olisimme vielä menneet, mutta kaljaa jouduimme juomaan aurinkoisessa puistossa pikku myymälän kupeessa. Siinä oli rattoisaa istua ja seurustella kahden paikallisen rouvan kanssa. Kumpikaan ei puhunut toistensa kieltä kuin pari sanaa, mutta hyvin tulimme toimeen, ja olisimme viihtyneet pidempäänkin, mutta rouville tuli noutaja ja meille bussi.

Palasimme samaa tietä ja oli vasta iltapäivä menossa ja hotelli odotti. Me esitimme oppaallemme Valentinalle, että hän hankkisi meille jonkin muun ruokapaikan, niitähän näytti olevan pitkin rannikkoa toinen toistaan houkuttelevamman näköisiä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Olisihan se pitänyt jo edellisiltä matkoilta oppia, että paikalliset oppaat ovat järjestelmän oppaita. Niinpä me kyllä saimme ruokamme kaikin samassa salissa, mutta tietenkin paikkana oli samanlainen valtion laitos kuin omamme, suuri ja kalsea. Lisäksi jouduimme valottomaan pohjakerrokseen, diskoon, jonne kulku kävi vessojen ohi. Sinne meni kesäiltapäivän aurinko ja meren raikkaus. Syödä kyllä saimme.

Hotellilla iltapalan jälkeen, olimme sopineet menevämme katselemaan Terijoen hiekkarantaa. Sinne johti hotellilta hyvät polut, ja väkeäkin oli kävelemässä pitkin ja poikin. Rannassa oli pikku baari ja mukavia huvimajoja, joihin mahtui kymmenkunta istumaan saman pöydän ääreen. Veteraanit valtasivat yhden tällaisen majan meidän käyttöömme sillä välin kun minä hain kauempaa paikkaa minne mennä. Seuraamme oli liittynyt myös kuljettajamme. Muutaman tovin kuluttua kuoromiehet alkoivat laulaa. Kuljettaja oli mukana juonessa ja kävi hakemassa kaikille paukut baarista, sitten oli minun vuoroni hakea , ja minäkin aloin laulaa. Kuuntelivat sitä kovin toisesta huvimajasta, ja alkoivat myös laulaa, suomeksi. Kilpalaulannaksihan se meni. Kalle veteli komeasti, Ville ja Reino säestivät ja minä mukana. Muutaman tovin kuluttua toisen huvimajan naiset tulivat luoksemme. Sopuisasti he mahtuivat joukkoomme, kuten kuvakin osoittaa. Oli heillä miehetkin mukana, mutta he jäivät hävinneinä omaan majaansa. Lauloimme yhdessä ja vuorotellen. Vieraamme olivat kait Lappeenrannasta, kuorolaisia tietenkin. Skool, ja taas laulettiin. Loppui se kuitenkin, valomerkki kesken kaiken. Ei auttanut kuin lähteä hiiviskelemään huoneitamme kohti, vieraamme ja me käsikynkkää. Tiehaarassa erosimme halailtuamme kaikki aikamme, minä aloin vetää Villeä ja Reinoa kohti hotelliamme, Kallella oli halailu vielä kesken. Hauska ilta.

Viimeisenä päivänä lähdimme kohti Tali - Ihantalan maastoa. Meidän oli päästävä rajavyöhykkeelle, ja siinä oli tietenkin tarkastus. Rahalla siitä päästiin läpi. Rajavartijat sekä tullivartijat olivat heikosti palkattuja ja alttiita vaatimaan hiukan tippiä rutiinivirkatehtävistään. 20 euroa tällä kertaa. Ihantalan kirkon raunioilla ehdimme tiukasta aikataulusta huolimatta ottaa taistelijoiden maljat.

Viipuri, runneltu taskuvarkaiden täyttämä tori, me painuimme suoraan kohti pyöreätä tornia, taskuvarkaat jäivät jälkeemme ovisuuhun norkoilemaan. Me nousimme ravintolaan , istuimme pöytään ja tilasimme ruokaa. Hyvin jo maittikin. Kauniit Tatjanat soittivat meille musiikkia ja hymyilivät koko ajan meihin vilkuillen. Välillä kävin toivomassa jonkin kappaleen. Maan tavan mukaan soittajille oli maksettava erikseen heidän esityksestään, hoidin maksun poislähtiessämme.

Torilla, tietenkin törmäsimme edellisiltaisiin laulutyttöihin, halasimme jälleen ja huikkasimme heit, sillä meillä alkoi olla kiire autolle. Ville lupasi mennä suoraan, minä jatkoin torilla piraattilevyjen kimppuun. Ostin mitä tarjolla klassista oli ja tulin autolle. Kaikki paikalla paitsi Ville, tietenkin, en olisi saanut päästää häntä yksin menemään. Reinon kanssa palasimme vauhdilla torille, Reino lähti kauppahalliin, minä torille. Ei missään. Palasin torin reunalle, ja sillä välin Reino oli jo käynyt kauppahallin läpi takaisin autolle. Siellä Ville oli, mistä tuli, sitä en tiedä, mutta kaikki olimme koossa. Viime hetkellä minä vielä pyysin k7uljettajaa avaamaan oven, kristallikauppiaat olivat koko ajan tarjonneet tavaroitaan, minä tingin, tietenkin, mutta sillä rahalla en saanut. Nyt bussin jo käydessä ojensin kauppiaalle tarjoamani summan ovenraosta, ja nyt kaupat syntyivät. Bussissa jo huusivat, että älä päästä sitä enää ulos, mutta enhän minä ulos mennytkään, tusina pikareita on nyt Sääksmäellä. Ehkä oppivat huutelijatkin kauppoja tekemään.

Kotisuomeen pääsimme taas sutjakkaasti, Karjala jäi taakse.

Pekka