Tampereen
Filharmonian konsertti 27.4. -17 Tampere talossa
Konsertti alkoi
suoraan Bela Bartokin viulukonsertto nro 2:lla. Solisti oli Valeriy
Sokolov, hänen soittonsa hurmasi. Viulun ääni ylettyi hyvin
saliin, myös orkesterin voimallisempien osien aikana. Rouvali oli
tehnyt hyvää työtä tämän balanssin saavuttamiseksi.
Aloitus orkesterille
oli hapuilevasti kirjoitettu, kaksitahtisessa tempossa ei ollut
mitään yhtymäkohtaa solistin osuudelle. Voimallinen viulun ääni
hallkaisi tuon pienen epäröinnin, ja orkesteri pääsi hyvin
tukemaan soittoa Rouvalin erinomaisessa ohjauksessa. Solistin viulu
oli tykki, jota hän käsitteli huiman taiturillisesti. Ensimmäisen
osan räjähtävä loppu suli toisen osan suloiseen aamuun.
Ensimmäinen osa mentiin taidolla, toinen tunteella. Huilut, oboe ja
klarinetti säestivät askeettisesti viulun tunnelmointia, kunnes
viulun korkean huiluäänen välityksellä päästiin
dramaattisempaan aiheeseen. Puupuhaltimet soittivat uuden aiheen
viulun kanssa, joka vaihtui huilisti Anna-Leena Jämsän ja solistin
uuteen teemaan.
Kolmannessa osassa
intensiteetti nousi, käyrätorvet antoivat turvallista selkänojaa
viululle, kunnes Silinskansin trumpetti räjäytti salin. Rummut
ohjasivat solistin hurjaan lopetukseen.
Taputushuuman
jälkeen solisti soitti meille ylimääräisen kappaleen. Se olikin
oiva lopetus hänen osuudelleen illassa. Taiturillisuus nousi uudelle
tasolle, viulun käsittely, äänien syttyminen kuin itsestään ja
romanttinen ote soittoon ihastuttivat yleisön. Valeriy Sokolev
esitti loisteliaan ja taiturimaisen finaalin. Se nosti ensimmäisen
puoliajan muuten aneemisen sävelkielen loistoon.
Väliajan jälkeen
kuulimme Igor Stravinskyn Tulilinnun, sarja orkesterille. Joskus käy
niin, että hyvin nautittavan, taiturillisen solistin esityksen
jälkeen orkesteri nousee samalle tasolle soittaessaan. Nyt niin
kävi, heti ensi tahdeista alkaen. Sali täyttyi lämpöisistä
sävelistä. Orkesteri saattoi Rouvalin johdolla paneutua vain
itseensä ja yleisöön. Sordiino oli poissa. Viisosainen sävellys
spoitettiin miltei putkeen, vain ensimmäisen ja toisen osan välillä
oli pieni tauko. Se sopi hyvin, Santtu-Matias tiesi mitä teki. Hänen
vaistonsa ja musiikillisuutensa osoittautui jälleen
huippusuoritukseksi. Jyhkeät patarumpujen ja isorummun paukahdukset
kiihdyttivät orkesteria ja yleisöä yhä yhtenäisemmäksi
musiikilliseksi eläimeksi. Taputukset vain jatkuivat ja jatkuivat.
Hyvää Japanin matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti