Hurraa Kokkonen
Sali oli ääriään
myöten täynnä. Lava oli etureunasta perän lavoihin täynnä.
Odottava tunne Joonas Kokkosen Requiem sopraanolle, baritonille
sekakuorolle ja orkesterille alkoi väliajan jälkeen viiltävän
kauniisti kuoron tempautuessa heti mukaan Hannu Linnun ja orkesterin
vauhdittamana. Kolme ensimmäistä osaa kaikuivat jykevinä, kuoro
osoitti huumaavan voimansa, orkesteri nosti jälleen soittonsa
samalle huuman tasolle.
Hämmästyneenä
kuuntelin ensimmäistä kertaa Kokkosen teosta. Unenomainen taika
ympäröi minut istuessani silmät kiinni, solistit baritoni Aarne
Pelkonen ja sopraano Helena Juntunen olivat tasavertainen pari.
Juntusen ääni oli kuulaan kaunis. Pelkonen kykeni baritonina
loistavaan tulkintaan. Heidän yhteislaulunsa ja kuoron tuki
viimeisissä osissa kaikui suloisena, kevyenä henkäyksenä. Ero oli
suuri verrattuna esim Mozartin Requiemiin, Kokkosen hyväksi.
Alussa kuultiin
Magnus Lindbergin Feria. Säveltäjä oli koonnut orkesterille matkan
ilmalaivalla. Ilman kuulutusta noustiin suoraan koneiden laulaessa
pilvien tasalle, koko sali. Ikkunoista katseltiin ihastuttavia
maisemia, joita Lindberg maalasi eteemme. Huomasin pitäväni
teoksesta. Jotkut soittimien sävyt olivat outoja, mutta outo
olimatkakin, joskin kiinnostavan kaunis. Lintu piti vanhan
orkesterinsa tiukasti ohjaksissaan.
Erkki Melartinin
sinfoninen runo Traumgesicht oli hyvä jatko Lindbergin musiikille.
Nyt ei oltu ilmalaivassa, vaan lähdettiin alppiniityltä alas
laaksoon kirkonkellojen kaikuessa. Onnistunut ilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti