Miten löytää
hukkuneet tavarat, miten pitää rutiinit kunnossa eläkkeelläkin ja
miksi ne tavarat hukkuvat? Nykyään tietää muitten hukkaamista
asioista ja tavaroista Facebookin avulla. Siellä harmitellaan
esineiden kadottamista, ja lukijat koettavat auttaa. Erityisen
tunteikkaita ovat hukkuneet, kadonnet kotieläimet. Yleensä koira
tai kissa. Hämmästyttää se nopeus, millä kaverit alkavat auttaa.
Postaukset menevät heti jakoon ja yhä useammat tietävät asian ja
pitävät silmänsä auki. Kiitettävää yhteisöllisyyttä.
Tavallisin hukkuva
esine on kodin avaimet. Niitä lie jokainen hakenut, ja melkein
kaikki ne myös löytänyt. Tavallisin paikka avaimille on miehillä
housujen tasku ja naisilla laukku, reppu tai kassi. Monesti naiset
myös laittavat avaimet eteisen pöydälle oven avattuaan. Vaan aina
ne avaimet eivät päädy pöydälle tai kassiin. On kiire viedä
maidot jääkaappiin, päästää kissa tai koira pissalle, auttaa
lasta riisuutumaan. Silloin avain usein menee keittiön pöydälle,
jopa jääkaappiin. Sinne ne unohtuvat, kunnes seuraavana päivänä
niitä haetaan ja hermostutaan. Yleisin kysymys on. ”Minne sinä
olet laittanut minun...” Miehet säästyvät hukkaamisesta uuden
muodin mukaisen ketjun ansiosta. Siinä se roikkuu vyöstä pitkänä
lenkkinä ja toinen pää on taskussa. Siellä ovat avaimet isossa
nipussa. Eipähän pääse hukkumaan.
Sitten hukkuvat muut
pikkutavarat, esim. teatteriliput tai passi. Liput kädessä mietit,
minne ne kannattaisi laittaa, jotta sitten parin kuukauden päästä
ne löytäisi. No, ne laitetaan ilmoitustauluun nastalla. Siinä ne
killuvat ja peittyvät uusien ilmoitusten alle ja väliin. ”Missä
ovat teatteriliput?”, ja etsintä alkaa. Ensin katsotaan pöytien
päältä ja lehtikasojen alta. Sitten syynätään kaikki laatikot.
Viimeiseksi mennään vaatehuoneeseen ja aloitetaan tutkia housujen
ja takkien taskuja. Viimein kaikilla on huuto lähellä.
Amerikkalaiset ovat tutkineet tätäkin. Tulokseksi he saivat 15 cm.
Sen matkan päästä esineet keskimäärin löytyivät siitä
paikasta, missä niiden olisi pitänyt olla. Paula löysi lopulta
liput kirjoituspöydän liinan alta, noin 0,5 cm. Fb- ystäväni haki
avaimiaan toista päivää. Minä sanoin 15 cm. Avaimien olisi pitänyt
olla eteisen pienessä laatikossa, hyllyssä. Hän ilmoitti minulle
löytäneensä ne lähempää, alahyllyltä. Huoltoasemalla myyjä
etsi autopesuun mennessäni leimasinta. Minä taas: ”15 cm.”
Myyjää nauratti, mutta kertoi sitten heidän hakeneen joukolla
saksia, niiden paikka oli tiskin vieressä lasihyllyllä. Löytyivät
hirveän hakemisen jälkeen oikeasta paikasta, mutta hyllyä ylempää.
Minä sain Jakkelta
lahjaksi pienen olkalaukun. Se on punainen ja kankainen. Siinä on
monta pientä lokeroa ja yksi suuri, mihin mahtuu lompakko ja
pikkukamera. Kodin avaimet siirsin sinne, auton avaimet myös. Se on
helppo napata mukaan, kaikki tarvittava on siellä aina. Paitsi
silloin, kun olen tarvinnut lompakkoa kotona, enkä olekaan laittanut
sitä sinne takaisin. Sitten olen kaupungissa asioimassa ilman rahaa
ja maksuvälinettä. Koetan parantaa tapani, nytkin tuo laukku on
sivupöydällä, ja lompsa sekä avaimet siinä. Kameraa en aina
muista, mutta kännykässäkin se on. Niin, laukun takana on hyvä
tasku kännykällekin. Autossa laitan laukun keskikonsolissa olevaan
lokeroon, ja kansi kiinni. Paulan kanssa kaupan pihassa minä
sammutan auton, otan virta-avaimen mukaani, paukautan oven kiinni ja
naps, laitan ovet lukkoon. Kaksi askelta, ja muistan laukun jääneen
autoon. Pian sen sieltä haen. Sama toistuu kotiin tullessa, saatan
olla jo ulko-ovella, kun muistan avaimien olevan siellä laukussa.
Sitkeästi opettelen laukun käyttöä. Yhä useammin se tulee
mukanani ensimmäistä kertaa autosta poistuessani. Tyytyväisenä
menen sisälle ja istun tuoliini. Kunnes äkkiä muistan kauppakassin
jääneen takaluukkuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti