Olemme vuodessa
2018, tammikuuta. Olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä kahdeksan
vuotta. Tapaamisemme harvenivat kirjani ilmestymisen jälkeen,
muuttuivat virallisemmiksi. Nauroimme vähemmän, kerroimme
sattumuksistamme vähemmän, ystävyyttä oli vähemmän.
Pentin täytettyä 80 vuotta pyysin häneltä lupaa saada julkaista juhlista jutun Valkeakosken Sanomissa. Olihan Sydän-Hämeen lehtikin niistä kirjoittanut. Istuin iltaa tutussa keittiössä. Tiesin Pentin antaneen Wallin kirjoittaa hänestä, toimittajan Valkkarissa. Niinpä esitin, että kirjoittaja olisi hän. Varmasti hänellä juttu siitä olisi jo valmiina. Katselin Pentin vanhentunutta , kumaraa asentoa pöydän päällä. Uurteita hänen poskillaan, silmiään, joista palo oli poissa.
”Kirjoittakaa sitten, jos haluatte.”
Aamulla soitin Wallille. ”Minä en koske tikullakaan siihen juttuun. Hannu soitti minulle aamulla. Pentti oli soittanut hänelle ja pyytänyt Hannua estämään poikien kirjoitukset.” ”Tämä on sitten selvää, antaa olla.”
Jotensakin sekavaa. Siis Pentti antoi minulle luvan, ja pyysi Hannua estämään kirjoituksen. Miksi sitten antoi luvan? Miksei soittanut minulle? Mitä Hannulla oli tämän kanssa tekemistä? Jäin odottamaan. Iltapäivällä Hannu soitti minulle, kertoi Pentin puhelusta. Kiitin tiedosta, vaikkei se enää mikään tieto ollut.
Kivipirtissä
tapasimme taas, juhlien rääppiäisissä. Pentti oli jo kuin vanha
ukko, pää oli mittansa hartialinjan edessä, kumarassa. Sanoja tuli
harvakseltaan, syöminen vaikeaa. Ei tainnut minulle sanoa mitään,
ellen minä aloittanut juttua. Silloin kyllä vastaili.
Kului aikaa, Pentti soitti. Entiset tutut jutut aluksi. Sitten hän kysyi, voisinko viedä hänet ja Sirkan Laitikkalaan kirjailija tapaamiseen. Sovimme päivän. Aloin selvittää Paulan kanssa, oliko se päivä oikea. Soitin Sydän-Hämeen lehteen. Eihän se ollut. Tilaisuus olisi vasta viikon päästä. Sovimme uuden ajan, ja olimme Paulan kanssa sovittuna hetkenä Vähä Uotilassa. Ensimmäiseksi ajoimme Suttilan mansikkatilalle Laitikkalaan . Sieltä jatkoimme mukavaan kylä tapahtumaan Ilmarin pirtille. Siellä Hovi ja Kokkola esittivät taas mainion potpurin kesäisessä auringossa.
Kirjailija
tapaaminen oli heti perään Laitikkalan kirjaston edessä
urheilukentällä. Sinne oli pystytetty iso teltta. Se oli täynnä
väkeä, pidimme Paulan kanssa penkkiä Penttiä ja Sirkkaa varten,
he kun olivat sisällä juttelemassa Kaari Utrion ja hänen miehensä
Lintilän kanssa. Sirkka oli ollut Kaarin kirjallisuustoimittaja jo
vuosia. Pääsivät näin tapaamaan toisiaan.
Velvollisuutemme
Pentin kuskina eivät loppuneet vieläkään. Hovin Seppo kysyi
Penttiä ja Sirkkaa huvilalleen, siellä oli isot kalaasit. Sinne
mekin pääsimme, siivellä. Lopulta veimme Sirkan ja Pentin kotiin
Vähä Uotilaan.
Olin Voipaalan
joulumarkkinoilla myymässä Kalastaja kirjaa. Tasaiseen tahtiin sitä
meni kaupaksi. Siinä pyörivät ostajat hetken aikaa, ottivat kirjan
käteensä ja ostivat sen. Pienen myntipuheen avittamana. Pöytäni
luokse tuli mustatukkainen mies, pysähtyi ja kuunteli hetken. Sanoi:
”Siinä ei ole minulle mitään uutta.” Jäin hämmästyneenä
sanattomaksi. Mies jatkoi: ”Sinultakin meni suhteet Linkolaan
poikki, niin kuin muillakin hänestä kirjoittaneilla.” Se iski
mieleeni, -mitä, -mitä sinä sanoit. En osannut sanoa mitään, mies
poistui. Mikä hän oli, miksi hän noin sanoi. Olinhan kyllä
havainnut jotensakin kylmäkiskoista käyttäytymistä Pentin
taholta, olin sen kuitenkin laittanut hänen mielialojensa
vaihteluiden piiriin. Puhe jäi sisälleni. Aloin hiljaisen
irrottautumisen.
Päätin kuukausia
tämän jälkeen käydä Penttiä katsomassa. Illan suussa astelin
keittiöön, jossa Pentti oli selvittämässä verkkojaan. Istuin
pöydän ääreen ja aloitin: ” Ilmasto on muuttunut sadassa
vuodessa, lämmennyt noin yhden asteen, siitä on ihmisen vaikutusta
noin puoli astetta tai vähän enemmän.”
” Yksi Turtiaisen
Pekka ja kaikki maapallon tiedemiehet, 99,9 prosenttia ovat sitä
mieltä, että ilmasto lämpenee, ja Turtiaisen Pekka on eri mieltä.”
Huutoa jatkui vielä, se meni ylitseni. Ihmettelin, mikä on. Olin
esittänyt ilmastopaneelin luvut, ja heidän arvionsa ihmisen
osuudesta. Sitten tuo yksi huutaa minulle. Puolustauduin: ”Ei ole
mitään mieltä koettaa keskustella ja esittää eri mielipiteitä,
jos puhumme vain samaa asiaa ja nyökyttelemme toisillemme.” Pentti
lakkasi huutamasta, tempaisi tuolin alleen ja alkoi setviä verkkoa.
Minua kiukutti oikeudeton hyökkäys. Kysyin Pentiltä, lähtisikö
hän Mensan testeihin, jos minä järjestäisin sellaisen
Valkeakoskelle.
”EN!”
Jätin aiheen, sitä
oli kyllä sivuttu jo aikaisemmin. Istuimme eri puolilla pöytää,
juttelimme, Pentti selvitti koko ajan verkkojaan. Kello kävi
puoltayötä, kun sanoin lähteväni. Pentti ilmoitti menevänsä
nukkumaan. Lämpö oli poissa.
Palasin vielä
kerran tuohon pirttiin, Paula mukanani. Ilta oli jo hämärä.
Minulla oli mukanani tekemäni kuvakirja Sirkalle. Siinä oli 36
sivua valokuvia Sirkasta, Pentistä, Paulasta ja minusta yhteisillä
retkillämme. Sirkka oli sairastunut. Pentti lupasi viedä kirjan.
Muutama minuutti, pari lausetta, pieni selaus kirjan kuvia, ulkona
täysi pimeys. Me teimme lähtöä. Pentti istui paikallaan tuolissa
ja kysyi: ”Näettekö te siellä?” ”Kyllä minä näen”,
vastasin ja astelin pilkkopimeään yöhön.
Surullista asiaa. Kovin on vaikea joskus ymmärtää ihmisten aivoituksia, jotka voivat totisesti olla krymppyisiä. Pahalta tuntuu, jos ei saa mitään vihiä siitä, mistä on kyse. Pitkän ystävyyden ja sinunkin puoleltasi loputtoman monimuotoisen avuliaisuuden jälkeen tuntuu raskaalta. Toisaalta, olet uurastanut kyllä riittävän ison kentän, jotta poikkeuspersoona voisi pyrkiä kohti tavoitteitaan - joten ansioistasi voit olla ylpeä, vaikkei kiitosta ilmeisesti tule. Joka tapauksessa on upeata, että teillä oli kymmenien vuosien ystävyys ja saavutus on kirjoitamasi kirja.
VastaaPoistaKiitos Marita myötätunnosta. Jotensakin hämmästyttävä kehitys, en ymmärrä. Pentistä on kirjoitettu varmasti enemmän kuin yhdestäkään hänen aikalaisistaan, tehty tuntikausia tv-ohjelmia, käynyt puhumassa tuhansille ihmisille, kirjoittanut itse useita kirjoja, sadoittain lehtikirjoituksia Minun kirjani ei sopinut hänelle?
VastaaPoistaKiittämättömyys on maailman palkka ja ystävyyden väärinkäyttö omaksi hyödykseen melko rumaa, vaikka olisi tiedostamatontakin. Yhtäkkiset selittämättömät tai vähäpätöisestä asiasta leimahtavat raivokohtaukset saattavat olla myös yksi Alzheimerin taudin oire. Leppoisia ja ymmärtäväisiä tekstejäsi on mukava lukea, kiitos niistä!
VastaaPoistaKiitos kauniista sanoistasi!
VastaaPoista