perjantai 5. tammikuuta 2018

Ympyrä sulkeutuu





Olemme vuodessa 2018, tammikuuta. Olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä kahdeksan vuotta. Tapaamisemme harvenivat kirjani ilmestymisen jälkeen, muuttuivat virallisemmiksi. Nauroimme vähemmän, kerroimme sattumuksistamme vähemmän, ystävyyttä oli vähemmän.

Pentin täytettyä 80 vuotta pyysin häneltä lupaa saada julkaista juhlista jutun Valkeakosken Sanomissa. Olihan Sydän-Hämeen lehtikin niistä kirjoittanut. Istuin iltaa tutussa keittiössä. Tiesin Pentin antaneen Wallin kirjoittaa hänestä, toimittajan Valkkarissa. Niinpä esitin, että kirjoittaja olisi hän. Varmasti hänellä juttu siitä olisi jo valmiina. Katselin Pentin vanhentunutta , kumaraa asentoa pöydän päällä. Uurteita hänen poskillaan, silmiään, joista palo oli poissa.
”Kirjoittakaa sitten, jos haluatte.”
Aamulla soitin Wallille. ”Minä en koske tikullakaan siihen juttuun. Hannu soitti minulle aamulla. Pentti oli soittanut hänelle ja pyytänyt Hannua estämään poikien kirjoitukset.” ”Tämä on sitten selvää, antaa olla.”
Jotensakin sekavaa. Siis Pentti antoi minulle luvan, ja pyysi Hannua estämään kirjoituksen. Miksi sitten antoi luvan? Miksei soittanut minulle? Mitä Hannulla oli tämän kanssa tekemistä? Jäin odottamaan. Iltapäivällä Hannu soitti minulle, kertoi Pentin puhelusta. Kiitin tiedosta, vaikkei se enää mikään tieto ollut.

Kivipirtissä tapasimme taas, juhlien rääppiäisissä. Pentti oli jo kuin vanha ukko, pää oli mittansa hartialinjan edessä, kumarassa. Sanoja tuli harvakseltaan, syöminen vaikeaa. Ei tainnut minulle sanoa mitään, ellen minä aloittanut juttua. Silloin kyllä vastaili.

Kului aikaa, Pentti soitti. Entiset tutut jutut aluksi. Sitten hän kysyi, voisinko viedä hänet ja Sirkan Laitikkalaan kirjailija tapaamiseen. Sovimme päivän. Aloin selvittää Paulan kanssa, oliko se päivä oikea. Soitin Sydän-Hämeen lehteen. Eihän se ollut. Tilaisuus olisi vasta viikon päästä. Sovimme uuden ajan, ja olimme Paulan kanssa sovittuna hetkenä Vähä Uotilassa. Ensimmäiseksi ajoimme Suttilan mansikkatilalle Laitikkalaan . Sieltä jatkoimme mukavaan kylä tapahtumaan Ilmarin pirtille. Siellä Hovi ja Kokkola esittivät taas mainion potpurin kesäisessä auringossa.

Kirjailija tapaaminen oli heti perään Laitikkalan kirjaston edessä urheilukentällä. Sinne oli pystytetty iso teltta. Se oli täynnä väkeä, pidimme Paulan kanssa penkkiä Penttiä ja Sirkkaa varten, he kun olivat sisällä juttelemassa Kaari Utrion ja hänen miehensä Lintilän kanssa. Sirkka oli ollut Kaarin kirjallisuustoimittaja jo vuosia. Pääsivät näin tapaamaan toisiaan.

Velvollisuutemme Pentin kuskina eivät loppuneet vieläkään. Hovin Seppo kysyi Penttiä ja Sirkkaa huvilalleen, siellä oli isot kalaasit. Sinne mekin pääsimme, siivellä. Lopulta veimme Sirkan ja Pentin kotiin Vähä Uotilaan.

Olin Voipaalan joulumarkkinoilla myymässä Kalastaja kirjaa. Tasaiseen tahtiin sitä meni kaupaksi. Siinä pyörivät ostajat hetken aikaa, ottivat kirjan käteensä ja ostivat sen. Pienen myntipuheen avittamana. Pöytäni luokse tuli mustatukkainen mies, pysähtyi ja kuunteli hetken. Sanoi: ”Siinä ei ole minulle mitään uutta.” Jäin hämmästyneenä sanattomaksi. Mies jatkoi: ”Sinultakin meni suhteet Linkolaan poikki, niin kuin muillakin hänestä kirjoittaneilla.” Se iski mieleeni, -mitä, -mitä sinä sanoit. En osannut sanoa mitään, mies poistui. Mikä hän oli, miksi hän noin sanoi. Olinhan kyllä havainnut jotensakin kylmäkiskoista käyttäytymistä Pentin taholta, olin sen kuitenkin laittanut hänen mielialojensa vaihteluiden piiriin. Puhe jäi sisälleni. Aloin hiljaisen irrottautumisen.

Päätin kuukausia tämän jälkeen käydä Penttiä katsomassa. Illan suussa astelin keittiöön, jossa Pentti oli selvittämässä verkkojaan. Istuin pöydän ääreen ja aloitin: ” Ilmasto on muuttunut sadassa vuodessa, lämmennyt noin yhden asteen, siitä on ihmisen vaikutusta noin puoli astetta tai vähän enemmän.”

” Yksi Turtiaisen Pekka ja kaikki maapallon tiedemiehet, 99,9 prosenttia ovat sitä mieltä, että ilmasto lämpenee, ja Turtiaisen Pekka on eri mieltä.” Huutoa jatkui vielä, se meni ylitseni. Ihmettelin, mikä on. Olin esittänyt ilmastopaneelin luvut, ja heidän arvionsa ihmisen osuudesta. Sitten tuo yksi huutaa minulle. Puolustauduin: ”Ei ole mitään mieltä koettaa keskustella ja esittää eri mielipiteitä, jos puhumme vain samaa asiaa ja nyökyttelemme toisillemme.” Pentti lakkasi huutamasta, tempaisi tuolin alleen ja alkoi setviä verkkoa. Minua kiukutti oikeudeton hyökkäys. Kysyin Pentiltä, lähtisikö hän Mensan testeihin, jos minä järjestäisin sellaisen Valkeakoskelle.

”EN!”

Jätin aiheen, sitä oli kyllä sivuttu jo aikaisemmin. Istuimme eri puolilla pöytää, juttelimme, Pentti selvitti koko ajan verkkojaan. Kello kävi puoltayötä, kun sanoin lähteväni. Pentti ilmoitti menevänsä nukkumaan. Lämpö oli poissa.

Palasin vielä kerran tuohon pirttiin, Paula mukanani. Ilta oli jo hämärä. Minulla oli mukanani tekemäni kuvakirja Sirkalle. Siinä oli 36 sivua valokuvia Sirkasta, Pentistä, Paulasta ja minusta yhteisillä retkillämme. Sirkka oli sairastunut. Pentti lupasi viedä kirjan. Muutama minuutti, pari lausetta, pieni selaus kirjan kuvia, ulkona täysi pimeys. Me teimme lähtöä. Pentti istui paikallaan tuolissa ja kysyi: ”Näettekö te siellä?” ”Kyllä minä näen”, vastasin ja astelin pilkkopimeään yöhön.






4 kommenttia:

  1. Surullista asiaa. Kovin on vaikea joskus ymmärtää ihmisten aivoituksia, jotka voivat totisesti olla krymppyisiä. Pahalta tuntuu, jos ei saa mitään vihiä siitä, mistä on kyse. Pitkän ystävyyden ja sinunkin puoleltasi loputtoman monimuotoisen avuliaisuuden jälkeen tuntuu raskaalta. Toisaalta, olet uurastanut kyllä riittävän ison kentän, jotta poikkeuspersoona voisi pyrkiä kohti tavoitteitaan - joten ansioistasi voit olla ylpeä, vaikkei kiitosta ilmeisesti tule. Joka tapauksessa on upeata, että teillä oli kymmenien vuosien ystävyys ja saavutus on kirjoitamasi kirja.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Marita myötätunnosta. Jotensakin hämmästyttävä kehitys, en ymmärrä. Pentistä on kirjoitettu varmasti enemmän kuin yhdestäkään hänen aikalaisistaan, tehty tuntikausia tv-ohjelmia, käynyt puhumassa tuhansille ihmisille, kirjoittanut itse useita kirjoja, sadoittain lehtikirjoituksia Minun kirjani ei sopinut hänelle?

    VastaaPoista
  3. Kiittämättömyys on maailman palkka ja ystävyyden väärinkäyttö omaksi hyödykseen melko rumaa, vaikka olisi tiedostamatontakin. Yhtäkkiset selittämättömät tai vähäpätöisestä asiasta leimahtavat raivokohtaukset saattavat olla myös yksi Alzheimerin taudin oire. Leppoisia ja ymmärtäväisiä tekstejäsi on mukava lukea, kiitos niistä!

    VastaaPoista