Asettautuessamme
uuteen kotiimme tulimme toisenlaiseen äänimaailmaan. Olimme
kuunnelleet kerrostalon paukahduksia, vessan vetoja, hissin
kolinoita, askelia rappukäytävässä ja ovien sulkemisia ja
avaamisia. Myös hajut muuttuivat, entisistä kastikkeen käryistä,
tupakan tuoksusta, hajuveden häivähdyksistä tulimme melkein
neutraaliin ilmaan. Ensimmäisenä haistoimme puun, se oli heti
vastassamme ulko-ovelta saunaan saakka. Olimmehan rakentaneet
hirrestä, se peitti kaikki ulkoseinät, sisäpuolelta.
Mehiläisvahalla käsittelimme puupinnat. Luulin sen sitten
pitkäänkin tuoksuvan, mutta sitä kesti vain muutaman päivän.
Samoin käsittelimme ikkunan puitteet ja sisäkatot. Rakensimme
mahdollisimman käryttömästi, kiellettyjen aineiden listalla olivat
kaikki muovia sisältävät maalit ja lakat. Liimoja ei saanut olla
lainkaan, lattiat asensimme lankuista, jotka käsittelin puuöljyllä.
Sitä lotrasin lattialle ja levitin rätillä. Kun se oli imeytynyt
puuhun, niin hankasin taas rätillä pinnan himmeän hohtavaksi.
Pinnasta tuli silkkisen pehmeä, likaa hylkivä ja erittäin luja. Se
kesti hyvin koiramme Lotan kynsien raapinnat. Öljy oli hajustamaton,
ja sen tuoksu häipyi myös parissa päivässä.
Yritimme hankkia
keittiön kaapistot ilman lastulevyä, mutta se osoittautui liian
vaikeaksi ja lopulta kalliiksi. Ostimme mittojen mukaan tehdyt
tehtaassa tehdyt valmistuotteet. Keittiötasot tilasimme koivusta.
Siinä liima täytyi hyväksyä, mutta tasot piti olla puuvalmiit.
Saimme ne kuitenkin lakattuina, voimakkaalla kaksikomponenttisella ja
haihtuvilla aineilla kyllästettyinä. Ne olivat onneksi kunnolla
kuivuneet ja haihtuneet, en saanut niistä nenääni minkäänlaista
hajua. Pitkään taistelin kaikkia muoveja vastaan, mutta lopulta
olin pakotettu hyväksymään muovisen höyrysulun kattoon. Soitin
siitä perinnerakentamiseen erikoistuneelle arkkitehdille. Hän
lohdutti, ja sanoi sähkömiehen kyllä puhkovan sen muovin
riittävästi.
Halusimme taloomme
kellarin ja kunnon alustan. Niinpä sinne sitten jätettiin
alarinteen puolelle seisomakorkeus, ja ylärinteelle vielä sellaiset
puolitoista metriä. Kivijalkaan jätimme monta kissaluukkua ja yhden
isomman tuuletusluukun. Näin saimme hyvää varastotilaa ja
kellarin erotimme betoniharkko seinillä. Radoniakaan ei tarvitse
pelätä. Näillä pakkasilla hiukan rajoitan tuuletusilman määrää.
Eipähän haise tunkkaiselta.
Keittiön ja pirtin
lattia alkoi tarvita uutta öljyämistä. Siitä sitten
keskustelimme, vaihtoehtona oli lakka. Uula tuote tekee perinteisillä
aineilla sekoitettuja maaleja ja lakkoja. Sieltä sitten hain
pellavaöljy pohjaisen kiiltävän lakan, ja siihen appelsiinin
kuoresta puristetun ohenteen. Paulan vein mökille ja aloitin
palattuani lakkaamisen. Öljypohjainen lattia ei tarvinnut hiontaa,
vain kunnollinen pesu ja kaiken pölyn poisto riitti. Kun olin saanut
ensimmäisen neliön lakattua, alkoi appelsiinin tuoksu olla
huumaava. Ajattelin nukkuvani kotona ja meneväni mökille vasta yön
nukuttuani. Se osoittautui mahdottomaksi. Lakkauksen edetessä
appelsiinin tuoksu tunkeutui suuhuni ja nieluuni niin voimakkaana,
että nukkuminen samassa rakennuksessa oli mahdotonta. Sain työni
tehtyä, pensselin pestyä ja ovet lukittua, pakenin mökille. Lakan
kuivuttua lattia oli taas kuin uusi, ja hajuton.
Puun haju palasi.
Emme sitä enää itse havainneet. Serkkuni Maijun tullessa kylään
miehensä Juhan kanssa kymmenen vuotta talon valmistumisesta sanoivat
he heti eteisessä, että puu haisee. Puhtaan puun, männyn tuoksu on
miellyttävä. Haihtuvia kaasuja ne tieten ovat, mutta luonnollisia,
ilman teollisuuden kemiallisia lisiä. Huomaamme itsekin sen tuoksun,
kun palaamme viikon matkalta takaisin.
Käsittelin ulkoeteisen öljyllä ja sisäeteisen lakalla. Appelsiinin tuoksu ajoi
taas mökille.
Lotta ystävämme
jätti meidät yhdeksän vuoden ikäisenä. Istuimme kolme viikkoa
tuoleissamme ja itkimme. Ero oli riipaiseva ja lohduton. Katselin
hänen kynnen jälkiään uunin nurkalla, kun hän oli kurvannut
ulko-ovelle ovikellon soidessa. Jäljet olivat lakassa, eivät
öljytyssä lankussa. Nousin ja hain Sateenkaaren vene lakkaa. Se on
myös tehty pellavaöljystä, siihen on lisätty salainen ainesosa,
joka tekee lakasta veden kestävän. Lakkasin kynnen jäljet
peittoon.
Syksyllä pakkasten
tultua kuuntelimme talon naksumista. Paula aina kysyi: ”Mikä se
oli?” Hirret vaan elivät. Hiljalleen nekin äänet alkoivat
vähetä. Hirret asettautuivat jännittämättömään tilaansa,
halkeamiset loppuivat. Pakkaset vielä paukauttelevat nurkissa.
Uunin edessä on
hauska paikka. Kulkiessamme keittiöön lankut ovat kesällä
äänettömät. Lämmityskaudella lankut hieman kuivuvat ja
sikistyvät, ja narahtelevat askelten alla. Samalla seinustalla
olevat kaapistot hieman helähtelevät, astiat sisällä
kilahtelevat. Olen monesti katsellut kellarissa uunin vieren vasoja.
Niitä voisin hieman kiilata. En sitä ole vielä tehnyt, tuo
hiljainen lattian narahdus niin sopii talon henkeen. Poissa ovat
kaikki kaupungin äänet, kerrostalon ja liikenteen, tuoksut ja
hajut, Tervasaarenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti