Seurustelua talven tullen -60 l

Liekosaaresta palasimme mukavan reissun tehneinä. Hauskaa meillä oli. Katselimme ja ihmettelimme toisiamme, rauhallisesti uivaa virtaa, hiljaisuutta.

- Lähdetäänkös takaisin, minun on mentävä laittamaan ruokaa,

- Mennään vaan, pian tästä suoriudutaan. Teltta nurin ja reput mukaan. Nostin tavarat veneen kokkaan. Paula meni perässä ja minä tönäisin veneen irti. Muutaman kerran jouduin vetämään käynnistysnarusta ennen kuin moottori pörähti käyntiin. Kaarsin Torran salmesta kohti Vammalaa. Kirkko näkyi edessä, oikealla Roismalan lahti. Saaren jälkeen käänsin suunnan vaneritehtaalle. Koivujen säilytysaltaassa oli isot kasat puita. Niiden tuohet alkoivat irtoilla ja näljääntyä pitkässä säilytyksessä. Aikoinaan allasta pääsi kiertämään jalkaisin, mutta ei enää, sillä pystytukkien päälle rakennettu lautapolku oli kovin lahonnut.

- Tuossa me olemme poikien kanssa usein olleet ongella. Tuo tukkikasa ja aita vetävät kaloja, kai ne saavat niistä jotain suojaakin. Ahvenet olivat punaisia. Joku sitä oli kysynytkin Helsingistä, mutta ei siihen selvyyttä tullut. Me mietimme, että se voisi olla koivun nila.

- Söittekös te niitä ahvenia?

- Syötiin, ei se maussa tuntunut. Paistettaessa se väri katosi.

Vene putkutteli ruokojen väleissä, lumpeitakin siinä oli, ja ulpukoita. Vesi madaltui, rannan padot aukesivat rautatiesillan alla meidän ajaessamme Vaunujokeen.

- Kävimme Kuoppalan Jukan kanssa viime kesänä ajelemassa tätä jokea ylös niin pitkälle kuin pääsimme, siihen lisäjoen haaraan, mihin nytkin menemme. Ensimmäinen kerta oli erikoinen, mutta kävimme täällä sitten usein. Emme kuitenkaan ajaneet enää pitkälle.

- Täällä on rannoilla paljon katiskoja, osuitteko niihin.

- Ei, mutta ei siellä ollut yhtäkään polaa esissä.

- Ei kukaan laita polaa merkiksi kalavarkaille. Kaikkien katiskat vaan heitetään ilman merkkejä niin syvälle, ettei niitä näe.

- Mites ne sitten koetaan?

- Kokijalla on sellainen pitkä seiväs, sillä sitten haroo katiskan esille ja rannalle. Täällä on muutama kaveri, jotka sitten harovat rantoja koettaen kokea kaikki löytämänsä katiskat. Vähän siinä täytyy salailla kulkemisiaan.

- Jaa, no tiedätkös ketkä niitä varkaita sitten on?

- Osan tiedän, ja tietävät muutkin.

- No jo on merkillistä touhua, eihän täältä kummoista saalista saa.

Seurustelumme kulki vakaasti eteenpäin. Päivät koulussa ja viikonloput olin usein Innanmaassa. Kävelimme Vaununperällä tietä ja polkuja myöten. Paula kertoili talojen asukkaista ja sukulaisistaan. Innanmaata vastapäätä oli Inna, Vammalaan päin Innanmaan Veikko. Hänen isänsä oli Lauri, Valtterin veli. Veikon tytär kävi Yhteislyseota samaan aikaan kuin minä. Putajan tien varressa asuivat Innan sisarukset, Vaununperän perällä taas Lehtimäet, Heikki ja Ilmi. Valtterin vaimo oli Heikin sisko. Niitä sitten opettelin muistamaan, Santamäki, Virtanen, Alanko, Kaukoset, Mäkiset, Riutta. Olihan niitä asukkaita, isossa kylässä.

Polkupyörä oli sopiva kulkuväline, pian Innanmaahan polkaisi, parikymmentä minuuttia. Syksyn tullen ilmojen viilennyttyä menomatka oli vielä lämmin, mutta yöllä takaisin polkiessa viileys sai pelkässä paidassa kulkevan värisemään. Tien noustessa ylös mäkeä alkoi ilmakin lämmetä.

Lunta alkoi sataa. Pian tiet olivat lumisia. Silloin otin potkukelkan ja laskettelin sillä tuon viiden kilometrin matkan. Sidoin koiran kaulapannan toiseen jalkaan, sain siitä hyvän pidon potkuihin. Hiljalleen jalaksella oleva jalka väsyi, ja sillä täytyi potkia muutama kerta että veri kiersi.

- Miten tänne tulee linja-autoja sunnuntaisin? Potkukelkka ei enää oikein kulje.

- Kyllä tänne kulkee, aamupäivällä ei pääse, mutta puolen päivän jälkeen kyllä. Mutta se menee Putajan tietä. Sinun täytyy kävellä Vaununperän tietä.

-Onhan tuossa tanhua, siinä on jokunen jalan piirto, kait siitä pääsee.

- Kyllä, mutta siinä on tiellä valtava auravalli. Ei siitä jalkaisin pääse yli. Enhän sitä uskonut, ajattelin seuraavalla kerralla tulla siitä.

Kävelin torille, sieltä linjuri lähti Putajaan ja Suodenniemelle. Istuin oikealle puolella ikkuna viereen ja katselin lunta vainioilla. Nuupalan kohdalla auravalli häipyi, Vaununperän tiehaaran jälkeen se taas nousi. Tuomen Topin jälkeen valli pompahti valtavaksi. Innanmaan suunnasta oli vapaata peltoa tuulen kerätä lunta. Aura sitten nosti lumen tien pinnasta yhä korkeammaksi keoksi. Linjuri pysähtyi, minä hyppäsin ulos. Katselin epäuskoisena lumikasaa, minkä yli minun oli päästävä. Aloin kavuta. Jalassa minulla oli nahkasaappaat, poljin lunta saadakseni askeleeseen pitoa ja ponnistin toisella jalalla seuraavaan koetukseen. Lumi oli pakkasesta kevyttä höttöä. Vallissa se hieman tiivistyi, joten jälkeä alkoi syntyä. Hitaasti pääni nousi vallin yli ja sitten keskiruumis, kunnes olin vallin päällä. - Hitto kun oli tarpomista, mutta maali näkyy. Tanhuaa oli helppo kulkea. Lunta ei ollut kuin puoleen saappaan varresta.

- Hui, joko sinä tulit, minä katselin ikkunasta tielle.

- Tulin Tanhuaa pitkin. Hiukan siinä oli vallia aluksi.

- Hullu, ei siitä kukaan kulje. Minä keitän kahvit.

Kotosalla olivat muutkin sisarukset, Markus, Päivi ja Antti. Kahvit tuukattiin keittiön pöytään. Maito oli kannussa, Paula kaatoi siitä paksua kermaista päällismaitoa pienempään nekkaan, nosti pöytään voita tassilla ja siihen kakkoa viereen. Lisäksi tuoretta nisusta. Leivonnaiset Paula oli lauantaina leiponut. Leivinuuni antoi vielä lämpöä.

- Minä haen isän myös kahville. Valtteri tuli kammaristaan, hymyillen tervehti ja istui pöytään. Markus oli hyvällä tuulella, hän alkoi kertoilla juttujaan.

- Osaatkos sinä ryypätä tassilta? Se sinun täytyy opetella, jos tänne meinaat asettua. Hän kaatoi tassille ja alkoi ryypätä ryystäen. - Vanhat ämmät täällä ryyppäävät kahvin suuhunsa monen sentin päästä. Parhaat kannattavat ryystöä lusikalla ja pääsevät melekein kahteenkymmeneen senttiin.

- Ole höpsimättä, Paulaa harmitti veljensä esitys. Päivi hihitteli esitykselle, Antti ei alkanut kokeilla, tunsi veljensä.

- Kyllä maar joskus ryypätään kuumaa kahvia tassilta, mutta ei kylässä, Valtteri puuttui puheeseen.

Kahvit juotuamme menimme kamariin. Me istuimme vierekkäin sängylle, Markus otti keinutuolin alleen ja Antti ja Päivi istuivat toiselle sängylle. Juttelimme aikamme, pojat tekivät lähtöä, Päivi jäi meidän kanssamme kamariin. Ilta alkoi hämärtyä, kävimme vielä juomassa maitoa keittiössä. Talo hiljeni yön edessä. Minun oli aika lähteä takaisin Vammalaan.