Liekosaaresta
palasimme mukavan reissun tehneinä. Hauskaa meillä oli. Katselimme
ja ihmettelimme toisiamme, rauhallisesti uivaa virtaa, hiljaisuutta.
- Lähdetäänkös
takaisin, minun on mentävä laittamaan ruokaa,
- Mennään vaan,
pian tästä suoriudutaan. Teltta nurin ja reput mukaan. Nostin
tavarat veneen kokkaan. Paula meni perässä ja minä tönäisin
veneen irti. Muutaman kerran jouduin vetämään käynnistysnarusta
ennen kuin moottori pörähti käyntiin. Kaarsin Torran salmesta
kohti Vammalaa. Kirkko näkyi edessä, oikealla Roismalan lahti.
Saaren jälkeen käänsin suunnan vaneritehtaalle. Koivujen
säilytysaltaassa oli isot kasat puita. Niiden tuohet alkoivat
irtoilla ja näljääntyä pitkässä säilytyksessä. Aikoinaan
allasta pääsi kiertämään jalkaisin, mutta ei enää, sillä
pystytukkien päälle rakennettu lautapolku oli kovin lahonnut.
- Tuossa me olemme
poikien kanssa usein olleet ongella. Tuo tukkikasa ja aita vetävät
kaloja, kai ne saavat niistä jotain suojaakin. Ahvenet olivat
punaisia. Joku sitä oli kysynytkin Helsingistä, mutta ei siihen
selvyyttä tullut. Me mietimme, että se voisi olla koivun nila.
- Söittekös te
niitä ahvenia?
- Syötiin, ei se
maussa tuntunut. Paistettaessa se väri katosi.
Vene putkutteli
ruokojen väleissä, lumpeitakin siinä oli, ja ulpukoita. Vesi
madaltui, rannan padot aukesivat rautatiesillan alla meidän
ajaessamme Vaunujokeen.
- Kävimme Kuoppalan
Jukan kanssa viime kesänä ajelemassa tätä jokea ylös niin
pitkälle kuin pääsimme, siihen lisäjoen haaraan, mihin nytkin
menemme. Ensimmäinen kerta oli erikoinen, mutta kävimme täällä
sitten usein. Emme kuitenkaan ajaneet enää pitkälle.
- Täällä on
rannoilla paljon katiskoja, osuitteko niihin.
- Ei, mutta ei
siellä ollut yhtäkään polaa esissä.
- Ei kukaan laita
polaa merkiksi kalavarkaille. Kaikkien katiskat vaan heitetään
ilman merkkejä niin syvälle, ettei niitä näe.
- Mites ne sitten
koetaan?
- Kokijalla on
sellainen pitkä seiväs, sillä sitten haroo katiskan esille ja
rannalle. Täällä on muutama kaveri, jotka sitten harovat rantoja
koettaen kokea kaikki löytämänsä katiskat. Vähän siinä täytyy
salailla kulkemisiaan.
- Jaa, no tiedätkös
ketkä niitä varkaita sitten on?
- Osan tiedän, ja
tietävät muutkin.
- No jo on
merkillistä touhua, eihän täältä kummoista saalista saa.
Seurustelumme kulki
vakaasti eteenpäin. Päivät koulussa ja viikonloput olin usein
Innanmaassa. Kävelimme Vaununperällä tietä ja polkuja myöten.
Paula kertoili talojen asukkaista ja sukulaisistaan. Innanmaata
vastapäätä oli Inna, Vammalaan päin Innanmaan Veikko. Hänen
isänsä oli Lauri, Valtterin veli. Veikon tytär kävi Yhteislyseota
samaan aikaan kuin minä. Putajan tien varressa asuivat Innan
sisarukset, Vaununperän perällä taas Lehtimäet, Heikki ja Ilmi.
Valtterin vaimo oli Heikin sisko. Niitä sitten opettelin muistamaan,
Santamäki, Virtanen, Alanko, Kaukoset, Mäkiset, Riutta. Olihan
niitä asukkaita, isossa kylässä.
Polkupyörä oli
sopiva kulkuväline, pian Innanmaahan polkaisi, parikymmentä
minuuttia. Syksyn tullen ilmojen viilennyttyä menomatka oli vielä
lämmin, mutta yöllä takaisin polkiessa viileys sai pelkässä
paidassa kulkevan värisemään. Tien noustessa ylös mäkeä alkoi
ilmakin lämmetä.
Lunta alkoi sataa.
Pian tiet olivat lumisia. Silloin otin potkukelkan ja laskettelin
sillä tuon viiden kilometrin matkan. Sidoin koiran kaulapannan
toiseen jalkaan, sain siitä hyvän pidon potkuihin. Hiljalleen
jalaksella oleva jalka väsyi, ja sillä täytyi potkia muutama kerta
että veri kiersi.
- Miten tänne tulee
linja-autoja sunnuntaisin? Potkukelkka ei enää oikein kulje.
- Kyllä tänne
kulkee, aamupäivällä ei pääse, mutta puolen päivän jälkeen
kyllä. Mutta se menee Putajan tietä. Sinun täytyy kävellä
Vaununperän tietä.
-Onhan tuossa
tanhua, siinä on jokunen jalan piirto, kait siitä pääsee.
- Kyllä, mutta
siinä on tiellä valtava auravalli. Ei siitä jalkaisin pääse yli.
Enhän sitä uskonut, ajattelin seuraavalla kerralla tulla siitä.
Kävelin torille,
sieltä linjuri lähti Putajaan ja Suodenniemelle. Istuin oikealle
puolella ikkuna viereen ja katselin lunta vainioilla. Nuupalan
kohdalla auravalli häipyi, Vaununperän tiehaaran jälkeen se taas
nousi. Tuomen Topin jälkeen valli pompahti valtavaksi. Innanmaan
suunnasta oli vapaata peltoa tuulen kerätä lunta. Aura sitten nosti
lumen tien pinnasta yhä korkeammaksi keoksi. Linjuri pysähtyi, minä
hyppäsin ulos. Katselin epäuskoisena lumikasaa, minkä yli minun
oli päästävä. Aloin kavuta. Jalassa minulla oli nahkasaappaat,
poljin lunta saadakseni askeleeseen pitoa ja ponnistin toisella
jalalla seuraavaan koetukseen. Lumi oli pakkasesta kevyttä höttöä.
Vallissa se hieman tiivistyi, joten jälkeä alkoi syntyä. Hitaasti
pääni nousi vallin yli ja sitten keskiruumis, kunnes olin vallin
päällä. - Hitto kun oli tarpomista, mutta maali näkyy. Tanhuaa
oli helppo kulkea. Lunta ei ollut kuin puoleen saappaan varresta.
- Hui, joko sinä
tulit, minä katselin ikkunasta tielle.
- Tulin Tanhuaa
pitkin. Hiukan siinä oli vallia aluksi.
- Hullu, ei siitä
kukaan kulje. Minä keitän kahvit.
Kotosalla olivat
muutkin sisarukset, Markus, Päivi ja Antti. Kahvit tuukattiin
keittiön pöytään. Maito oli kannussa, Paula kaatoi siitä paksua
kermaista päällismaitoa pienempään nekkaan, nosti pöytään
voita tassilla ja siihen kakkoa viereen. Lisäksi tuoretta nisusta.
Leivonnaiset Paula oli lauantaina leiponut. Leivinuuni antoi vielä
lämpöä.
- Minä haen isän
myös kahville. Valtteri tuli kammaristaan, hymyillen tervehti ja
istui pöytään. Markus oli hyvällä tuulella, hän alkoi kertoilla
juttujaan.
- Osaatkos sinä
ryypätä tassilta? Se sinun täytyy opetella, jos tänne meinaat
asettua. Hän kaatoi tassille ja alkoi ryypätä ryystäen. - Vanhat
ämmät täällä ryyppäävät kahvin suuhunsa monen sentin päästä.
Parhaat kannattavat ryystöä lusikalla ja pääsevät melekein
kahteenkymmeneen senttiin.
- Ole höpsimättä,
Paulaa harmitti veljensä esitys. Päivi hihitteli esitykselle, Antti
ei alkanut kokeilla, tunsi veljensä.
- Kyllä maar joskus
ryypätään kuumaa kahvia tassilta, mutta ei kylässä, Valtteri
puuttui puheeseen.
Kahvit juotuamme
menimme kamariin. Me istuimme vierekkäin sängylle, Markus otti
keinutuolin alleen ja Antti ja Päivi istuivat toiselle sängylle.
Juttelimme aikamme, pojat tekivät lähtöä, Päivi jäi meidän
kanssamme kamariin. Ilta alkoi hämärtyä, kävimme vielä juomassa
maitoa keittiössä. Talo hiljeni yön edessä. Minun oli aika lähteä
takaisin Vammalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti