Mietteitä Pentti Linkolan kanssa eletystä ajasta, Tyrään Sanomien juttu

Viimeinen Pentin ja Sirkan vierailu meillä


Yhtä jalkaa Pentti Linkolan kanssa

Lehtimäen tiehaara Sääksmäellä kiinnosti minua. Hiekkatie haarautui siinä pieneksi muutamalle tilukselle vieväksi osin ruohottuneelle polulle. Olin menossa ostamaan kalaa suoraan kalastajalta, päivällä pyydettyä. Katselin postilaatikoita, yhdessä luki Linkola. Pieni talo vähäisen kummun päällä, pariovet siinä. Kopistelin ja avaamaan tuli ruutupaitainen tumma harjastukkainen kalastaja puukko vyöllään.

Tapaamisesta seurasi työntäyteisiä vuosia. Sain autella aikamme suurmiestä tehtävästä toiseen.

Olimme menossa kaloja myymään. Laatikot olivan autoni takakontissa, niissä haukea, kuhaa, ahventa, siikaa, kymmeniä kiloja. Edessä oli pitkä reissu, satoja, tuhansia kilometrejä, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Miten tulivatkaan tutuiksi Sääksmäen, Iittalan, Hattulan, Valkeakosken, Kylmäkosken tiet ja talot. Kartanot, mökit, tutut ja tuntemattomat. Hämeenlinnan torillakin yhden kevään kerrat seisoimme myymässä kalaa ja vuoronperää pissalla Sokoksen yläkerran vessassa.

Matkat pitkiä, aina aamun valosta päivän kiireeseen, illan hämärään ja yön pimeyteen. Purimme usein lastimme Vähä-Uotilan pihassa puupinon kupeessa kahdentoista jälkeen.

Puhelin, Pentti soitti.

Puhelin, minä soitin.

Kerran, kaksi, joskus kolmekin kertaa päivässä autoni kiiti Kotini ja Pentin kodin väliä. Toimitin ostokset, tinkimaidot, suutarilla käynnit, hevosen oston, kärryt ajoon, metsien hakemisen Itärajalta pitkälle Satakuntaan.

Autoin Penttiä kaikessa, mihin kykenin, työ oli työtä, antoisaa mutta raskasta.

Kesät, pitkät kävelyretket yhdessä, linturetket keväisin Pinteleen sulalle, Vähäjärven tornille, Ritvalan peltoaukeille, rauhallisuus ja leppoisuus palasi retkiimme.

Pentti palasi elämään saadessaan keskustelijan ja kuulijan vierelleen, pitkien yksinäisten ja raskaiden työrupeamisen jälkeen. Parhaita olivat hänen keittiössään vietetyt lukemattomat illat ja kymmenet, kymmenet tunnit. Keskustelu lainehti ennalta suunnittelemattomien ajatusten käänteissä aiheesta toiseen, ihmisestä lokerostaan puskahtaneena, mehiläisiin, omanasatoon, papujen riittävyyteen, metsiin, lintuihin, muihin tuttuihin, syväekologiaan, vihreään liikkeeseen, Ekologiseen puolueeseen, Veltto Virtaseen, nuoruuden souturetkiin Sissi mäyräkoiran kanssa, uskomattomiin polkupyörämatkoihin Ympäri Eurooppaa ja Sirkkaan ystäväänsä, joka polki jokaisella matkalla mukana.

Matkamme kalastaja, kävelijä, Euroopan Mestari Reima Salosen luokse Taivassaloon tuotti tuloksena Pentille muuratun savustusuunin. Pentti autteli laastin sekoittamisessa, päätti uunin luukkujen sijainnista.

Jäin pois kalojen myynnistä, aloin savustaa kuhia, haukia, ahvenia, mateita, satoja kiloja läpi talvien hangessa ja kovassa pakkasessa.

Työni jalostui vielä kalojen fileeraamiseen, kymmenen kilon hauet ja jopa 13 kilon kuha silppuuntuivat keittiön penkin päällä, yleensä iltamyöhällä ja aina yli puolenyön tarvittaessa.

Vuotemme yhdessä alkoivat näkyä Pentissä. Uurteet kasvoissa, hivenen hartioiden kumartuminen, jalkojen voimien väheneminen. Äkisti siihen vielä vakava sairaus, sille Pentti ei antanut periksi. Vuosikaudet hän kulki välttämätön elämän ylläpitäjä mukanaan, makea sai jäädä.

Vielä vein Penttiä taidenäyttelyihin, kirjailijatapaamisiin, luennoille. Hän oli kulttuurin suurkuluttaja sinfoniosta teatteriin.

Kirjoittelimme molemmat, vaihtelimme ja arvioimme toistemme tekstejä. Hoputin kovin häntä kirjoittamaan polkupyöräretkiään muistiin. Hän sitä aloittelikin, ensin kotimaasta ja sitten ulkomaisista retkistä. Minä nauroin ulvomalla kuunnellessani hänen kertomuksiaan Ruotsin retkistä.

Vein Pentille käsikirjoituksen matkoistamme, hän teki joitain korjauksia, muutoin ei sitä kommentoinut. Kysyin saanko julkaista sen. ”Minä olen niin monissa liemissä keitetty, etten enää hätkähdä mistään.”

Retkemme on kansissa, Pentti uupui kesken omissa kirjoituksissaan. Vähä-Uotilan kalastaja, Ritvalan ja Sääksmäen kunnioitettu ja koko Suomen arvostettu filosofi, ornitologi, ekologi ja kansansa ravistelija on poissa.

Iltalehti 11.4. Pentti Linkolasta

Iltalehti 11.4.-20 2.Ilktiksessä oli minun haastatteluni Valkeakosken Sanomista. Laitoin sen ilman valokuvia.

Kirjailija: Pentti Linkolaa harmitti lähestyvässä kuolemassa vain yksi asia, elämänkokemuksen hukkaan heittäminenEilen klo 19:25
Pekka Turtiainen julkaisi kirjan Pentti Linkolasta vuonna 2015. JUHANI VALLI/ARKISTO

Kun PekkaTurtiainen kuuli uutisen Pentti Linkolan kuolemasta, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että suurmies on poissa.– Hänen kuolemansa oli odotettu, sillä hän oli huonossa kunnossa. Yllätyksenä asia ei tullut, Turtiainen sanoo maanantaina.Linkolan noin kahden vuosikymmenen ajan tunteneen Turtiaisen mukaan hän ei myöskään pelännyt kuolemaa.– Hänelle se oli täysin luonnollinen tapahtuma, joka oli tulossa hänelle eteen. Kun kysyin häneltä, että mikä sinua kuolemassa harmittaa, niin hän vastasi, että ainoastaan hänelle kertyneen kokemuksen meneminen hukkaan.Turtiainen tutustui Linkolaan vuonna 1994 ostaessaan tältä kalaa.– Pentti osoittautui jo silloin äärimmäisen kiinnostuneeksi yksilöistä. Olin kuvitellut, että vaihdamme muutaman sanan, mutta päädyimme juttelemaan puoli tuntia, kun hän kyseli minusta ja elämänvaiheistani, Turtiainen muistelee.Turtiainen päätyi auttamaan Linkolaa ja toimimaan muun muassa hänen kuskinaan kalanmyyntimatkoilla ympäri Etelä-Suomea. Turtiainen on kirjoittanut kaksikon kohtaamisista ja myyntimatkoista muistelmateoksen Kalastaja, joka julkaistiin vuonna 2015.He tapasivat viimeisen kerran viime keväänä klassisen musiikin konsertissa Tampere-talossa.– Hän oli suuri musiikin ystävä, jota moni ei tiedä.– Oli mukava havaita, että jaksoi käydä konserteissa viimeiseen asti.

Linkolan kaksi puolta

Turtiaisen mukaan Linkolassa oli kaksi keskenään ristiriitaista puolta.– Ensimmäinen, minkä minä hämmästyneenä havaitsin, oli suuri ihmisläheisyys ja lämpö, jonka hän antoi kuulijalle.– Toinen oli se, että vaikka hän ei vihannut ihmisyksilöitä, hän oli ihmislajin vihaaja. Hän ei sietänyt sitä, että olimme lajina ylittäneet oman ekologisen lokeromme ja aiheutimme ympäristölle tuhoa ja tuskaa.Turtiainen muistaa Linkolan kanssa tekemiltään retkiltä tämän kaksi suurta rakkautta: metsät ja linnut.
– Hän ihaili metsiä yksittäisistä puun rungoista lähtien ja havaitsi vanhat männyt heti niiden oksien kääntymisestä.– Linturetkillämme hänellä oli täysin suvereeni havaintokyky. Hän havaitsi linnut siipien välkkeestä ja lauman pienestäkin lehahduksesta pellon laidalla

Pentti Linkola muistetaan Valkeakoskella ristiriitaisena, mutta ihmisläheisenä henkilönä, joka on jättänyt kestävän perinnön myös paikkakunnalle.

Pentti Linkola 1932-2020

Pentti Linkola 1932-2020

Puhelin soi, tuntematon numero. Mietin etten vastaa lehdenmyyjille. Vastasin kuitenkin Paulan kehotuksesta.

Pekka

Mainostelevisiosta Hanna päivää. Oletteko jo kuulleet, että Pentti Linkola on kuollut.

En ole tietoinen, kiitos kun ilmoititte.

Minulla on vielä teille pyyntö. Olette olleet hänen työkaverinsa ja apurinsa monien vuosien ajan. Olette niistä ajoista myös kirjoittaneet kirjan. Niin minä kysyn, olisitteko valmis vastaamaan muutamiin kysymyksiin?

Kyllä vain. Ajattelin hänen nyt kysyvän jotakin Pentistä.

Haluaisin teidän vastaamaan suorassa lähetyksessä juontajan kysymyksiin, Maiikkarin Live ohjelmassa.

No, voin vastata. Sain ohjeet odottaa puhelimen vieressä. Hanna soittaisi ensin parinkymmenen minuutin kuluttua.

Hän soitti, live-esitykseen on viisitoista minuuttia aikaa. Teille soittaa ensin järjestelijä, joka testaa äänen tason lähetykseen, miten puheenne kuuluu. Sen jälkeen soittaa tapahtumajärjestäjä, joka antaa viimeiset ohjeet ennen haastattelijaa.

Menin eri huoneeseen odottamaan. Toinen nainen soitti, ja sain puhua ja sitten luetella numerot 1-5. Hän oli tyytyväinen. Kolmas nainen soitti, sanoi aikaa olevan 30 sekuntia, 20 sekuntia, 10 sekuntia ja tunnari alkoi kuulua. Juontaja aloitti ja minä vastailin, kauanko olimme tunteneet, millaisena näin Pentin, koska olimme viimeksi tavanneet, mitä puhuimme. Sinne meni osuuteni.

Uutinen oli odotettu mutta pysäyttävä silti. En vielä tiennyt Pentin kuoleman syytä, en sitä missä se tapahtui ja kuka kuoleman ensimmäisenä huomasi, ja oliko hän vielä ollut kotonaan.

Lehdistä sain uutta tietoa, Leena oli kuoleman vahvistanut, muttei halunnut mitään lausua, Anneliakin oli haastateltu. Ilmeisesti kotisairaanhoitaja oli hänet kotoaan löytänyt.

Muistelin niitä lukemattomia ruokailu ja teehetkiä, mitä olimme yhdessä nauttineet. Pentti oli meillä vakiovieras, useita kertoja viikossa hän soitti ovikelloa, joko kutsuttuna tai muuten vain. Valtavat määrät ruokaa hän kykeni syömään, päälliruuan, jälkiruuan, teet päälle. Ne olivat rauhallisia ja leppoisia kertoja.

Söin minä Pentilläkin usein. Ensimmäisen kerran sain siellä teetä ja hunajaa, kun olin tullut illalla kaloja ostamaan. Hernerokkaa, kalasoppaa, paistettua kalaa, savustettua kalaa ja salaattia kulhokaupalla. Sitä Pentti pilppoi käsillään kulhoon. Olen siellä saanut herneitä, papuja, jäätelöä.

Suurimman työpanokseni tein kalatalousavustajana, Pentin keksimä titteli. Vuosikaudet olin apuna kaikissa muissa töissä, paitsi kalastamisessa. Sen tiesin itselleni liian raskaaksi. Kalojen, siikojen perkausta, kalalaatikoiden kuljettamista autolla myymään talosta taloon tai Hämeenlinnaan torille.

Muurasin savustusuunin ja aloin savustaa kaloja Pentille, satoja kiloja. Opettelin fileeraamaan suurimpia haukia ja kuhia. Yleensä iltaisin ja alkuyöstä, kunhan Pentti oli ensin palannut verkoilta.

Tein vähäisiä korjauksia ja yritin vielä jotakin kotona, ne eivät aina onnistuneet. Pysyvimmäksi näytti jääneen sauna rallien solmiaminen ja keittiön apupöydän ns. lumeverho, joka peitti tiskikasat armeliaasti.

Niissä töissä tulimme hyvin tutuiksi, auttelin Penttiä hänen sairauksiensa hoidossa ja muistuttelin häntä lääkkeiden otosta. Erityisen huono hän oli päivittäisten insuliinin pistoksien kanssa. Ne tahtoivat unohtua. Ulko-ovella sitten aina kysyimme, Paula tai minä, oletko muistanut pistää. Siinä ulkorappusilla hän sitten riisui mahansa paljaaksi ja kaivoi ruiskuaan. Paula kiskoi hänet ensin sisälle.

Muista monet saappaitten hakureissut tai suutarilla käynnit. Kumisaappaat menivät aina isonvarpaan taitteesta puhki. Välillä täytyi saada saappaan pohjiin liukuesteet. Ne sain teetettyä Tampereella. Suutari teki ne odotettaessa kuultuaan kenen saappaat olivat.

Pentin hevonen alkoi laihtua, setolkka istui huonosti. Minä sitä katselin hevosta ja sen kupeita. Kysyin sitten hevosen ruuasta. Pentti antoi vain heinää illalla, kun vei hevosen työpäivän jälkeen talliin. Vesiämpäri ja heinää. Minä parkaisin hevosen olevan peräsuolessa ruuan imeyttäjä. Ei sellainen mitenkään onnistu vain iltaruualla. Lisävahvistukseksi kysyin naapurin hevosmies Matti Valkamalta asiaa.

Sinun on pidettävä heinäsäkki mukanasi, ja annettava siitä aina kasa heiniä hevoselle, kun se on paikallaan.

En minä sellaista ehdi, eikä avannoille voi heinää viedä, kun ne aina keväällä sulavat sitten liian aikaisin.

Kuules Pentti, sinun on otettava heinät aina mukaan, kun hevosella kuljet, ei se ehdi muutoin sulattaa ruokaansa, sen on saatava syödä niinkuin laitumella, koko päivän.

Pentti uskoi. Meille tullessaan hän esitti einähäkkinsä ja antoi Roopelle heiniä eteen. Heti alkoi hevonen niitä hamuta ja jauhanta alkoi. Minä olin ottanut aina leipiä vartaasta ja vienyt puolikkaan Roopelle, se aivan odotti minua. Pentillä käydessäni Roope aina tallissa hörähti minulle kuullessaan tuloni.

Mietin niitä kalan myynnissä vietettyjä päiviä, iltoja, öisiä paluumatkoja, laulettuja lauluja ja syötyjä eväitä, Sääksmäeltä aina Turkuun saakka.

Koronan aika 1

Eristyksen aika 1

Kävimme kaupassa ennen Paulan leikkausta. Sen aikana Suomeen oli tullut koronaongelma. Päätin olla menemättä konserttiin perjantaina. Siellä olisi liikaa ihmisiä samassa paikassa ja vielä aivan tiiviisti vieri vieressä puolitoista tuntia. Seuraavan päivänä asetettiin koronaeristykset. Puhuttiin riskiryhmistä, johon mekin ikämme puolesta molemmat kuuluimme, minulla lisää muita vakavia sairauksia. Ensimmäisen viikon pärjäsimme muonan osalta hyvin. Paula alkoi oppia kulkemaan kyynärkeppien kanssa. Soittelimme ympäriinsä kuulumisia ja päätimme tarkoin noudattaa ohjeita.

Kauppaan oli lähdettävä, koronaa ei ollut vielä Valkeakoskella. City market oli avannut aamun kahdeksalta vanhoille ihmisille. Olin oven luona, istuin autossa ja odotin ovien aukeamista. Hipsuttelin muitten perässä kauppaan kintaat kädessä. Keräsin listan mukaan tarvikkeita kärryyn. Osalla asiakkaista oli myös käsineet kädessä. Tunti meni, hiki alkoi virrata ja kärry täyttyä.

Kotona lämmitin uunia, lakaisin lattioita ja tein ruokaa, tiskasin ja hyppäsin kuin Samu-sirkka ympäriinsä huoneesta toiseen Paulan toivomuksista. Pihalla ruokin lintuja ja katselin puutarhan ensimmäisiä pintaan nousijoita, scilloja, narsisseja, myrkkyliljoja. Huone lämpeni liiaksikin aina lämmittämisen päivänä, seuraava päivä oli lämmöltään tasaisempi. Käytimme vuoron perään ilmalämpöpumppua. Se vasta onkin aimo peli. Edes ämpäri sen ulkoyksikön alla täyttyi tuskin ollenkaan vedestä.

Otin tavakseni tiskata aina heti kaikki astiat ja nostella ne paikoilleen kaappiin. Näin en ole joutunut jättiläistiskin eteen kertaakaan. Ihana rauha vallitsee huoneessamme, Paula ei pääse touhuamaan, ja minua ei huvita. Kylälläkin on melko hiljaista, aamulla töihin menevät muutamat autot, posti päivällä ja roska-auto miten nyt sattuu, kerran jäätelöautokin piippaili.

Ruokaa alkoi kulua pakastearkuistakin, hain sieltä käskyn mukaan marjoja, kaloja, sieniä, kellarista perunoita. Takaisin päin ei mennyt kuin kylmähaude, jota Palua aluksi käytti jalkaansa. Rutiinit pitävät hyvin, aamulla nousen ylös kunhan olen saanut rauhaisan ja pitkän heräämisen jälkeen viimeisen nykäyksen käteeni työntäen peiton sivuun. Miten ihanaa onkaan herätä ja tietää voivansa saman tien nukahtaa uudelleen. Nämä vaiheet vuorottelevat, kunnes alan aukoa silmiäni valvella olon aikana. Katsahdan hitaasti kattolautoja ja niiden oksia, suljen taas luomeni ja nukahdan kuin silkkiseen syleilyyn. Jos ei ole kaamea pissahätä. Silloin on noustava vessaan. Olen oppinut nousemaan pissalle aamuyöstä, samalla reissulla juon hiukan laimeaa mehua, jos muista jättäneeni sitä lasiin keittiön pöydälle. Nukkumaan palatessani tiedän, etten enää joudu rakon pakottamana nousemaan vuoteen hivelevästä lämmöstä.

Koronan aikaisia, ensimmäiset viikot

Koronan aikaisia

Menossa on neljäs viikko eristyksissä. Elo on meillä molemmilla verraten rauhallista. Paulalla oli aika TAYS:n leikkaukseen, vaivasenluut ja yksi varvas saivat osakseen kirurgin luusahaa. Vein hänet ajallaan kahdeksanteen kerrokseen uudessa siivessä. Edellisenä päivänä kävimme harjoittelemassa. Ajoin uuteen parkkihalliin. Luiskaan päästyäni ovi ponnahti ylös. Olin ladannut puhelimeeni parkkisovelluksen, ja hyvin näytti toimivan. Ensimmäinen kerros oli aivan täynnä autoja, lisäksi isännät pitkin maakuntaa olivat tulleet asioilleen sairaalaan ja ajelivat ympäri hallia kuin kirnussa. Pääsin hiljalleen eteen päin pääsisäänkäyntiä. Tyhjiä paikkoja ei ollut missään, jouduin kunniakierrokselle minäkin. Toisella rundilla äkkäsin tyhjän paikan pylvään vieressä. Se oli maalattu siniseksi. Katsoin ettei siinä ollut kärrypoikamerkkiä. Eikä muutakaan pysäköinnin kieltoa. 

Kävelimme ovista sisään, katselin siinä oikealla puolella kävelyn apulaitteita, joilla voisi myös kuljettaa potilasta. En pyytänyt Paulaa istumaan sellaiseen. Raput toiseen kerrokseen, siinä oli entinen pääaula, ja siellä infopiste. Kävin kysymässä meille määrätyn osoitteen paikkaa. Oikealle ja hissillä kadeksanteen kerrokseen. Selvä, palasimme autolle ja huomasin vasta silloin, että olin ollut sähköautojen latauspaikalla. Eipä ollut muillakaan piuhaa kiinni. Yritin katsoa,missä olisi pistoke, mutten sitä missään nähnyt.  Ajoin taas hyvin toimivan oven alta kadulle. Aamulla aika oli seitsemältä sairaalassa. Parkkihallissa oli melko tyhjää. Hyvin meni siihen saakka, kun menimme saamiemme ohjeiden mukaisesti oikealla ja haimme hissin. Tekstiopasteissa osastoamme ei mainittu. Pyörittelin päätäni seinältä toiselle, meidän piti mennä infosta vasemmalle. Siellä olivat meidän hissit. Sitten vaan odottelimme kunnes Paula pääsi sisälle ja minä ulos.Iltapäivällä soitin, reipas ääni, touhukas ja selvästi lääkkeistä hieman sekaisin, vastasi. Lupasin mennä seuraavana päivänä katsomaan, koska Paula ei vielä päässyt kotiin.Menin taas parkkihalliin, se taas oli aivan täynnä. Ajoin ympäri hallia eri reittejä, ei mitään mahdollisuutta jättää autoa minnekään. Huomasin tien vievän vielä alemmalle tasolle. Samaa tiukkuutta sielläkin, ajoin yhden tien päähän saakka, luulin pääseväni sieltä eteenpäin. En kuitenkaan päässyt, se oli umpiperä. Aloin survoa autoani ympäri siinä vallan kapoisella tiellä. Takana oli kaksi autoa tullut kärkkymään paikkaa, kun sain autoni käännettyä ja ajettua sieltä pois. Kuin ihmeen kaupalla sitten löysin paikan, löin ovet kiinni ja katselin ympärilleni löytääkseni taas autoni.Hississä painoin nappulaa, sinne ponnahti lääkärihoitaja mukaan. Menimme peräsin ulos kerroksessa, lääkärihoitaja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Tämä on seitsemäs kerros.” Niin varmaan, ei se tutulta tuntunutkaan, palasin noustakseni vielä yhden kerroksen. Tiesin huoneen numeron, katsoin seinältä opasteet ja aloi kiertää kerrosta, nuoli näytti oikealle, kiersin ja kiersin, kunnes olin samassa paikassa takaisin. Huomasin sen  saman nuolen asennon olleen kaksitulkintaisen. Menin siis toiseen suuntaan ovien läpi, löysin numeron ja koputin. Paula oli ensimmäisessä vuoteessa, toisessa oli keski-ikäinen mies.Paula oli kovin kipeä, lääkettä kyllä sai tarvittaessa niin paljon kuin halusi. Meillä oli sisään osastolle tullessa kyynärkepit, joten olin hieman voinut opastaa niiden käytössä. Niitä ei kuitenkaan vielä voinut käyttää, ja Paulaa vietiin sellaisella pyörätyöntölaitteen tapaisella asioilleen. En saanut häntä vieläkään kotiin, yksi yö vielä vietettävä sairaalassa.Ambulassitaksi sitten hänet toi kotiovelle saakka. Ulkorappusilta alkoi könyäminen sisälle, ja minun tuurini lääkärihoitajana.