Koronan aikaisia, ensimmäiset viikot

Koronan aikaisia

Menossa on neljäs viikko eristyksissä. Elo on meillä molemmilla verraten rauhallista. Paulalla oli aika TAYS:n leikkaukseen, vaivasenluut ja yksi varvas saivat osakseen kirurgin luusahaa. Vein hänet ajallaan kahdeksanteen kerrokseen uudessa siivessä. Edellisenä päivänä kävimme harjoittelemassa. Ajoin uuteen parkkihalliin. Luiskaan päästyäni ovi ponnahti ylös. Olin ladannut puhelimeeni parkkisovelluksen, ja hyvin näytti toimivan. Ensimmäinen kerros oli aivan täynnä autoja, lisäksi isännät pitkin maakuntaa olivat tulleet asioilleen sairaalaan ja ajelivat ympäri hallia kuin kirnussa. Pääsin hiljalleen eteen päin pääsisäänkäyntiä. Tyhjiä paikkoja ei ollut missään, jouduin kunniakierrokselle minäkin. Toisella rundilla äkkäsin tyhjän paikan pylvään vieressä. Se oli maalattu siniseksi. Katsoin ettei siinä ollut kärrypoikamerkkiä. Eikä muutakaan pysäköinnin kieltoa. 

Kävelimme ovista sisään, katselin siinä oikealla puolella kävelyn apulaitteita, joilla voisi myös kuljettaa potilasta. En pyytänyt Paulaa istumaan sellaiseen. Raput toiseen kerrokseen, siinä oli entinen pääaula, ja siellä infopiste. Kävin kysymässä meille määrätyn osoitteen paikkaa. Oikealle ja hissillä kadeksanteen kerrokseen. Selvä, palasimme autolle ja huomasin vasta silloin, että olin ollut sähköautojen latauspaikalla. Eipä ollut muillakaan piuhaa kiinni. Yritin katsoa,missä olisi pistoke, mutten sitä missään nähnyt.  Ajoin taas hyvin toimivan oven alta kadulle. Aamulla aika oli seitsemältä sairaalassa. Parkkihallissa oli melko tyhjää. Hyvin meni siihen saakka, kun menimme saamiemme ohjeiden mukaisesti oikealla ja haimme hissin. Tekstiopasteissa osastoamme ei mainittu. Pyörittelin päätäni seinältä toiselle, meidän piti mennä infosta vasemmalle. Siellä olivat meidän hissit. Sitten vaan odottelimme kunnes Paula pääsi sisälle ja minä ulos.Iltapäivällä soitin, reipas ääni, touhukas ja selvästi lääkkeistä hieman sekaisin, vastasi. Lupasin mennä seuraavana päivänä katsomaan, koska Paula ei vielä päässyt kotiin.Menin taas parkkihalliin, se taas oli aivan täynnä. Ajoin ympäri hallia eri reittejä, ei mitään mahdollisuutta jättää autoa minnekään. Huomasin tien vievän vielä alemmalle tasolle. Samaa tiukkuutta sielläkin, ajoin yhden tien päähän saakka, luulin pääseväni sieltä eteenpäin. En kuitenkaan päässyt, se oli umpiperä. Aloin survoa autoani ympäri siinä vallan kapoisella tiellä. Takana oli kaksi autoa tullut kärkkymään paikkaa, kun sain autoni käännettyä ja ajettua sieltä pois. Kuin ihmeen kaupalla sitten löysin paikan, löin ovet kiinni ja katselin ympärilleni löytääkseni taas autoni.Hississä painoin nappulaa, sinne ponnahti lääkärihoitaja mukaan. Menimme peräsin ulos kerroksessa, lääkärihoitaja kääntyi ympäri ja sanoi: ”Tämä on seitsemäs kerros.” Niin varmaan, ei se tutulta tuntunutkaan, palasin noustakseni vielä yhden kerroksen. Tiesin huoneen numeron, katsoin seinältä opasteet ja aloi kiertää kerrosta, nuoli näytti oikealle, kiersin ja kiersin, kunnes olin samassa paikassa takaisin. Huomasin sen  saman nuolen asennon olleen kaksitulkintaisen. Menin siis toiseen suuntaan ovien läpi, löysin numeron ja koputin. Paula oli ensimmäisessä vuoteessa, toisessa oli keski-ikäinen mies.Paula oli kovin kipeä, lääkettä kyllä sai tarvittaessa niin paljon kuin halusi. Meillä oli sisään osastolle tullessa kyynärkepit, joten olin hieman voinut opastaa niiden käytössä. Niitä ei kuitenkaan vielä voinut käyttää, ja Paulaa vietiin sellaisella pyörätyöntölaitteen tapaisella asioilleen. En saanut häntä vieläkään kotiin, yksi yö vielä vietettävä sairaalassa.Ambulassitaksi sitten hänet toi kotiovelle saakka. Ulkorappusilta alkoi könyäminen sisälle, ja minun tuurini lääkärihoitajana.