Veneeseen kansiremontti

Veneremontti

Raumalta meni puuvene Savonlinnaan. Mikko ja Pekka sen veivät Jussille. Kaunis mäntylautainen kuusimetrinen fiskari pienellä keulakannella ja tuulilasilla. Kaunis kuin mikä. Pekka oli käynyt sen Raumalta ostamassa, katsellut samalla muitakin sopivia veneitä Jussin toimeksiannosta. Tämä oli ollut omakotitalon pihassa keväällä pukkien päällä. Keskimoottori, pieni japanilainen puksutti ja jäähdytysvesi virtasi puutarhaletkua myöten koneeseen. Siitä paikasta syntyivät kaupat, ja rahat täytyi hakea pankista. Sakot tuli, 350 markkaa, väärästä pysäköinnistä. Pekka ajeli kotiin, vene jäi Raumalle.

-          Voisitko tuoda veneen Savonlinnaan, se tulee just sun pihaan Sääksmäelle?
-          Millä ihmeellä se tänne tulee?
-          Myyjä vetää sen trailerin päällä traktorillaan.
-          Jaa sata kilometriä traktorilla, mitä se maksaa?
-          Tuli halvalla, 500 markkaa, sillä oli jotain menoa sukulaisiin Huittisiin.
-          Ja milläs minä sen sitten tuon?
-          Ajattelin, jos vuokraat trailerin.

Mikko kurvasi Sääksmäelle. Oli ottanut trailerin vuokralle Lahdesta.

-          On hieno vene, vetäistään vaan kärryille ja lähdetään.
-          Vaihdetaan ensin veturia.

Ohi Mikkelin, Juvan tiehaarassa kohti Savonlinnaa ja pian oltiin telakalla Savonlinnan itäpuolella. Jussi ajeli veneellään kesäisin luottaen paikallistuntemukseensa. Tämä kun selvisi Pekalle, lähetti hän merikartan avuksi.

-          Tulisitko keväällä tekemään veneeseen kansiremppaa, siinä on jotain pientä hommaa?
-          No voin tullakin, mutta mitä siinä sitten tehdään, ja mitä otan mukaani?
-          Kansi pitäisi pinnoittaa, siinä on ollut kangas päällä. Sitä olen maalaillut keväisin, mutta nyt    se on puhki.
-          No, se on otettava pois, siellä alla on faneri, ja senkään kunnosta ei ole tietoa?
-          Ei sinne vielä näy, katsot sitten, täytyykö kangas ottaa pois vai tehdäänkö siihen pieni remonttipaikkaus.
-          Kyllä siihen on laitettava uusi kansi päälle, jos se vanha vielä kestää sen. Minä ehdotan kahta mahdollisuutta. Joko laitetaan rimakansi, tai leikataan kokonaan uusi faneri päälle.
-          Se rimakansi voisi olla mukava.
-          OK. minä sahaan kotona rimat lehtikuusesta, ja katson Bauhausista, löydänkö sieltä tiikkiä tai mahonkia. Voisi siihen jokin muukin lauta käydä. Kuinkas sivulaidat ja peräkansi?
-          Peräkansi samanlaiseksi kuin keula. Mitä sinä olet mieltä sivukansista?
-          Sinne voisi sopia yhtenäinen fanerikansi, sitä varten vaan täytyy ensin tehdä luotat malliksi. Voisin sitten täällä kotona tehdä ne valmiiksi mallin mukaan.
-          Kyllä se vaan käy, minä piirrän mallit.
-          Niiden on oltava tarkat, osaatkos ne tehdä, paksusta pahvista tai kartongista?
-          Kyllä.

Posti toi ison kirjepaketin. Sinne oli taiteltu voipaperista sivukansien mallit. Ne olivat leikkaamatta, noin puolen sentin paksuisella viivalla piirretyt, yksi sivu aina kolmessa palasessa. Niihin palasiin oli merkitty epämääräiset merkit jatkoksien kohdalle. ”Voi perkele, mitäs nää nyt on? Eihän näiden mukaan mitään voi tehdä. Jos mä nyt leikkaan nää paperista irti, niin mistä kohtaa, kun viivoissa on tuollainen paksuus. Virhettä voi tulla senttikaupalla.” Pekka soitti heti Savonlinnaan. Ei se siitä parantunut, Jussi piti malleja hyvinä. ”Olkoon, minä leikkaan ja liitän nämä teipillä niin hyvin kuin osaan. Kumpiko näissä on päällipuoli, ettei vaan menisi puolikkaat sekaisin eri puolille.” Pirtin lattialle levitettiin voipaperit, leikattiin ja teipattiin. ”No voi piru, näistä tuli kuin mutkaset kuin kusimato, helvetti kun ei uskota, minä lähetän nämä takaisin.” Paketti kiiti Sääksmäen ja Savonlinnan väliä, edestakaisin. Jussista ne olivat ihan hyvät. ”Olkoon, minä teen sitten mallin mukaan, onneksi sain faneria Timolta. Sovitelkoot sitten niitä.” Pekka painui työhuoneelle, kiinnitti repaleiset voipaperit fanerin päälle, pienellä sovituksella ne mahtuivat. Kynä kädessä alkoi piirtäminen. Kynä ei voinut paljoa nojata ohueeseen voipaperiin, tai se meni ryppyyn. Liikkui se kuitenkin. Se olisi täytynyt liimata kiinni koko matkaltaan. ”Olisin liimannut, jos luotit olisivat olleet kunnolliset, ei tästä kyllä vieläkään mallia tule mahonkivanerille. Kokeilkoot Jussi sovittaa näitä, kait se selviää hänellekin. Paketti lähti Savonlinnaan.

-          Joo, ei nämä ole lainkaan sinnepäinkään.
-          Uskotko nyt, että en voi tehdä tarkkaa työtä epämääräisillä malleilla.
-          Uskon uskon, mutta kun Anitakin sanoi…
-          Anita, milloin hänestä venepuuseppä tuli?
-          Ei kun hän oli mukana piirtämässä, ja hän sanoi sitten että näin se tehdään. Minä olisin tehnyt toisin.
-          No nyt saat tehdä toisin. Malli on piirrettävä paksuun pahviin ja leikattava irti, sovitettava ja korjattava jos täytyy. Mallien pitää olla veneessä oikeilla paikoillaan, jotta näet sopivuuden.

Keväällä telakalla Pekka teki töitä kaksi viikonloppua. Vanha kangas otettiin pois, alla oli hieman itseensä ottanut faneri. Jussi käveli sen päällä ja sanoi sen vielä kestävän. Mikä siinä sitten, mahonkivanerista leikattiin keulan molemmille sivuille leveät aloituslaudat. Ne Pekka ruuvasi kiinni. Rimojen sovitus ja kiinnittäminen vei aikaa, tulos oli kuitenkin kaunis. Peräkansi sai myös rimansa. Rimat kiinnitettiin liimamassalla, niiden rakoon ruuvattiin paksu ruuvi, jossa oli prikka kannan alla. Rimat kiinnitettiin siten, että niiden väliin jäi kolmen millin rako. Siihen rakoon sitten puristettiin musta massa. Kansi oli vielä hiottava, jolloin tahriintuneet kohdat puhdistuivat. Prikka painoi riman kiinni kanteen, eikä niitä tarvinnut enää porata ja ruuvata sekä tapittaa. Sivukannet jäivät vielä ilman lopullista faneria, aikaa ei ollut sillä kertaa.

-          Nää on sitten lakattava vähintään seitsemän kertaa, vähempi ei riitä. Täs on pensseli ja lakka, senkus alotat. Mä kattelen, että menee tasaseen. Jussi aloitti, Katja katseli ja sai tehtäväkseen vahtia, että kerroksia tulisi tarpeeksi. Päivässä voi pensselöidä vain yhden kerroksen. Pekka ajeli Sääksmäelle.

-          Morjens, vieläkö sinä jaksat ne kannet laittaa?
-          Kyllä, kunhan sinulla on ensin ne luotit malleiksi.
-          Olen ostanut oikein kartonkia. Veneen voisikin jo ottaa esille pressujen alta.
-          Jo vain se hyvästi käy. Osaatkos nyt sitten sovittaa kartongin sivusarjan laitaan.
-          Niin mihinkä?
-          No siihen istumalaatikon pystylautaan.
-          Joo siihen, kyllä, kartonkia täytyy ensin nostaa pystyyn…
-          Ei nosteta, se laitetaan kiinni laitaan ja sitten…
-          Eihän sitä saa siihen sopimaan, kun laita on kaareva.
-          Kuuntele nyt perkele kerrankin, minä selostan. Kartonki kiinni siihen laitaan niin hyvin kuin saat, se osuu vain yhdestä kohtaa kiinni. Sitten otat tikkuaskin kokoisen apupalikan ja kynän. Laitat kynän pystyyn palikan ulkoreunaan, sisäreunan kiinni sivusarjaan ja alat kuljettaa sitä palikkaa pitkin lautaa ja kynä piirtää merkin pahviin. Pahvi ei saa liikkua.
-          No eihän siitä mitään tule, kun pahvi on niin paljon irti laidasta, mihin se kynä piirtää.
-          Selostan uudelleen, kynän täytyy olla ulkolaidassa, palikan niin iso, että se kynä osuu pahviin koko matkaltaan. Piirros seuraa sisälaidan kaarevuutta palikan avulla, kuin suuntaispiirtämisessä.
-          Ai jaa, siis kynä, no nyt minä ymmärrän, tuleehan siitä sitten, minä mietin sitä kynää laitaan päin.
-          No ei, kynä on palikan toisessa päässä kuin se pää, mikä on kiinni laudassa. Oletko jo koettanut pihkavoidetta?
-          Siitä oli tv:ssä, minä kuuntelin sitä radiosta. Saatiin ostaa pohjoisesta, pihkapitoisuus 30 %. Sormesta lähti nirhama paranemaan heti.
-          Enkä minä ole vielä puhunut pihkasta kuin kolme vuotta. Olet sinä hirmuinen jääräpää. Samanlainen on Mikko, ei mitään vaikutusta minun puheillani.
Pekka jäi odottamaan uusia pahvisia malleja.

Purjeveneen hankinta v. 1982

Ensimmäinen purjevene

Raumanmeren synnyttämä kaipuu järviallasta suurempiin vesiin sakeni, kun Pekka muutti paikkakunnalle opiskelemaan. Kaupungissa oli valtava määrä veneitä, niitä oli useammassa laituripaikassa, Poroholman ja uimalaitoksen päässä eniten. Sinne askeleet veivät, laitureille, meren ääreen ja veneitä katselemaan. Kahdeksankymmentä luvulla se olikin helppoa, laiturit olivat avoimia ja niillä saattoi kuka halusi vaeltaa. Toinen hyvä katselupaikka oli sataman sivussa vielä vapailla kallioilla. Eväitten kanssa siellä istuskeltiin, katseltiin laivojen kulkua, pienemmät alukset veivät päähuomion. Iltaisin ja viikonloppuisin raumalaiset suuntasivat saaristoon. Avoveneet, kajuutalliset veneet, hitaat veneet ja nopeat veneet. Sinne ne suuntasivat läheisiin salmiin ja saariin. Käytiin joskus kauempanakin, Uusikaupunki oli miellyttävän matkan päässä, päivässä sen saavutti ja Pakkahuoneen rannassa oli hyvät yöpymispaikat. Rantakahvilassa veneilijä sai hyvät munkkikahvit, saattoi siellä käydä suihkussa ja saunassakin. Lyhyt oli myös matka keskustan ravintoloihin. Useimmat matkaajat pysähtyivät silokallioille näköetäisyyden päähän kotisatamasta. Saaria tässä Rauman edustan saaristossa oli noin kahdeksankymmentä, ja useimmat rannat ja paikat olivat vapaita mökeistä ja yksityisistä laitureista. Menipä merellä vesibussikin vieden veneettömiä Reksaareen yöpymään ja saunomaan. Kylmäpihlajan luotsiasemalle vietiin luotseja omiin vuoroihinsa, varusmiehet saivat koulutustaan suljetulla saarellaan, Kuuskajaskarilla. Kaiken tämän Pekka hiljalleen oppi siinä katsellessaan ja jutellessaan. Erinomaisen helppoa oli heittäytyä juttelemaan rantojen kiertojen aikana. Raumalaiset kyllä yleensäkin olivat hyvin ystävällistä ja juttelevaa väkeä, mutta tuo kaikki korostui veneiden äärellä. Juteltiin tietenkin veneistä, niiden hankinnasta, korjaamisesta ja ominaisuuksista. ”Mimne vene sill o?”, oli yleisin kysymys. Raumalaiset olisivat hyvin mahtuneet kaikki veneisiinsä yhtaikaa, ja olisivat vielä voineet puksutella Ruotsiin tarvitessa.

Valkoine purje näkyi kauas. Maston nostamana se näkyi jo kauan ennen veneen esille tuloa. Rihtniemestä veneet ja laivat kääntyivät etelän reiteille, useimmat sinne menivät. Pohjoisen reitti meni Rauman Pauhun sivuitse, isot alukset kääntyivät vasta avomerellä, pienet saattoivat suunnata sisäreittiä ohi Reksaaren ja Olkiluodon atomivoimaloiden sivuitse Laitakariin, Säppiin ja Poriin. Jännitys ja syke kohosivat äänettömän veneen lipuessa lokkien saattamana, valkoiset linnut ja valkoiset purjeet. Raumalla onkin yksi maan vanhimmista pursiseuroista, Rauman Pursiseura. Sen tukikohdassa aivan silloisen sataman päässä oli seurattu monet lipunnostot ja laskut. Metsolan Eero sinne Vammalan pikkupoikia kuljetti purjehtimaan Göi puupurjeveneellään. Sen uskomaton, äänetön ja kuitenkin voimakas kulku, helppo ohjattavuus ja meren läheisyys kallistuvan laidan vieressä pakottivat kaihoamaan tuota elämystä. Oma vene oli haave, miten sen voisi toteuttaa. Pekka käveli pitkin rantoja ja suunnitteli. Valmiin veneen osto olisi kallis hankinta, veneessä kun täytyisi pystyä myös nukkumaan ja syömään. Vammalassa käydessään vakuutusasioissa toimistolla tuli tuo haave puheeksi. ”Kuule, tuolla Suodenniemellä on yksi veneenrakentaja. Minulla on käynti siellä tänään, tuletko mukaan?” Siitä se alkoi, veneen tilaaminen, rakentaminen ja varustaminen. Veistäjällä oli 28 jalkaisen lasikuituisen veneen piirustukset, ruotsalainen Knud Reimers oli ne piirtänyt. Niitä katseltiin monesti veistäjän kanssa, suunniteltiin sisustusta, mitattiin ja piirrettiin, viimein tehtiin sopimus. Veneen hinta oli sopiva, se piti tehdä valmiiksi saakka. Veistäjä oli aiemmin ollut Ruotsissa samoissa töissä, hänellä oli hyvä kokemus, ja valmiita veneitä purjehti Helsingissä ja Tampereella. Kävivät sellaista katsomassa ja purjehtimassa Näsijärvellä. Aikataulu tuntui käyvän yksiin molempien kannalta, kesä ja talvi olisi aikaa rakentaa, keväällä veteen.
Opiskelu jatkui kiivaana. Raumalla vedettiin OKL:ssä toista maisterikurssia melkoisessa putkessa. Aloittaneita oli 1980 ollut 62 opiskelijaa. Valinta tehtiin tiukan seulan kautta seminaarin mäellä. Kokelaat joutuivat pitämään näytetunnin norssin oppilaille, ja tämän jälkeen vielä haastatteluun. Jotkut pyrkijät jäivät jo tällöin mieleen, useimmat pyörivät samassa sumussa. Sisäänpääsyn jälkeen valitut tulivat nopeasti tutuiksi yhteisillä luennoilla ja kahvilassa silloin kun sinne oli aikaa. Iltojen vietot jäivät Pekalta väliin, hän kävi Vammalasta käsin opiskelemassa. Auto oli alla, nopeusrajoitukset jäivät jalkoihin, ajoajaksi vakiintui vajaa tunti aamuin illoin. Toisena vuonna hän osti asunnon Sorkantieltä kerrostalosta kuudennesta kerroksesta. Sinne alkoi kasaantua venelehtiä, kuvia, piirustuksia eri veneistä, ja ostettuja varusteita Rauman Urheiluliikkeestä. Köysiä, knaapeja, kompassi, sakkeleita, merikarttoja, kiikarit.

Suodenniemellä veistäjä oli aloittanut ensimmäisen veneen teon muotin päälle. Pekalle tulisi toinen runko, ensimmäinen oli myyty muualle. Muotti ja vene näytti valtavalta sisätiloissa, lasikuitu ja hartsi haisivat. Veistäjä veti vielä viimeiset telan vedot, laittoi telan asetooniastiaan. ”Nyt mennään pois täältä, tuo haju on huumaavaa. Minä olen sitä niin paljon haistellut, että sille tulee allergiseksi. Minä menen saunaan ja sitten aamulla lintujahtiin.” Kävivät ulos ovista. Asko asui siinä muutaman kymmenen metrin päässä omakotitalossa vuokralla. Katselivat vielä haulikkoa, mikä pääsisi töihin seuraavana päivänä. Veneestä oli tilatessa maksettu käsiraha, 5000 markkaa. Uusia maksuja maksettaisiin aina veneen edistymisen mukaan. Kesä kääntyi syksyyn, vene oli poistettu muotista, puolikkaat leivottiin lujasti yhteen sisäpuolen suunnatuilla lasikuitumatoilla, kansikin tuli valettua ja sen asetuttua rungon päälle alkoikin kokonaisuus hahmottua. Seuraavana piti olla Pekan veneen rungon valmistus. Asko soitti ja pyysi etumaksua. ”Johan sinä sait, jatkoa katsellaan edistymisen mukaan.” ”Niin kyllä, mutta kun tässä on sellainen tilanne, että hartsia ja mattoa täytyisi ostaa, sitä ei nyt ole, meni edelliseen veneeseen.” ”Tjaa, no minä tulen käymään.” Askolla oli kyllä töitä, mutta ei venetöitä. Hänellä oli linja-auton osien, penkkien, tilaus edessä, niihin oli aineet kuluneet. ”Sinä teetkin täällä muita töitä, miten iso tilaus sinulla on edessä?” Juttelivat asiasta, Pekka lupasi uuden maksun saatuaan lujat lupaukset häneen veneensä tekemisestä.

Raumalla soi puhelin. ”Hei, Asko täällä. Miten olisi, kun minä tarvitsen taas aineita. Tuo autotilaus on vienyt enemmän kuin laskin.” ”Älä perkele, sinä olet jo saanut ainerahat, ja sinulla olisi ollut aikaa aloittaa veneeni teko, mutta sinä olet käyttänyt aikasi ja aineesi muuhun. Tule tänne, niin selvitetään asiaa.” Asko tuli siipiänsä myöten. Hän otti haukut vastaan ja sai kolmannen erän, kuitenkin. ”Kuules, minulla alkaa kohta Joululoma, minä tulen sinne Suodenniemelle katsomaan ja auttamaan missä voin.” ”Missäs sinä nukut?” ”Minä voin nukkua toimiston sohvalla.” Pekan mennessä makuupussin kanssa Harrin kyydittämänä veistämölle asiat alkoivat mennä vika suuntaan. ”Minulla on täällä naisystävä, me nukumme tuolla hallin yläkerrassa, ja hän ei halua jakaa yhteistä vessaa, et voikaan tulla.” ”No voi piru, onko näin? Minä olen täällä nyt jumissa. Sinun on vietävä minut kotiin, jos täällä ei voi työskennellä ja asua.” Tähän olisi pitänyt lopettaa tilaus ja jatkuva rahan meno ilman mitään tulosta. Kuume veneen saamisesta oli liian kova. Pekka päätti vielä yrittää. Talvi kului, uutta venettä ei aloitettu. Pekka kävi hermostuneena katsomassa Askon touhuja. Yritettiin sopia, mutta kaikki sopimukset vesittyivät.

Kevät koitti, venettä ei ollut edes aloitettu. Pursiseura laski omat veneensä vesille. Timo, opiskelukaveri soitti. ”Mitäs tykkäät, jos ostaisimme yhdessä veneen. Minulla on tuolla Helsingissä yksi kiikarissa, mutta ei minulla ole rahaa yksin ostaa sitä.” ”Millanen se on?” ”Puinen yhdeksänmetrinen.” ”No mennään katsomaan. Pekka oli myynyt vanhan autonsa, ollut jo vuoden ilman, osti sitten moottoripyörän. Ensin satapiikisen Hondan, sitten 900 kuutioisen Susukin. Nekin saivat mennä, Vammalasta tuli tutun kautta autokauppias Raumalle. Räikkälän Hannu tuli pyynnöstä sitä katsomaan. Konepelti auki ja Hannu päräytti kaasun täydelle. ”Älä helvetti, ei se sellaista kestä!”, parkaisi myyjä. ”Kyllä sen täytyy kestää,” Hannu oli varma asiastaan. ”Minä myyn viisisataa autoa vuodessa, eikä yhtäkään ole noin koestettu.” Hannu vilkaisi myyjää, totesi koneen olevan kunnossa. Kaupat siitä tuli, hinta oli 2500 markkaa. Tällä keltaisella hirmulla olivat kaverukset aamulla aikaisin menossa Helsinkiin. Ilman venettä tulivat takaisin. ”Olen mielummin ilman, kuin ostan tuollaista venettä.” Oli siinä Pekankin silmään ollut puutteita, runko oli jo vanha ja väsynyt. Palasivat opintojen pariin, kunnes taas puhelin soi. Timo oli lukenut tarkkaan sunnuntain Hesrin veneilmoituksia. ”Porissa on nyt vuoden -42 Hai, vanha mestaruusvene.” ”Oukkei, taas mennään.” Porin keskustassa Kokemäenjoen rannassa oli vene ja myyjä. Hinta ja kunto olivat sopivat, kaupat syntyivät. ”Jaetaan vuorot, miten tehdään?” ”Minusta olisi selvintä jakaa kesä kahtia, minä purjehdin ensin juhannuksen yli, ja sinä saat veneen loppukesäksi.” Näin sopivat, vene jäi vielä Poriin.

Puinen Hai, veneklassikko, oli hyvin samanmuotoinen kuin Norjan vuonovene Göi. Saisi Pekka nyt kesällä purjehtia, vaikka oma vene ei vielä ollutkaan edistynyt Suodenniemellä. Timo kutsui Pekan kavereineen Ryöväskerin illanviettoon muitten pursiseuralaisten kanssa. Harri ja Anja olivat innoissaan kuultuaan kutsusta. ”Ottakaa sitten telttavarusteet mukaan, me yövymme saaressa.” Anja otti mukaan porsaankyljyksiä. Niitä oli kaikille, Timolle ja Pipsallekin. Muiden paistaessa makkaroita Timon venekunta herätti kateutta ihanan sialihan tuoksun levitessä ympäriinsä. Kyljykset olivat olleet maustumassa ennakkoon, ja ne maistuivat oluen kanssa ylimaallisen hyviltä. Syötiin, laulettiin, naukkailtiin, saunottiin, naukkailtiin ja syötiin, kesäilta oli leppeä ja tuuli lempeä. Aamulla valmistauduttiin paluuseen Laitakariin, ei nyt mitenkään vakavissaan, mutta kilpailu siitä tietenkin tuli. Jono muodostui nopeasti, kevyt myötätuuli ajoi auringon lämmössä purjehtijoita vähentämään bikineihin ja uimahousuihin. ”Spinnu ylös!”, huusi Timo aina ohittaessaan hitaampiaan. ”Ei ole spinnua!”, huusivat ohitettavat. Ei se Timoa hillinnyt. ”Spinnu ylös!”, kuului venekuntien yli. Laitakarissa vene vaihtoi kipparia, Timo jäi kaijalle seisomaan ja katsomaan Pekan menoa.

Ensimmäistä kertaa oli oman veneen pinna kädessä, Pekka katsoi purjeita, antoi ohjeita Harrille. Sivuun tuli rannasta vanerinen hieman pienempi paatti. Sen tarkoitus oli selvästi kiitää purjeillaan ohi. Haissa vastattiin kutsuun, jalusta kiristettiin, katse hakeutui keulapurjeen virtauslankoihin, tuuli somasti ja kokat kohisten tekivät käännöksiään. Alkuun oltiin tasaväkisiä, mutta taktiikka oli parempi vaneriveneessä. Muutaman nopean käännöksen jälkeen se kohisteli tuulen yläpuolella. Silloin he löysäsivät jaluksen, heilauttivat kättään ja suuntasivat takaisin. ”Kas, eka kisa ja heti tulin kakkoseksi, no ei hopea ole häpeä. Nyt meille tulee ahdas käännös, siinä on kapea viittatie purjehdittavaksi ja käännöksiä siinä keskellä, tuolta merkiltä se alkaa.” Hyvin kaikki meni, tuuli ole moinannut miltei kokonaan, Hai liikkui verkkaisesti, totteli vielä hyvin pinnaa. Oltiin avomeren laidalla, Pekka päätti mennä ulointa reittiä. Aurinko porotti. ”Onko sinulla mitään juotavaa, kuivaa niin?” Harrille ei ollut antaa kuin yksi appelsiini. Sen mehu valui punaisia viiksiä myöten leualle ja jalkoihin, kuivui melkein ennen osumistaan turkille. ”Kävipä kämmi, eka purjehdus ja heti puutteita varustuksessa, ei tapahdu toista kertaa, mutta nyt on pärjättävä näin.” Moottoria ei otettu esiin, vaikka kovin hidasta oli eteneminen, mutta rauhoittavan äänetöntä. ”Kyllä Pekka sinulla olisi jo  aika vaihtaa nuo risaiset  lasisi. Ne menivät rikki kertausharjoituksissa Kemijärven ravintolassa, muistakkos.” Sanaa sanomatta Pekka nappasi lasit päästään ja nakkasi ne mereen olkansa yli. Harri alkoi nauraa niin, ettei meinannut ollenkaan saada sitä loppumaan.