Sydän ja sokeri, lääkityksen vaihto ja poisto

Sydän ja sokeri

Täytettyäni 80 vuotta terveyteni on jakaantunut kaksipuoliseksi. Pitkään vaivanneet kestotaudit, ensin sydän, yli 40 vuotta, sitten aineenvaihdunta, sokeritauti, yli 30 vuotta. Pitkällisen taistelun jälkeen sain sydämen siedettävään kuntoon. Onnistuin Taysin kardiologien kanssa löytämään sopivat lääkkeet, jolla oireet saatiin pidettyä kurissa. Täytettyäni vuosia jouduin tai pääsin lääkärini pakeille. Hän teki kaksi kohtalokkaiksi osoittautunutta muutosta syömiini lääkkeisiin. Ensin sokeri, arvot olivat satunnaisesti olleet koholla, minkä merkitsin tietenkin tunnollisesti ylös.

Nyt olette tullut siihen vaiheeseen, että minun on määrättävä kohta ateriainsuliini.

Kaikkea kanssa, ajattelin. Tässä kohtaa muutan itse elintapojani. Sanoin sen lääkärille, joka kirjasi sanomani epikriisiin.

Nyt olette tullut siihen ikään, että ette enää voi käyttää entisiä sydänlääkkeitä.

Mikäs niissä on, kaksikymmentä vuotta ovat hyvin  toimineet.

Iän myötä elimistö haurastuu, ja käyttämänne lääke antaa liian pitkän vasteen sydämen sykkeelle, joka taas saattaa aiheuttaa ongelmia.

Mikäs, vaihdetaan vaan.

Sain reseptin ja ohjeen mukaan. Meni pari päivää ja sydän sätkähti. Tunsin heti, mistä on kyse, alkoi kaamea flimmeri. Mittarini ei kyennyt lainkaan mittaamaan sykettä, minä sitä kuuntelin, että mihin päin se menee. Spurttasi vaan lujempaa ja kipu alkoi. Oli yö, odotin aamuun. Vein vaimoni terkkariin kahdeksaksi ja odottaessani autossa soitin lasikoppiin sairaanhoitajalle. Kerroin huonosta yöstä.

Minä en ole teidän omahoitajanne, soittakaa hänelle, tokaisi portinvartija ja alkoi luetella minulle numeroita.

Ei minulla ole tässä autossa kynää, lähetä se tekstiviestillä. Sain numeron ja soitin uudelleen lasikoppiin. Kerroin sydämen ryntäyksestä ja kivusta.

Nyt menette heti päivystykseen, minä laitan sinne lähetteen täältä.

No hyvä on, minä menen.

Paula tuli terkkarista, minä ajoin hänet kotiin 10 km päähän.

Kuules, taidan mennä päivystykseen, hoitsu sitä hopotti.

Sitähän minä olen koko ajan puhunut, mene nyt sitten.

Sairaalassa ilmoittauduin, sain vuoronumeron ja kävelin aulaan odottamaan. Heti kun istuin, niin numeroni pärähti. Flimmeri oli koko ajan päällä, ja se hidasti askeleitani. Hoitaja avasi oven, kuunteli hetken ja taas mentiin, nyt päivystävän lääkärin luokse. Muutaman lauseen jälkeen minua jo vietiin ensiapuun, pritsille makaamaan. Johdot kiinni ja suonesta verinäytteitä. Siinä hääri monenlaista hoitajaa, tuli lääkärikin ja kysyi, kuinka en ollut jo yöllä tullut.

No en tullut, tämä on vanha tuttu, ja minä ajattelin kun olen näin vanhaksi elänyt, niin jos tämä on kohtalo, niin olkoon sitten. Lääkäri ymmärsi, mutta kehotti kuitenkin ensi kerralla tilaamaan ambulanssin. Lupasin.

Sokeritautini seuraavaksi, olen tutustunut aiemmin karppaukseen Antti Heikkilän kirjoituksien ja jopa kahden viikon kuurin tehneenä. Aukaisin tekoälyn ja aloitin viikkoja kestäneen keskustelun tuon oivan apurin kanssa. Suunnittelin ruokalistoja, kyselin hiilihydraateista, sokeriarvoista, hyposta, ketoaineista, ketoosista ja arvoista ja niiden mittaamisesta. Arvoni alkoivat pudota, minun oli pudotettava insuliinia, sama toistui ja tilasin ajan sokerihoitajalta. Näytin tulokset, jotka olivat aivan normaalin terveen ihmisen tasolla ja pyysin saada lopettaa yhden sokerilääkkeen. Sain sitä 1 tabletin päivässä. Samoin pyysin saada lopettaa insuliinin kokonaan. En saanut lupaa, mutta sain lääkärin soittoajan kuukauden päähän.

Sain kutsun sydänsairaalaan. Kardiologi ultrasi ja kertoi sydämen joko kääntyvän sinukseen tai flimmeri jää päälle. Sehän ei minua kovin ilahduttanut, sillä tiesin flimmerin sieltä tulevan.

Jatkoin tiukkaa karppausta, paino alkoi hieman muunnella, sokeriarvot pysyivät hyvinä, aamuarvo meni alle hyporajan. Lopetin insuliinin kokonaan sekä lakkasin sen sokerilääketabletin nauttimisen. Oloni oli koko ajan hyvä. Lisäsin hieman liikuntaa, ostin kävelysauvat ja tavoitetelin 3000 askelta päivässä.

Se puoli oli minun kannaltani kunnossa, mutta sydän. Samanlaista flimmeriä, tuntikausia  ja välillä pitkälti toistasataa iskua minuutissa ja sitten palasi taas yöllä kipu.

Nöyrryin aamulla, vaimo hopotti soittamaan terkkariin kaivoi numeron valmiiksi. Soitin sitten. Tällä kertaa vuorossa ollut hoitaja hoiti työnsä, käski mennä päivystykseen.

Istahdin taas sairaalan aulaan, hetki vain ja minua jo vietiin sydänfilmiin. Käskettiin aulaan odottamaan, lääkäri kutsuisi sisään.

Kävelin autolle ja soitin sokerihoitajalle. Siellä päässä oltiin hyvin huolissaan, kun kerroin lääkityksen lopettamisesta.

Sinä et saa lähteä sairaalasta, ennen kuin olet tavannut lääkärin.

Minä lupasin ja lampsin takaisin aulaan. Nimeäni huusi nuori naislääkäri, istutti tuoliin, katsoi minua silmiin ja sanoi: olet sinä aikamoinen. Oli ehtinyt lukea epikriisini ja myös sokerihoitajan lausunnon.

Millainen olo nyt on?

Olo on vain kohtalainen, koska flimmeri vaivaa ja kiskoo kipua ylös leukaperiin, rinnassa keskellä kovaa kipua. Ei kuitenkaan infarktia.

Minä konsultoin Taysin kardiologia tästä asiasta. Mutta entäs sokerit?

Ei tässä ole mitään ongelmaa, minä olen pitänyt tarkkaa kirjaa syömisistäni ja mitannut veriarvot säännöllisesti. Mittausten perusteella olen tehnyt muutoksia lääkitykseen, hypo siihen on pakottanut. Tuo toinen sokerilääke taas ei sovi karppauksen kanssa, eikä kyllä sydämenkään tässä tilassa. Minun täytyisi kyetä seuraamaan oireita alhaisen verensokerin iskiessä, mutta lääke peittää sen alleen.

Minä konsultoin sokerilääkäriä myös. Voit mennä aulaan odottamaan kotiin pääsyä, minä ilmoitan sitten. Sokerilääkäri vahvisti minun tekemät muutokset lääkitykseen, käski viikon kuluttua hoitajan puheille.

Jakken kanssa reissussa, kävimme Lauttakylässä Korpelan lihajalosteessa ostoksilla. Minä ostin kassillisen karppaajan ruokaa, lihaa, kaalikääryleitä, makkaraa kahta lajia, kanan siipiä.

Ajelimme vielä Koskiin Prismaan, josta minä hain monenlaisia pähkinöitä. Silloin soi puhelin.

Pekka

Täällä on Taysin sydänsairaalan kardiologi. Olen saanut sinun paperisi, ja näyttää siltä, ettei flimmeri ole tällä lääkityksellä hallinnassa.

Näin on.

Vaihtoehtoja on pari muuta tablettia, mutta niilläkin on sivuvaikutuksia. Sitten on vielä tahdistin, miltä se kuulostaa?

Hyvältä, sitä minä toivonkin, muutoin elämä menee kamppailuksi flimmerin hurjimuksen kanssa.

Näin sitten tehdään. Täältä ollaan pian yhteydessä.

Iloni hoitoon pääsystä tarttui Jakkeenkin. Löysin tarvitsemani pähkinätkin.

Hieno päivä, kiittelin Jakkea reissusta jättäessäni hänet Kaaritielle.

Puhelin soi, Täällä Taysin sydänosastolta päivää. Sinulle on varattu aika ensi viikon torstaille aika tahdistimen asentamiseen, sopiiko tämä päivä?

Kiitos, kyllä sopii, tulen hyvin mielelläni.

Perjantaina kävin vielä sokerihoitajan pakeilla, kävimme muutokset läpi. Hän totesi sokeriarvojen olevan aivan erinomaiset. Hiukan häntä hirvitti ketoarvot, kävi kysymässä lääkäriltä.

Pääsin kotiin, kutsu oli postissa. Luin ohjeet, ja totesin, etten voi ajaa itse takasin kotiin, ajokieltoa tulee viikko.

Soitin Juhalle, morjens, minä annan sinulle ja Maijulle autoni käyttöön päiväksi, siihen liittyy vaan yksi ehto. Juhaa nauratti, no mikä se ehto on?

Kerroin tahdistimen asennuksesta ja siitä, etten saanut itse ajaa takaisin.

Tulet aamulla omalla autollasi meille, vaihdat minun autoon ja ajamme Taysiin. Minä jään sinne, ja sinä voit sitten ajella minne haluat. Tuot auton joskus illalla takaisin meille.

Milläs sinä sitten tulet?

Saan varmasti Kelataksin, sopiiko tällainen?

Kyllä vaan, minä olen torstaina teillä aamulla kello viisi.

Ovi raottuu v. 2018

Pinteleen sulasta sorsapari

Istuin iltaa rauhassa kotona. Katselin Paulan kanssa kalentereistamme, milloin minun hieronta olikaan. Olin jo käynyt pesulla ja vaihtanut puhtaan paidan ylleni. Olin kuulemma väärässä. Tämän päiväinen aika oli se peruttu, missä siis se uusi sitten on?

Aamulla vein vaimoni sairaalaan tarkistukseen. Kysyin minne ajetaan. Sinne minne ennenkin oli menty. Kurvasin Cittarin jälkeen oikealle ja ajoin sairaalan päätyyn. Väärä paikka. Paula olisi jo lähtenyt kävelemään, mutta ajoin kuitenkin sairaalan toiseen päähän. Sain käskyn mennä apteekkiin ja torille ostamaan juustoa. Asiat hoituivatkin, ajelin kotiin ja katselin netistä päivän lehdet. Alkoi ramaista, ja kävin pitkäkseni. Heräsin oven kolahdukseen. Makuuhuoneen ovi avautui. ”Missä se lihapaketti on?” En minä mitään sellaista ollut ostanut. ”Sinä et kuuntele, et osannut sairaalaan ajaa, mennään muistikokeeseen.” ”Mennään vaan, mutta sinä tulet kans kokeeseen.” Rauhoittuihan se tilanne, vaikka vähän aikaa oli meillä hiljaista.

Puhelin hälytti, näkyi olevan sellainen soittaja, joka ei ainakaan kahteen vuoteen ollut soittanut. Otin puhelimen ja menin toiseen huoneeseen. ”Pentti Linkola täällä, mitenkäs olet voinut?” Alkoi miltei puoli tuntia kestänyt erilaisten vaivojen vaihto. Minä kerroin omista vaivoistani ja Pentti omistaan. Kertasimme sokeritasapainomme. ”Luin, että sinulle oli tehty jokin verisuoni leikkaus?”

Pentti kertoi nivusesta mennyn sisään ja joku aortan läppä oli vaihdettu. Hyvin toimii. Minä kerroin verenvuototautini vaivanneen ja lääkkeet siihen. ”Mitenkäs Paula on voinut?” Kertailin viime aikaisia hammasseikkailuita. ”Ei saanut pitkään aikaan syödä kuin pillillä imeä, ja sitten jotain pehmeää. Laihtuikin raukka puolessa vuodessa vallan mahdottomasti. Täytyi odottaa leuan luutumista.”
Molemmat valitimme ystävien vähentymisestä. Kuolema vie joka vuosi lukuisia tuttuja pois pelistä, jokuset sairastuvat vakavasti. Erittäin yleinen on dementia. Kysyin Sirkasta. Pentti kertoi vielä viime kesänä olleensa Sirkan kanssa käymässä kauppatorilla ja pikku liikkeissä ja kahviloissa. Nyt ei Sirkka voi enää lähteä ulos, pihaankaan. Sanat ovat kadonneet.

Vaihdoimme mukavampiin juttuihin. Kerroin Pentin nähdyn Tampereella sinfoniaa kuuntelemassa. ”Juu, Vesilahdelta tuli sellainen pieni maanviljelijä. Hän oli innokas luonto ihminen ja halusi auttaa minua kulttuuriharrastuksessa. Hän ajoi Vesilahdelta tänne, vei Tampereelle ja ajoi takaisin tänne ja sitten palasi Vesilahdelle.” ”Minä olen myös jaksanut käydä konserteissa. Väliajalla en jaksa mennä ulos salista, vaan istun tuolissani. Minulla on ollut mukavia keskusteluja siinä. Hannele on poikennut juttelemaan, ja vierustoverini on myös joskus jäänyt sanalle.”

Pentti kertoi, miten hän oli edellisenä päivänä käynyt pihan perällä huussissa. Jotenkin oli päässyt sisälle kaiteesta kiskoen. Tänään hän ei ollut uskaltanut mennä ulos. ”En voi mennä, jos en enää pääse sisälle. Jalat ovat niin huonot, että nuo muutamat talon raput ovat melkein ylittämättömät. Aikoinaan ajattelin olevan hyvä, kun rakensin tämän mökin sorakasan päälle, nyt siitä ylämäestä on tullut haitta.”

Kampesimme taas positiivisiin juttuihin. Pentti kertoi olleensa viime kesänä viimeisellä mustikan poimimis retkellään. Oli hetken poiminut kyykyssä, kun ei enää jaksanut, niin meni polvilleen ja siitä kyljelleen ja lopulta mahalleen. Näin edeten oli saanut 11 litraa kerättyä. ”Enää en uskalla mennä, jalat pettävät.” ”Jos tulee oja, ja pääset siitä yli, niin pääsetkö enää takaisin tullessa? Muistatkos ennen metsäretkellä kesällä. Kävelin metsän varjoisessa viileydessä kuumana aurinkoisena päivänä. Sitten oli ylitettävä hakkuuaukio. Sen puolivälissä kuumuus nousi jo Saharan mittoihin. Just ja just pääsi toiseen laitaan turvaan metsän varjoihin.” Kirosimme avohakkuita, nyt ne ovat vielä kaameampia. Siinä ryteikössä ei pääse hirvikään kulkemaan.

Kyselin miten hän saa ostosmatkansa suoritettua, Sipilän kyläkauppakin on lopettanut. Oli saanut sosiaalitoimistosta taksilappuja. Tyttärensä Leena oli soittanut ja järjestänyt. ”Sepä hyvä. Heikki saattoi tuoda ennen vanhaan, autolla kun ajeli. Niinhän minäkin, kun olin tulossa niin ensin soitin sinulle ja kysyi mitä tarvii tuoda. Monen moista siinä kulki takaluukussa, mennen ja tullen.”

Anustakin kysyin. Hän on kuulemma Kanaalin saarella, Sharkissa, onnelassaan, oli soittanutkin jo vaikka Pentti oli pyytänyt vaan postikorttia. Anu on aiemminkin viettänyt siellä useita aikoja. Saarella ei ole autoja, ovat asukkaat tehneet sellaisen päätöksen. Ei siellä ole teitäkään. Pienellä traktorin peräkärryllä ajetaan pakolliset siirrot. Anu oli asunut Pälkäneveden saaressa useita vuosia. Keväällä oli tuonut tavaransa pois. Uutta asumusta ei vielä ole. ”Anulla on aina ollut kovin vaatimaton mökki, siinä on sellainen vaatimus, että sisävessaa ei saa olla. Ei vanhemmillaan käydessäkään ole vesivessaa käyttänyt.” ”Voi mahdoton, on kyllä sitkeä sissi. Kerro nyt terveisä kun taas soittaa.” ”Kiitos, kerron, sano sinäkin Paulalle paljon terveisiä.”