lauantai 5. maaliskuuta 2016

Jorma Uotinen tuli kaupunkiin

Teatteri täyttyi, esiripun raosta kaksi miestä, yksi nainen. Asettautuivat sellon, bandeonin haitarin ja kosketinsoittimen taakse. Aloittivat, Uotinen täytti kaiken tilan. Ranskalainen chanson kuin Aznavour. Lierihattu lilaa, pikkutakki valkoinen paita ja housut, puntit lyhyet soukat. Lilat sukat ja ne kengät. Kiiltonahkaa lila loisti kärjet kaukana edessä.
Jorma lauloi kappaleen toisensa jälkeen, syvä baritoni ääni vahvistimien läpi. Hattu maahan ja takki. Timantit loistivat kalvosimissa jalokivi sormuksessa. Keskustelut yleisön edessä liikkuminen ja mukaan otto saivat naurut ja taputukset. Pariisin taivaan alla sai yleisön rytmittämään mukana, La vie en rose ja tila oli täynnä ääntä Jorman kauniin vibraaton ja täyteläisen alarekisterin kaiuissa.
Jari Hakkarainen oli säveltänyt kaksi hyvin osuvaa kappaletta, hän oli kosketinsoittaja. Helena Plathan sellon ja Petri Ikkelä haitarin ja hyvin taidokkaat bandeonin takapotkut kuin Argentiinasta, vain salsatanssijat puuttuivat.
Jorma pujahti verhon taakse palasi pitkä perperi päällään jalassa käärmeennahkaiset hopeiset housut puntit vielä lyhyemmät. Ne kengät vain kärjet näkyivät solkisuojuksien alta. Baritonin kertoessa ranskaksi lehdet taipuivat mieleen ja niin Kuolleet lehdet kohistelivat salissa. Kerronta tiivistyi Seineen sen kätkemiin aluksiin, metallin ja puun palasiin, kuolleisiin lapsiin.
Takki sai mennä ja hattu, Jorma taipui muutamaan piruettiin ja kädet, ne saivat elon kuin tanssissa. Voimakkaat iskut rintaan ja otsaan äänen kohotessa ja äkisti katketessa antoivat kaikkensa yleisön elettäväksi.
Jorma istahti näyttämön laidalle, nousi kävelemään penkkien edessä laulun jatkuessa. Taputukset olivat sydämestä. Muutama suomenkielinenkin laulu solahti samaan Pariisin tunnelmaan.
Viimeinen kappale ja ylimääräinen bulevardilla vapautti kuulijat ja esittäjät parhaimpaansa.
Jorma Uotinen lähti kaupungista.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Pentin tavoittaminen, keskustelu kirjasta








Monien kiireiden jälkeen aloin tavoittaa Penttiä. En saa häntä kiinni kotoaan, en Helsingistä, en aamulla tai päivällä, en illallakaan. Lehdestä huomasin hänen olleen pääkirjastossa puhumassa muiden koskilaisten kirjailijoiden kanssa. Samana päivänä oli Antilan Matin hautajaiset. Katselin lehtikuvaa Pentistä, enkä ollut aikaisemmin huomannut hänellä olleen valkoista kauluspaitaa ja siistiä yksiväristä puseroa. Siitä arvasin hänen käyneen Mattia saattamassa. Soitin taas illalla ilman tulosta. Hän oli varmaan palannut suoraan Helsinkiin, olihan siellä kirjallisuusmessut parhaillaan käynnissä.
Pari viikkoa kului, soitin taas. Puhelin oli varattu. Kahden tunnin kuluttua soitin uudelleen, Pentti puhui edelleen. Tiesin hänen ainakin yön yli olevan kotona, ja arvoin aamulla lähtisinkö sinne vai soittaisinko vaan sitkeästi. Puhelin hälytti pitkään. Äkisti:
- Pentti Linkola puhelimessa. Sanoin nimeni niin kuin aina, odotin vastausta.
- No hei... Kuulostelin ääntä, niin monesti olin hänelle soittanut, että varmuudella kykenin äänestä päättelemään hänen mielialansa. Ilahtunut ääni oli, vaikkei niin kuin ennen, vaan ei häirityn oloinenkaan. Aloimme juttelemaan. Minä kyselin, Pentti kyseli. Vähitellen ääni toisessa päässä alkoi päästä entiseen voimaansa.
- Olit täällä kirjastossa puhumassa, sinusta oli kuvakin.
- Niin olin.
- Olitkos Matin hautajaisissa?
- Kyllä vaan, Matti oli minulle tuttu jo kaukaa, olin hänen 50-vuotispäivillään Upinniemessä. Siellä sain tutustua hänen armeijan työtovereihinsa. Yksi niistä oli hautajaisissakin, hän muisti minut ja juttelimme. Matti oli hauska mies, hänellä oli aina valtaisa määrä tarinoita kerrottavana.
- Minä en tullut hautajaisiin, kun en niin vainajaa tuntenut. Pari kertaa kävimme toisillamme kylässä. Kyllä aina juteltiin kun kylillä nähtiin. Olin kutsunut Matin purjehtimaan Näsijärvelle. Painelimme keskellä selkää purjeilla, kun Matti äkisti sanoi,
- Täältä tulee savua.
Vilkaisin sitlooraan ja näin saman. Hyppäsin kapyysiin ja tempaisin päävirtakytkimestä virran poikki niin tehokkaasti, että avain katkesi tyvestään. Arvasin heti sytytysvirran jääneen päälle, se kun täytyi muistaa kääntää pois päältä. Hyppäsin sitlooraan takaisin ka yhdessä katselimme, ettei enää savunnut. Siinä sitten alkoi ankara mietintä, miten saisin virran takaisin päälle. Mattikin sitä kävi katsomassa kun pyysin. Sain hieman omaa aikaa ajatella.
- Ei tässä ongelmaa ole, kyllä minä purjeilla pääsen takaisin satamaan ja laituriin. Olisi se vaan helpompaa koneella, jos täytyy väistellä satama-altaassa.
Jatkoimme seilausta. Matti oli tuonut pienet konjakit mukanaan, ne naukattiin kohteliaasti redillä. Joimme kahvit ja söimme voileivät. Palasin kajuuttaan ja kollasin työkalujani. Merellä kun on aina pärjättävä yksin. Muistin purasimen, terävän kovasta teräksestä tehdyn piikin. Olin sen aina hionut nelikulmaiseksi, joten sillä saattoi hyvin kalvaa reikää. Asetin purasimen terän katkenneen avaimen perään virtalukossa ja iskin vasaralla muutaman laakin purasimen toiseen päähän. Terä upposi hieman tyngän sisään. Käänsin purasimesta varovasti, ja sain virrat päälle. No selvisin, mutta kyllä se oli noloa niin äärettömän tarkan meriupseerin ollessa mukana.
- No pitipäs, juuri kun kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Penttiä jo nauratti.
- Taisit olla kirjamessuillakin.
- Kyllä, minun ensimmäisestä kirjastani oli otettu pokkaripainos, jouduin oikein eteen puhumaan. Väkeä oli aivan tavattomasti. Sitten myin niitä pokkareita ja siihenkin tuli hirmuinen jono. Sitä myytiin vitosella. Olisi jono ollut varmaan lyhyempi, jos hinta olisi ollut 20 euroa.
En sanonut siihen mitään, vaikka ajattelin, ettei se mitään olisi vaikuttanut, kun Pentiltä sai nimmarin.
- Mitenkäs Sirkka on jaksanut, onko hän ollut täällä sinun kanssasi?
- On ollut, ja minä siellä Tapanilassa, nyt juuri tänään hän joutui, tai pääsi, muuttamaan, niin ei enää joudu asumaan yksin.
Juttelimme kotvan tästä asioiden käänteestä.
- Minä sain myös kirjani lopulta ulos painosta, toin sinullekin, oletko sitä katsellut?
- Sain sen, ja olen sitä lukenutkin. Valokuvathan olivat erinomaiset, ne minä katselin heti. En oikein ollenkaan muistanut sitä Reilimon matkaa. Olen saanut uudelleen mieleeni sitä tapahtumaa.
- Käytiinhän me silloin Salosillakin, Reilimolla olimme yötäkin.
- Kyllä sitä nyt muistan.
- Minä lähetin kirjan Annelille, Anulle ja Leenallekin.
- No se on mukava.
- Lähetin myös Marjatta Tapiolallekin, muistatkos, sille taiteilijalle Sysmästä. Siitä on kuvatkin, ja hänen äidistään Vanhasta Kertusta.
- Sen minä muistan, Kerttu on kai jo kuollut.
- Kyllä, vuosia sitten.
Siinä juttelimme kuin vanhoina aikoina. Hänellä oli käynyt entinen elinkautisvanki kylässä. Samassa seurueessa oli ollut pari kuvaajaakin, aikoivat varmaan saada sen julki televisiossa. Tämä karski entinen vanki oli ollut Kylmäkosken vankilassa viimeksi. Hän kertoi vankilavuosistaan.
- Muistatkos sen entisen vankilanjohtajan, olitkos sinä silloin minun kanssani myymässä?
- Muistan hyvin, hän asui siinä Kylmäkosken keskustassa puutalossa.
- No, tämä vanki oli kolunnut varmaan kaikki Suomen vankilat. Hänellä oli jo erityisoikeuksia. Omassa huoneessaan vangeilla sai olla 4 kirjaa. Tällä elinkautisella sai olla 70. Täällä minun luona käydessään hän oli hurjan näköinen, 192 cm pitkä, tukka harteille saakka, kaulassa jonkimmoinen risti puolirintaan saakka ylettyvässä ketjusta. Lisäksi hän oli kauhean ruma. Kun me olimme minun kammarissa, niin hän heti huomasi kirjan, jonka lainausta hän pyysi. Minä annoin, ja niin pitkäksi aikaa kuin hän haluaa. Lukenut ei hän ollut kirjaakaan ennen kuin täytti 40 vuotta. Siitä hetkestä hän alkoi ahmia kirjallisuutta. Lisäksi hän kertoi pienestä lapsestaan, sanoi ettei ollut lainkaan kiinnostunut aikaisemmin, piti niitä vaan riesana. Oma lapsi muutti täydellisesti hänen päänsä, mitään niin rakasta hänellä ei koskaan ollut ollut.
- Hormoonitoiminta oli muuttunut isyyden myötä, luonto toimii niin, että se maksimoi lapsen mahdollisuudet jatkaa elämää.
- Ei se minun lapsieni myötä alkanut heti syntymästä. Minä en ollut niistä kiinnostunut, ennen kuin alkoivat puhumaan. Pidin niitä kapaloissaan vain yhdentekevinä toukkina. Kyllä minä muuten hoidin niin, että aina oli ruokaa ja lämpöä.
- Onkos Helvetin Enkelit nyt käynyt sinua auttelemassa?
- Ei juuri, viime talvena muutaman kerran kalojen kauppaamisessa. Nyt ei ole sitäkään ollut.
- Oletkos ensi viikolla kotona, niin voin poiketa?
- On minulla Luonnonperintösäätiön tilaisuus ja retki viikon loppuna. Soita kuitenkin ennen kuin lähdet.

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kalastaja kirja v. 2015

Kalastaja
Kalastaja
Sain valmiiksi kirjani Kalastaja. Hirmuinen oli ryhtymys. Pääsin maaliin Sääksmäki-Seuran yhteistyön tuloksena. Minä toimitin aineiston, jota olimme Jakke Tuomisen kanssa työstäneet ja Juha Myllylän kanssa taittaneet. Siis Juha taittoi ja minä hyväksyin. Oikolukujen jälkeen oli vuorossa painotyö.
Seuralle annoin kaikki oikeudet kirjaani, tulot ja korvaukset. Se koskee myös valokuvia, jotka ovat kaikki ottamiani.
Myös kirjan jakelu kauppoihin ja museoihin on seuran työtä. Minulla on kirjoittajan kappaleet ja muutama ylimääräinen, joita olen jakanut sukulaisilleni. Jos teistä lukijoista joku haluaa ostaa kirjani, käy se ottamalla yhteyttä Jukka Oksaan. Hän osaa myös kertoa, missä kirjaa on myytävänä. Hinta on 20 euroa.

Tämä on ensimmäinen myyntikirjoitukseni, lupaan, ettei juuri muita tule.
Jäljessä oleva teksti on lainattu Sääksmäki-Seuran kotisivuilta. Julkaisutilaisuus ehti jo mennä.


Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”. Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014.
Tervetuloa Pekka Turtiaisen "Kalastaja" -kirjan julkaisutilaisuuteen Voipaalan kartanoon Sääksmäelle torstaina 15.10.2015 klo 13!
Sääksmäki-seura ry julkaisee Pekka Turtiaisen kirjoittaman kirjan ”Kalastaja”.
Pekka Turtiainen on kirjannut ylös muistoja kalastaja, ornitologi, ympäristöfilosofi, toisinajattelija ja luonnonsuojelija Pentti Linkolan kanssa tehdyistä yhteisistä matkoista, toimista ja keskusteluista vuosina 1994 – 2014.
Kyseessä on kertomus kahden miehen, Pentin ja Pekan ystävyydestä, ajatuksista ja toimista, loputtomasta uurastuksesta, peräänantamattomuudesta, unelmista ja niiden toteutumisesta.
Teos on väkevästi yhdessä eletty matka kalastuksen ja luonnonsuojelun aherruksessa kahdenkymmenen vuoden ajalta. Matkalla kuljetaan miesten kotikulmilta kaupunkeihin, torpista kartanoihin. Kirjoitukset näyttävät ankaran arjen, sen lomittumisen hengen tuotokseen, kahlitsemattoman mielen kehittymisen ja lopulta suojelumetsien perustamisen.
Matkaan mahtuu paljon kaloja, kilometrejä ja kohtaamisia.
Pekka Turtiainen
Tykistöupseeri, maanviljelijä, kasvatustieteen maisteri, kalastusavustaja 1994 - 2005. Harrastukset: partio, valokuvaaminen, kotiseututyö, talonpoikaiskulttuuri, sotahistoria, kirjoittaminen, puutyöt, puutarhanhoito, purjehdus, huilun soitto, bändisoitto, unelmointi ja päiväuni sekä lintujen talviruokinta.
Kalastaja kirja:
Kirjoittaja: Pekka Turtiainen
Kustantaja: Sääksmäki-seura ry
Ulkoasu, taitto ja kuvankäsittely: Juha Myllylä.
Kovakantinen, lankasidottu , 160 sivua, n.30 kuvaa.
Painopaikka: Aldus Oy
Kirjan julkaisutilaisuus torstaina 15.10.2015. Klo 13.00.
Voipaalan taidekeskus
Sääksmäentie 772
37700 Sääksmäki
puh: 040 3357071
http://www.valkeakoski.fi/portal/suomi/kulttuuri_ja_vapaa-aika/voipaalan_taidekeskus
Lisätietoja:
Pekka Turtiainen, puh: 040 7295066. Sähköposti: turtiainen@gmail.com
Juha Myllylä, puh 040 5399561. Sähköposti: juha.myllyla@valkeakoski.fi

Jukka Oksa, puh: 0403353377. Sähköposti: jukka.oksa@akaa.fi

maanantai 10. elokuuta 2015

Oppilaat kouluun ensimmäiselle luokalle v. 2015


Kouluun

Lapsen kehittyminen kolmen ensimmäisen vuoden aikana on valtava. Pelkästään kävelemään oppiminen on vaatinut tuhansia ja tuhansia toistoja, mätkähdyksiä eteen ja taakse. Vanhemmat osaavat osallistua tähän kehitysvaiheeseen oikein, innostamalla ja palkitsemalla. Lapsi tajuaa olevansa keskeytymättömän mielenkiinnon kohteena. Samanlaista oppimisen iloa hän saa puhumaan opetellessaan, onko ensimmäinen sana äiti vai isä, vanhemmat ovat ylpeitä kehittymisestä ja myös osoittavat sen lapselle.

Seuraava vaihe on ottaa oppia sisaruksista ja naapurin lapsista leikin keinoin. Mielikuvitus on tässä aivan keskeisessä osassa. Täytyy kyetä kuvittelemaan mahdollinen ja mahdoton, ilman rajoituksia. Näitä ajatuksia sitten testataan toisiin leikkijöihin, tehdään ne leikit, jotka saavat hyväksynnän. Pienen lapsen keskipisteenä oleminen vähenee, toisten huomioonottaminen lisääntyy. Lapsen työ on leikki, esivanhempamme hyvin oivalsivat oleellisen.

Meillä mennään kouluun sinä vuonna, jolloin täytetään 7. Sitä ennen ollaan päivähoidossa hyvin leikinomaisissa oloissa. Monet oppivat lukutaidon ennen kouluikää. Koulussa kaikki lukevat viimeistään jouluun mennessä. Tarvitseeko sitten osata lukeminen ennen koulun alkamista? Ei, siitä ei kannata huolehtia. Sitä varten on opettaja. Sen sijaan oppilaan isolla sanavarastolla on merkitystä. Muistamme kolmivuotiaan loputtomat kyselyt, mikä tämä on? Vanhempien tärkein tehtävä on vastata.

Paljon maailmalla on tutkittu koulun aloitusikää, se vaihtelee neljästä seitsemään. Tutkimuksissa on selvinnyt leikin ja leikinomaisen oppimisen myönteinen merkitys. Vastakohtana on muodollinen opetus, kouluopetus, jossa edetään opettajajohtoisesti. Meillä on Pisa - tutkimuksissa saatu huippupisteitä muihin maihin verrattuna. Yhtenä syynä on esitetty meidän opettajakoulutuksemme  korkeaa tasoa, toisena syynä  sopivaa koulun aloittamisikää.

Lapsen minäkuva koulun alkaessa on hyvin pysyvä. Jos hän ajattelee negatiivisesti: ”Olen tyhmä,” on koulumenestys heikompi verrattuna oppilaaseen, joka ajattelee positiivisesti: ”Kykenen tähän.” Tähän ei vaikuta oppilaan älykkyys. Vanhempien kasvatus positiivisen minäkuvan luomisessa on keskeisessä osassa ennen kouluikää. Siitä eteenpäin kaverien merkitys alkaa nousta merkittävämmäksi, murrosiässä tärkeimmäksi vaikuttajaksi.

Koulun aloituksessa hypätään esteitä, mitä useampi este, sitä hankalampi aloitus. Loikkien tarpeet syntyvät, jos syntyvät, koko siihenastisen elämän varrelta. Ensimmäinen luokka pakottaa sopeutumaan minä puhun, sinä teet vaiheeseen. Sopeutumista helpotetaan ns. pehmeällä alulla. Vanhempien ja opettajien yhteistyö on hyvin merkittävä.  Kahden lapselle tärkeimmän  auktoriteetin on osoitettava samaan suuntaan. Leikinomainen oppiminen alkaa vähetä. Tärkeintä olisi säilyttää kiinnostus uusiin asioihin sellaisena kuin se oli kolmivuotiaan kysellessä, mikä tämä on.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Huomioita lasten kasvatuksesta

 
Lapsen kehityksessä on kaksi tärkeää jaksoa, aika ennen syntymää ja ikävuodet kolmeen asti. Tupakan ja alkoholin vaikutukset napanuoran välityksellä ovat dramaattiset. Tämän lisäksi ovat vielä huumeet. Lapsen kasvun ja kehittymisen edellytykset voidaan tuhota jo kohdussa. Pahiten kärsivät aivot, oppiminen vaikeutuu ratkaisevasti.
Suhde äitiin, isään ja siskoksiin on ensimmäisiä elinvuosiaan elävän lapsen tärkein verkosto. Läheisyys, fyysinen kontakti, hymy, puhe, laulu ja leikki tai niiden puute vaikuttavat dramaattisesti tunne-elämään. Turvallisuuden tunne syntyy ihokosketuksesta. Tämä on huomioitu jo synnytyksissä, vauva annetaan äidin syliin heti, eikä enää läpsitä pikkuista parkumaan.  Nyt lapset erotetaan vanhemmistaan jopa alle vuoden ikäisinä päiväkoteihin. Vahva side omaan perheeseen katkeaa itkuun vieraalla ovella.
Lapsi kykenee kuulemaan kohdussa. Musiikki, äidin laulut, hyräilyt, ne herättävät uusia yhteyksiä aivoissa.  Lapsen kasvatus, oikeastaan pitäisi puhua elämään ohjaamisesta, antaa mahdollisuudet hyvään tai vajavaiseen kehitykseen. Käsitys itsestä muovautuu sen mukaan, millaista palautetta lapsi saa erilaisista yrityksistään, puheistaan ja puuhistaan. Pahin virhe on vähättely, et sinä osaa, sinä olet huono, en minä kerkiä, mene nyt tiehesi, taasko sinä.  Meidän tulisi kyetä antamaan lapselle mahdollisuudet yrittää itse saavuttaa oma parhaansa. Se riittää. Jos lapselle sanotaan, että hän on huono, hän helposti uskoo niin, eikä kykene kykyjensä edellyttämälle tasolle. Parhaatkaan synnynnäiset ominaisuudet eivät pääse esiin, mikäli kasvatuksessa on epäonnistuttu minäkuvan luomisessa. Tämä on huomattu jopa nerokkaiden ihmisten koulumenestyksestä. Vielä on mainittava sanavaraston kehitys. Koulun alkaessa ne lapset, joilla on keskitasoa parempi sanavarasto, ovat edellä myös jatkossa ylemmillä luokilla.  Puhu lapselle, leiki ja pelaa lapsen kanssa, ruoki hänen mielikuvitustaan, kannusta uusiin ponnistuksiin, arvosta hänen hullunkurisiltakin kuulostavia ideoitaan, hyväksy hänen leikkikaverinsa. Kokonaan on luovuttava entisen kaltaiselta rankaisemisen ja vähättelyn kulttuurista, saati sitten lapsen nolaamisesta. Mensa järjestää testaustilaisuuksia, joihin voivat osallistua kaikki halukkaat. Tavoitteena on löytää huippuälykkäät, jotka eivät itse tiedä kykyjään.
Pekka
 

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Sääksmäki Soi! konserttiarvostelu

 

Konsertit Voipaalassa ja Visavuoressa


Sääksmäki Soi! yhdistys ponnisti jälleen kerran voimansa kauniiseen kesäiseen konserttisarjaan. Kapellimestari Jukka Iisakkila toi taas huippusoittajat ihasteltaviksemme ja kuultavaksemme. Uskomaton onni on seurannut tapahtumaa vuosi vuoden jälkeen, lyhyt kesämme on hellinyt lämmöllään ja valollaan tapahtumia.


 



Trio La Rue soittamassa Voipaalassa Jean Sibeliuksen varhaista tuotantoa. Vas. Virva Garam, Susanna Arminen ja Markus Pelli.


 

Kapellimestari Jukka Iisakkila on joutunut tällä kerralla nuotin kääntäjäksi. Susanna Arminen soittaa viulua ja Virva Garam pianoa.
 
 
 
Trio La Rue esiintyi Voipaalassa torstaina 2.7. Lämmin tunne oli jo valmiiksi, kun Jukka Iisakkila avasi Sääksmäki Soi ! konsertin jo 16. kerran. Virva Garam piano, Susanna Arminen viulu ja Markus Pelli sello esittivät Sibeliuksen varhaistuotantoa ajalta Sibelius ennen Sibeliusta. Hänen sävellyksen opintonsa alkoivat vasta näiden kappaleiden kehittelyn jälkeen. Mielenkiintoisia elementtejä ja kuultokuvia sisältyi Trio a-molli JS 206 avauskappaleeseen. Pianossa Garam paineli menemään jykevästi, ja viulu joutui vastaamaan melkoisella tuuttauksella. Sello oli aluksi miltei kuulumattomissa, mutta nousi pehmentämään terävää sointia. Ensimmäisen osan lopussa alkoi kuulua selvästi kansanlaulujen poljentoa. Toisen osan äänet ja tunnelmat pehmenivät, kunnes kolmannen osan alussa palasi kansantanhut mukaan. Näissä osissa säveltäjä otti kuulijat mukaansa, soittajien yhteistyö ja pienet katseet sekä eleet antoivat nautinnollisen runoelman soljua katsojien olemuksiin.
 
 
 
 





Visavuoren esiintyjät vas.Tuomas Ylinen, Sami Junnonen, Petri Kumela ja Mirka Malmi




Päätöskonsertti Visavuoressa

Sääksmäki Soi! konserttisarjan tämän vuotuinen viimeinen konsertti pidettiin tunnelmallisessa Visavuoren urkuhuoneessa. Väkeä oli niin paljon kuin tuoleille mahtui. Tuomas Ylinen esitti Johan Sebastian Bachin sarjan soolosellolle nro 2 d-molli. Ensimmäinen sävel puhkaisi salin ilman väräjämään harmoniaa. Seitsemänosainen teos imi mukaansa alun Preludesta lopun Giguen nopeatempoisiin lyhyisiin jousen liikkeisiin. Testore-sello soi mestarin käsissä.

Partita huilulle ja kitaralle c-molli herätti kovan ennakko-odotuksen. Sami Junnonen huilussa antoi mestarillisen näytön barokkimusiikista kirkkaassa ja vähäeleisessä soitossaan. Vibraton käyttö oli hyvin maltillista, äänet soivat kuulaina alarekisteristä ylös korkeimpaan oktaaviin, jossa aivan pitkien sävelien lopussa Junnonen antoi äänen kevyesti värähdellä. Petri Kumela kitarassa täydensi erinomaisesti huilun dominointia. Kummelan soitto oli vähäeleistä ja taitavaa, hänen tekniikkansa oli ihailtavaa. Soittajat täydensivät äänimaailman kuulijoiden istuessa sen keskellä kesäillassa.

Partita sooloviululle nro 2 d-molli, ja eteen asteli Mirka Malmi väliajan jälkeen. Hänen viulussaan oli terävyyttä ja voimaa, kantavuutta yli sellon aikaisemman pehmeyden. Molemmat soolosoittajat soittivat il man nuotteja, kuin myös lopussa lavalle palannut kitaristi Kumela. Hänen Partita sooloviululle nro 2 d-molli kaiutti osan Ciaccona kitaralla. Sen rauhallinen poljento kiihtyi välillä huiman moniääniseksi tanssiksi.

Ulos kivilinnasta asteli tyytyväinen yleisö.
 

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Mersuun avain


Auton vara-avain

Paula herätti minut epäinhimilliseen aikaan, yhdeksältä aamulla. Itse olin pyytänyt. Söin kaurapuuroni, join teeni ja söin paistetun kananmunan ruisleivän päällä. Auto odotti ulkona, nihkeä ja kylmä oli penkki. Hetken ajettuani kuulin kauhean jyräyksen auton alta. Pysäytin Viitasten kohdalle ja kiersin auton, tarkastin renkaiden kiinnityksen. En mitään outoa havainnut. Ajoin yhden talon välin kun takapyörä narskahti jumiin. Taas kiersin autoa, ja nyt polvistuin katselemaan auton alustaa. Ei mitään. Jatkaessani matkaa kuului aina oikealle käännettäessä hirveää rahinaa.

- No mitäs tässä, ajellaan hiljalleen jos pääsisin korjaajalle saakka. Mikä saamari.

Käänsin voimakkaasti vasemmalle, ja rahina loppui.

- Ajan tästä hiukan lujempaa, ehkä pääsenkin perille.

Niin vain kävi, että rahina lakkasi, kunnes taas pikatien risteyksessä alkoi uudelleen.

- Olkoon, se taitaakin olla kivi jossain jarrukilven välissä, vai onkohan minulla edes jarrukilpeä.

Puntaroidessani näitä rahinoita päätin painella Tampereelle saakka. Minulle oltiin asentamassa uutta avainta. Ostaessani auton sain vain yhden avaimen mukaani.  Kivi rahnutteli silloin tällöin, parkkeerasin pikahuollon eteen, otin avaimen mukaani ja painelin sisälle.  Asiasta oli jo aiemmin sovittu, ja huoltomies otti autoni huoltoon.

- Minä ilmoitan sitten tekstarilla kun on valmis.

- Hyvä, minä kyllä istuskelen tässä jossain sen ajan.

Kävelin hallin perälle ja katselin siellä olevaa automaattista kahvinkeitintä. Sai siitä kaikkea muutakin, kahviakin montaa lajia. Olin otellut sen monsterin kanssa jo aiemmin. Sain kyllä montaa nappia painella ja asetella kuppiani mihin milloinkin. Lopulta sain niin saaterin vahvaa mustaa myrkkyä, että pari tulikuumaa hörppyä riitti. En aloittanut uutta otatusta.

Istahdin, aloin lukea mersun mainoslehtistä. Se oli kyllä kuorma-autoista, muttei se siinä tilanteessa mitään haitannut. otin kännykän esille ja aloin lukea Ilta-Sanomia ja Iltalehteä. Katselin maailman tapahtumia, akku alkoi huveta kolmannen tunnin alkaessa. Aloin torkkua, jalat suoraksi, takamus liukui reunalle, selkä kiinni nojaan. Siinä ramppasivat miehet pissalla, toiset ottivat melkoisen tottuneesti parilla painalluksella sitä hirveää myrkkyä. Toisella silmällä laiskasti seurailin. Kas, kopsetta, aukaisin silmäni ja valkopuseroinen ja isotissinen neitokainen kävi puuteroimassa nenänsä. Nousin, klampsin hitaasti pakettiautojen takaa pikahuollon edessä oleville korituoleille. Katselin ja nuokuin. Keski-ikäinen lyhyttukkainen rouva klopotteli ovesta ohitseni vasemmalle. Suljin silmäni. Klop klop, ja äskeinen rouva paineli oikealle. Taas ulko-ovi kävi, ja rouva istahti viereeni.

- Tätä tämä on täällä, mahdotonta odottamista.

- No niin näyttää.

- Minä olen täällä seurannut vanhoja ukkoja usein. Aika heille tulee pitkäksi.

- Täälläkö?

- Ei, vaan tuolla varsinaisella huollon puolella. Kerrankin siellä oli ukko Jyväskylän seudulta. Istuimme samaan päytään juttelemaan. Täällä käsketään aina tulemaan seitsemäksi. Siinä sitten jonotetaan ilmottautumisessa. Siitä sitten puolijumalat valikoivat mielensä mukaan järjestyksen. Mutta aamulla oli tultava.

- Ei hyvänen aika, ei kai.

- Kyllä. Minäkin olen täällä istunut jo yli kolme tuntia, että saisin uuden avaimen autooni.

- Kolme tuntia, miten se niin menee?

- Tämä on kuulkaas jo kolmas päivä, kun minä täällä olen. Ensin tilasin täällä sen avaimen, auto otettiin heti halliin ja kiinnitettiin testeriin. Kone sitten hiljalleen selvitti, että mikäs auto siellä nyt on, ja kukas sen sitten oikeen omistaa, ja mikäs avain siitä sitten puuttuu, ykkönen vai kakkonen. Lopulta tilaus saatiin menemään, kait se Saksaan meni. Kerkis sitten joku herra kuittaamaan sen hyväksyttäväksi ulkomaan kaupaksi.

Sain soiton kotiin. Avain oli saapunut. Se laitettaisiin heti avainkouluun, kun tulen paikalle. Perjantaina hiukan puolenpäivän jälkeen olin täällä. Huoltomies vilkaisi kelloon ja sanoi:

- Auto voi jäädä tänne, jos se avain ei opi temppujaan ennen neljää. Jos ohjelma keskeytetään, niin se ottaa ensi kerralla kaksinkertaisen ajan.

- No, minä ajelin siitä takaisin maakuntaan ilman avainta. Tänään tulin sitten tänne ajoissa, ja siellä käy aikamoinen laskutehtävä. Minulla on kotona tietokone, ja siihen olen usein ladannut isojakin tiedostoja, mutten koskaan neljättä tuntia.

- Hyvät ihmiset kuinka on vaikeaa. Minä en enää koskaan hukkaa avaintani.

- Ei kannata, tämä on jo maksanut minulle kolmesataa euroa ja kolme työpäivää.

Huoltomies toi avaimeni, valitteli opetuksen kestoa.

- Ei tämä enää mitään, voiton puolella ollaan, kiitos vaan.

Astuin ulos, auto seisoi siinä valmiina, se oli peruutettu oven eteen. Starttasin ja kurvaisin tieheni. Hirveä krahina käänsi päät koko pihassa, kas, ässä menee.