Aina ei voi onnistua

Dieselin hinta on kohonnut yli kahden euron. Katselin asemien hintoja, halvinta näytti olevan Lempäälässä kolmostien varressa vanhalla muovi Gulfilla. Siinä join kolmenkymmenen vuoden ajan kahvia ja kaakaota Koskin autokorjaamossa käydessäni. Miehet kävivät siellä lounaallakin. Poissa on muovitalo, mutta polttoaineen jakelu toimii vielä. Kuinkahan monta eri yhtiötä on siinä myynyt öljyjohdannaisia, nyt siinä myy Mika Anttosen sT1. Viikko sitten ajelimme kotiin Juupajoelta, siskoni mies oli kuollut ja me veimme kukkia. Surullinen ja samalla helpottava tapaaminen, Pertti oli ollut kolme vuotta vuoteessa riutuen hiljalleen, kunnes pääsi pois. Ajoimme Oriveden tietä Tampereelle ja kohti Helsinkiä. Siirryimme kolmostielle Ideaparkin liittymästä. Katsoin huoltiksen hinnat, sT oli halvin, 2.177 euroa. Tankki alkoi olla tyhjä, mutten jaksanut ajaa tankkaamaan. Varoitusvalo ei vielä palanut. Lapin reissulla ajoin hiukan alle 100 kilometriä valon palaessa, kunnes Kuhmossa sain tankattua. Auto oli tallissa monta päivää, kun lähdimme kruisailemaan Toijalaan, ostimme Luomalta kalkkia ja lannoitetta, sekä kolme kaulusta kasvimaalle. Olisin ottanut peräkärryn mukaan, mutta se on niin ison lumikasan takana, ettei se sula vielä juhannuksenakaan. Eiväthän kaulukset mahtuneet takaluukkuun, niiden pituus oli 120 senttiä. Avasin apuhenkilön puoleisen etuoven, laitoin selkänojan vaaka-asentoon. Myyjä työnsi kaulukset yksi kerrallaan takaovesta ja minä otin ne vastaan. Laitoin Paulan istuintyynyt lavojen alle, Paula meni istumaan takapenkille minun taakseni.
Päätin ajaa muovigulfille tankkaamaan. Yksi auto siinä oli, ja minä kiersin pumput, että sain auton oikein tankkausta varten. Työnsin asiakaskorttini automaattiin, se tunnisti minuut, sitten pankkikortin. Automaatti ilmoitti, että oli vain maksimimäärä 150 euroa valittavana. Niin tein ja aloin tankata. Eurot kiisivät kaksinkertaisella nopeudella litroihin nähden. 50 euroa, 100 euroa, satakaksikymmentä euroa. Katsoin samalla litramäärää, se nousi yli 60. Sataviiskymmentä alkoi lähetä, ja silloin tankissa oli jo 68 litraa. Katsahdin pistooliin, ja se pumppasi polttoainetta loiskumalla pitkin auton kylkeä ja minun saappailleni ja maahan. Automaattinen pysäytys ei ollut toiminut. Laitoin pistoolin pois, hain auton perästä paperia. Kuivasin auton kylkeä ja tankkauksen kotelon. Vasen saappaani oli saanut puolivarteen saakka dieseliä. Kuivasin saapasta ja lähdin viemään roskikseen suttupapereita. Se olikin lukossa. Tungin kuitenkin paperit kannen rakoon ja ajelin kotiin. Ei oikein tullut rabattia tältä tankkausreissulta, maahan valunut kaksi litraa söivät alennukseni.

Pentin hevoset

 

Pentin hevoset

Opin tuntemaan hevoset, joilla ajettiin jäällä ja maantiellä. Aluksi katselin kömpelöitä valjastuksia ja ainaista ihmettelyä, mikä minnekin tulee. Uskalsin tarttua asioihin ja aloin tehdä töitä Pentin hevosten kanssa. Valjaat olivat jotenkin useasta osasta kootut ja paikatut. Siinä oli osa aivan oikeaa nahkaista osaa, esimerkiksi häntäremmi, ja silat. Moni osa oli korjattu erilaisilla köysillä, ohjakset olivat venekäyttöön tarkoitettua polypropeenia. Pehmeää kyllä ja kädessä miellyttävää, mutta ne olivat kovin valuvat ohjaksissa. Näin ei tuntuma hevosen suuhun ollut selkeä, kun ohjas oli mutkalla ja alkoi hitaasti nousta suoraksi ennen kuin se vastasi ajajan käden liikkeeseen. Näin siitä tuli kaksi vaikutusta, ensimmäinen kevyt ja toinen perään kovempi.
Minulla oli tallessa hevosen ohjat, komeat vähän käytetyt nahkaiset ja riittävän pitkät. Olin vaan kenkännyt ne naapurin hevosmies Matille. Hänellä oli ravihevosia. Oli valittanut liian lyhyistä valjaista minulle jossain tapaamisissamme. Vein ne hänelle joululahjaksi. Vanhat valjaat olin silpunnut aikansa eläneinä ja risoina. Talteen otin vain lujat messinkiset renkaat.
Minun valjaani olisivat olleet aivan oiva parannus Pentin viritelmiin, sääli.
Katselin Pentin lähtöä kalakaupoille Rimmo hevosellaan. Hän asensi Länget kaulalle ja kiristi ne alaremmillä. Ne olivat aivan sopimattomat. Jokaisella hevosella on yksilöllinen kaula ja rynnäs. Siihen on tehtävä mitoilla länget kuin räätälillä puku. Längen pehmusteet olivat kuluneet eivätkä enää täyttäneet tarkoitustaan. Pentti huusi minua apuun. Katso nyt miten nuo aisat menevät tuonne pään molemmin puolin? Katsahdin valjastuksia. Sinulta puuttuu mahavyö. Sidoin sen nopeasti paikoilleen ja Pentti pääsi matkaan. Toisella kertaa hän oli valjastanut ja kysyi, miten tässä käy kun joudun alamäkeen. Sinulta puuttuu häntävyö, tässähän se on. Kiepautin pyöreästä nahkasta tehdyn lenkin hännän alle. Siitä jatkui nahkavaljas siloihin kiinni.
Kotona menin aittaan ja hain esille omat länkeni. Renkini oli ne korjannut ja maalannut komeaksi. Ostin siihen uuden huopaisen pehmusteen. Lahden Valjas ja Nahka myi minulle rahkeet. Ne olivat joustajaa lujaa nahkaa, jotka sidottiin omalla solmullaan länkien kahteen reikään. Rahkeet kiinnitettiin sitten luokkaan. Siinä oli taas oma menetelmänsä. Pentin rahkeet olivat aikoja sitten katkenneet. Hän käytti tilalla taas veneköyttä ja omalaatuisia solmujaan.
Vein länget Pentille ja ajattelin sovittaa sen pehmustetta vanhoihin länkiin. Pantti kiitti ja laittoi minun länget pehmusteineen suoraan käyttöön. Sanoin haluavani länget takaisin, kun hän ei niitä enää tarvitse.
Päitset ja kuolaimet olivat myös aikansa päässä. Minulla oli hevoseni Liisan uudet päitset ja kuolaimet. Nekin sitten kannoin Pentille. Hän niitä katseli ja mietti niiden kestävyyttä. Olihan ne tehty nahasta, komeat ja ohuet. Hyvin kestivät. Kuolaimeni olivat kuin uudet, kahdesta paksuhkosta osasta, ne solahtivat Rimmon hammaslomaan pehmeästi.
Rimmo pääsi aina kesäisin laitumelle Kuhmoisiin, niinkuin seuraavatkin hevoset, joita Pentti osti.
Uusi hevonen oli Toijalasta, nuori vasta valjaisiin opetettu. Pentti vei sen ensimmäistä kertaa jäälle verkkokalastukseen. Kuulin siitä, kun taas kerran istuin tutussa keittiössä. Ei siitä ollut mihinkään. Vein sen takaisin. Kun pääsin sillä järven selälle, niin se pillastui ja karkasi. Ravasi lähimmän saaren rantaan niin pitkällekuin pääsi. Aisat katkeilivat, ja reki pomppi perässä.
Seuraava hevonen ei pysynyt jäällä paikoillaan avannolla. Pentti sitoi hevosen kaulaan pitkän narun päähän raskaan punnuksen. Sen kanssa edelliset hevoset olivat pysyneet hyvin paikoillaan, vaan tämäpä lähti silti. Raskas punnus kopisi etusiin ilman pysähdyttävää vaikutusta. Pentti joutui ottamaan avukseen uuden kalatalousavustajansa, joka sitten ajoi hevosella pitkin jäätä ja palasi avannolle tarvitessa. Pentti syöksyi reestä pois ja rekeen takaisin.
Eihän siitäkään hevosesta työhön ollut, mutta mitäs, seuraava hevonen oli taas valjaissa ja jäällä. Kuulin sen menestyksestä taas keittiössä. Pentti kertoi, vaikeaa oli taas, ei osannut hevonen peruuttaa, ei millään konstilla. Minä sitten valjastin sen aamulla reen eteen ja ajoin sen rantaan aivan laiturin viereen jäälle. Menin seisomaan sen eteen, pidin suitsista kiinni ja aloin potkia sen etujalkoja. Se siirsi etujalkojaan taaksepäin, kunnes se olisi istahtanut. Silloin se siirsi takajalkojaankin. Oppihan se, muttei siitä mitään tullut, kun se innoissaan jäällä vaan peruutti.
Uusi työjuhta oli saatava. Minä lupasin lähteä sitä hankkimaan. Ajoimme Ypäjälle. Kolmannessa paikassa illan ollessa jo pimeänä, meitä onnisti. Hevonen valjastettiin ja Pentti lähti koeajelulle. Palasi pian ja sopi kaupat.
Keskustelimme keittiössä, Pentti valitti, kuinka hevonen oli laiska. Hän sanoi jo uskoneensa, että hän kuolee jäälle ja loskaan. Hevonen pysähtyi ja jäi kotimatkalla paikoilleen. Puolen tunnin odotuksen jälkeen hän iski hevostaan lautasille lujalla rautaisella tangolla. Siitä sitten pääsivät molemmat kotiin. Kysyin, miten ruokit hevostasi. Annan sille aina iltaisin heiniä. Vartoos nyt, siis etkö anna mitään koko pitkän päivän aikana, vasta illalla. Minä kauhistuin ja juttelin ruokinnasta Valkaman Matin kanssa. Hän sanoi samaa, mitä minäkin jo tiesin. Hevosen on saatava koko päivän pitkän ravintoa, heinää tai kauraa. Peräsuolessa vasta ruoka lopullisesti sulaa.
Kerroin tämän Pentille, sinun on annettava ruokaa, vaikka heiniä aina pysähtyessäsi avannolla tai myyntimatkoilla. Otat heiniä säkkiin ja asetat siitä aina hevosen eteen. En minä niin voi tehdä, keväällä heinien rippeet sulattavat avannolla jään nopeammin. Uskoi hän kuitenkin minua. Tullessaan taas meille kaupoille hän näytti, miten heinäsäkki oli mukana ja myös maassa syötävää. Minulla oli aina kuivaa leipää taittaa orresta Pentin tullessa. Syötin sitä halukkaan turvan ja pehmeiden huulien ojentuessa käteni tuliaisiin niin monta kertaa, että kun menin Pentille, niin kuulin tallista iloisen hirnahduksen.

Eloa kuplassa ja ulkona

 

Jälleen kuplassa sekä ulkona

Istuin tuolissani, Paula omassaan. Molemmilla microt sylissä. Kuulin äkisti valtavan rymähdyksen, katsoin säikähtäneenä sivulleni ja huomasin Paulan makaavan ääneti mahallaan lattialla. En huomannut lainkaan hänen nousuaan tuolista. Hyppäsin ylös ja katsoin pelästyneenä häntä ja astelin hänen viereensä. Siinä hän makasi, mielestäni ainakin tajuttomana. Kysyin kumartuessani oletko tajuissasi. Silmät kiinni sain vastauksen, olen. Kahvikuppi oli singonnut irti kädestä, silmälasit olivat vinossa ja raajat eivät liikkuneet. Tiedustelin, mikä oli aiheuttanut kaatumisen. - Minua huimasi. -Pääsetkö pystyyn, voinko auttaa? -Et voi, sattuu niin pirusti selkään. Hiljalleen oikea jalka alkoi totella ja sen sai koukkuun. Hain pienen jakkaran käden alle, jos voimat riittävät nousuun. Paulan jalka luisui lattialla, laitoin jalkani siihen tueksi, muttei se riittänyt. Nostaa en mitenkään voinut enkä jaksanutkaan. Siinä sitten arvioitiin mahdollisuuksia. Paula oli onnekkaasti kaatunut suoraan mahalleen, eikä ehtinyt laittaa käsiään eteen. Pää tömähti lattiaan parin sentin päähän keinutuolin jaloista. Hitaasti kierähtäminen sujui voivottelujen saattamana, selkään sattui. Siinä hän makasi selällään maton päällä, alkoi punnertaminen toiselle kyljelle, käsi koukkuun ja toinen jalka. Hitaasti punnerrus jatkui, käsi sai otteen penkistä, polvilleen ja siitä pystyyn. Kyselin mihin sattuu, sormeen, selkään, kylkeen, päähän. Kädet ja jalat liikkuivat eikä tuntunut olevan murtumia missään. Liikkuessa polvi naksahteli, sormi mustui ja paisui, päähän ei tullut mustelmaa. Taisimme päästä vähällä, buranaa vähän tarvii ottaa.
Surkea korona, luulimme jo päässeemme siitä, kun omicron alkoikin levitä. Kävimme jo kauppahallissa syömässä ja kaupoissakin uskalsimme vapaammin käydä. Siis Paula, minä odotin autossa. Maski oli taas kasvoilla joka paikassa, niin oli melkein kaikilla. Aikaisemmin useat olivat kuolemattomia, mutta elämän rajallisuus kohtasi jääräpäisimmätkin ja maski ilmestyi kasvoille. Paitsi puupäillä, he ovat kaikenlaisen avun ulottumattomissa. Paitsi tehohoidossa.
Kävimme Jakken kanssa ajelulla, kävimme Mouhijärvellä. Ensimmäinen kohde oli Tiisalan taloryhmä, Juustolan takana.
Se on vanha talonpoikaistalo. Viimeinen isäntä kuoli vaimotta ja lapsettomana, talo meni valtiolle, juttelin samalla hakien oikeaa tietä. Häijääseen on tehty paljon uusia teitä, ja ajelimme ajamattomia väyliä.
Kolmannen väärän tiehaaran jälkeen, katso, tuo se on. Lunta on liikaa, eikä tuonne ole edes aurattu tietä. On sekin, myynnissä on, mutta paikalle ei pääse tutkimaan.
Porintie kulki lähellä, uusi väylä vei sen alta. Vielä katselimme niskoja väännellen Tiisalaa.
Siellä on kolme asuinrakennusta ja lukematon määrä sivurakennuksia. Jäivät katsomatta. Uusi tie kulki kohti Mouhijärven keskustaa, komea punatiilinen yksikerroksinen kirkko oli mäellä oikealla.
Katsos, tuo on tehty Vammalan kirkon piirustuksilla, mutta vähän pienennettynä. Tornejakin on vain yksi.
Menimme vanhaa tietä pitkin Mouhijärven läpi, uusia ja vanhoja rakennuksia molemmin puolin tietä.
Tuosta mennään Villa Rojalille, muistatkos sen egyptiläisestä taiteesta kiinnostuneen Ellilän. Osti vanhan kansakoulun ja muutti sen palatsiksi, kaikki siellä olevat esineet ovat jäljennöksiä olemassa olevista esineistä, faaraoiden ajalta lähtien. Mutta meidän pitäisi löytää tie Selkeen kartanolle. Se on maamme vanhimpia kuninkaan kartanoita.
Katselimme kumpuilevia lumisia vainioita koettaen löytää perille. Edessä olevalla kummulla oli komeita vanhoja pitkiä kuusia. Se voisi olla tuolla. Tienviita antoi vastauksen, Selkeentie. Ensin näkyi valtava kivinavetta, seinässä luki Juustola.
Ei se täällä voi olla. Jakken mielestä olimme taas harhassa.
Kyllä se on, täällä toimi ensin tuo juustola, missä poikkesimmekin yhdellä reissullamme, ajetaas eteen päin. Tuo vasemmalla oleva suuri punainen hirsitalokin oli myynnissä. Lienee saanut uudet omistajat, ja katso, kuusikuja ja sen päässä kartano.
Pysähdin pihaan tullessani, sinne oli aurattu hyvä tie. Nousin ulos ottamaan valokuvia.
Takaisin ajaessamme Jakke kysyi, voisimmeko käydä Kylmäkosken Millerissä. Se oli helppoa, ensin motaria pitkin Toijalaan ja siitä Konhon vuolteelta Viialan ja Turun tielle.
Kaksi kertaa olen näillä reissuilla saanut ylinopeudesta huomautuksen. Ensimmäinen oli Tottijärven risteyksessä ja toinen oli juuri tässä, missä alkaa 80 rajoitus.
Ajas tuonne ihan eteen, kun siellä näkyy olevan paikkoja. Tuletkkos sinäkin kauppaan.
En kyllä mielelläni, mutta kun olen saanut ajatukseen tottua, niin ehkä se käy.
Nousimme molemmat autosta, laitoimme naamarit päälle, ja siinä se oli. Kaupan ulko-ovi. Menimme yksissä sisälle, Jakke viisasi, missä mitäkin on. Erkanimme tahoillemme. Minulla oli kassi mukana, katselin maitojen perään. Siellähän ne, aivan hallin peräseinällä. Matkalla sinne huomasin sharoneita. Niitä oli parikymmentä korissa. Nappasin pussin ja aloin latoa sitä täyteen. Vaaka oli vieressä, numeroa ei missään. Tähänkö nyt tyssäsi kauppareissuni. Myyjä hääri siinä latoen kärrystä tarvikkeita hyllyihin.
Kun en löydä näitten numeroa.
Se on 92.
Mistä sen näkee?
Minä muistin sen ulkoa.
Minä en muistanut.
Numero oli kyllä oikein. Aloin lähestyä viimeisiä hyllyjä, ja maitoja. Siinähän niitä on, ja heti punaisia, mitä lukee, luomumaitoa, no niitä sitten.
Otin vielä pari jugurttia, eri makuja. Kävelin kassoille, yhdessä hyllyvälissä kassini osui alarivin suklaalevyihin. Kuulin kopinan ja katsoin taakseni. Nostin levyt hyllyyn ja kävin maksamassa. Jatkoin ulospääsyä etsien.
No saamari, tässähän on vain ikkunaa, ovi taitaa olla kauempana, menen tuosta välistä, mikä nauha tässä on, siirrän tuota tolppaa, niin pääsen, no ei, se onkin kiinni tukevasti. Tästä kyllä menen, pahvimainos antaa varmaan periksi. Laahauduin tolpan ja mainoksen väliin ja punkeuduin toiselle puolelle ja löysin oven. Siinä oli kielletty kulkusuunta. Tämäkin vielä, kattotaas nyt, kyllä minä olen nähnyt asiakkaiden päässeen uloskin, mennääs takaisin päin. Vasemmalla oli taas sama pahvimainosten rivi ja kirottu tolppa. Ulko-ovi oli ikkunan jatkeena kuin kääpiöiden salaovi. Perääni ei huudettu kun vääntäydyin kassini kanssa samasta lävestä toiseen suuntaan.

Kissat pihassamme

Kissan pissa 

Koiramme Lotta on ollut muistoissamme yli kymmenen vuotta. Vieläkin muistelemme sattumuksia sen kanssa. Lotalla oli melkoinen vietti kaivauksiin. Se saattoi kaivaa pihlajan juuria tuntikausia. Silloin ei mikään huuto tai käsky saanut sitä lopettamaan. Sain sen sisälle vain kantamalla. Suu oli täynnä kuraa ja savi oli pakkautunut huulien ja hampaiden väliin tiukaksi tilsaksi. Muu ei auttanut kuin pesualtaan päällä vedellä lorottaen puhdistaa raukan suu.

Oli Lotalla toinenkin rakkaus, kissojen ajo. Taaskaan ei mikään huuto tehonnut, kun se sai vainun. Metsästyshaukku, melkein ulina vaan kuului, kun Lotta paineli täyttä vauhtia kissan perässä. Kerran Pentillä käydessäni Lotta painalsi talliin ja suoraan ylisille. Hirmuinen haukku ja ajo alkoi. Kissa loikkasi ylisiltä suoraan alas ja jatkoi metsään. Lotta ei siinä kiireessä ollenkaan epäröinyt, vaan hyppäsi perässä. Ihmeellisesti se vaan siitäkin hypystä selvisi, eikä haukku edes keskeytynyt, kun ajo jatkui metsään. Muitakin ajoja oli, jänistäkin se kerran metsässä ollessamme alkoi ajaa. Jänis teki melko pientä ympyrää, ja Lotta kiersi perässä.

Kotonamme naapurit saivat välillä Lotan vieraakseen, sitä sitten polkupyörällä ajelin etsimässä ja huutamassa. Kissoja ei kylässämme ollut.

Se on muuttunut. Nyt meidän tontillamme kiertelee ainakin kaksi kolme kissaa, naapurista ja kauempaa. Meillä oli puiset tikkaat nojollaan talon lappeella. Ikkunasta katselin, kuinka kissa nousi tikkaita ylös. Ihmettelin sitä ja mietin mitä se katolla tekee. Silloin kun vielä oli varpusia, ne pesivät kattotiilien alla räystäällä. Ehkä se veti kissaa. Yhtenä päivänä alkoi vintistä kuulua hirmuinen tappelun rähäkkä ja mouruaminen. Kävin katsomassa. Vintille olikin oikein tie kissoille. Kaavelista olivat tunkeneet aluskatteen saumasta sisään ja villoihin oli painunut ura. Poistin tikkaat, ja vierailut vintissä lakkasivat.

Mutta keväällä, reviirejään puolustaneet kollit kusivat rappujen alle. Sitä sitten haistelimme mennen tullen. Täytyy ajaa sinne karkeaa sepeliä, vaan auttaneeko tuokaan.

Paulalla on kukka- ja kasvimaa. Kauluksien väliin uusin keväisin tuoreen mullan. Siihen onkin kissojen mieluisaa pissata. Nyt ne ovat alkaneet myös paskoa siihen. Hiukan vetävät käpälillään multaa päälle. Paula alkoi hermostua. Siihen päälle laitettiin ensin kanaverkkoa. Ei se pitkään auttanut, kun kasvit ylsivät verkon yli. Sitten siihen raahattiin kuusen oksia kasvien väleihin. Ei sekään auttanut. Minä jo lupasin rakentaa siihen lasisen katon, ei Paula sitäkään halunnut.

Talvi tuli ja pakkaset. Kukkamaan multa ei enää ollut kuohkeaa. Ajattelimme päässeemme kakkaongelmasta. Emme kuitenkaan, siihen tuli vaan pieni tauko, ja kakkoja alkoi ilmestyä polulle. Siinä oli mieluisaa pyllistää, kun lumi ei yltänyt puohuun. Sai sen tuotoksen siitä pois, kunhan ei odottanut pakkasia.

Sain syksyllä valmiiksi sadevesien ohjauksen ränneistä kokoojiin ja edelleen vesipesään. Asensin myös sulanapito vastukset kokoojista putkiin. Appara sai valmiiksi pistorasiat seinille. Minä jäin odottamaan pakkasia. Kiersin taloa, pellon puolella yksi ränni kokosi vedet tynnyriin, ja siitä putkea myöten maan sisällä ollevaan säiliöön. Nyt tuo putki, säiliö ja tynnyri olivat umpijäässä. Siihen en vielä ollut saanut sopivaa vastusta ostettua. Laitoin sitten siihen 10 m pitkän vastuksen. Se ei mennytkään läpi putkesta kuin kolmisen metriä. Kieppi vastusta jäi tynnyriin ja johdon laitoin seinään.

Aamulla kävin katsomassa tynnyriä ja putkea. Ne olivat sulat. Sain työnnettyä vastuksen läpi saakka. Hyvin tuntuvat toimivan.

Paula kävi lumitöissä. Sisälle tultuaan kertoi kissan paskantaneen komeat pökäleet kokoojaan. Siinä sille onkin lämmin vessa.

Kelan korvauksen hakeminen

 

Netti on nykyään lähes jokaisella. Kelakin on netissä, lomakkeen täyttö vain ja lähetys onnistuu samalla istumalla. Vanhaan aikaan jokaisella palvelun tarjoajalla oli lomake valmiina. Jotkut jopa täyttivät sen itse, toiset antoivat lomakkeen mukaan. Silmälääkärillä se ei onnistukaan.

Minulla on tänään meno tarkastukseen, ja Paula aloitti jo pari viikkoa sitten painostuksen. Minun olisi haettava lomake Kelasta korvauksen hakemista varten. En enää edes tiedä, missä Kelan toimisto on. Päätin hakea ja tulostaa lomakkeen netistä. Sivut aukesivat hyvin, oikean lomakkeen haku oli työlästä, löysin sen kuitenkin pienellä työllä. Sivulla oli myös ohjeet lomakkeen täytöstä ja lähettämisestä.

Sain lomakkeen esille ja tallensin sen koneelleni. Sieltä sitten aloitin taistelun sen kopioimiseksi. Minulla on asennettuna vaadittu Adobe Acrobat ohjelma. Asensin kopiokoneen valmiiksi ja painoin kopioi. Ensin se näytti menevän, mutta kesken toppasi. Muutaman toiston jälkeen aloin uskoa, että se ei onnistu. Palasin Kelan ohjeisiin. Siellä käskettiin ladata Adoben uusin versio. Tein latauksen, se sujui hyvin. Aloitin kopioinnin, se ei onnistunut. Lopulta katsoin Adoben ominaisuudet, ja siellä oli kaikki muut toiminnassa paitsi kopioiminen. Tästä ei Kela tiennyt mitään. Palasin Adoben sivuille. Maksullisia ohjelmia kyllä oli, mutta en sellaista halunnut yhtä lankettia varten. Aikaa meni ja löysin sellaisen ilmaisohjelman, joka sallii kopioinnin. Se sujui vauhdilla, asennus ja lataaminen. Laitoin kopiokoneen uudelleen iskuun ja aloitin. Kopioi. Ei kopioinut. No johan nyt on. Tärkein komento, koeta uudelleen, ja minä painoin ja painoin kuvaketta. Aina kone aloitti, mutta aina myös lopetti kesken.

Palasin Adoben sivuille ja aloin lukea. Oikeassa laidassa oli mahdollisuus muuttaa pdf muotoa Wordiksi. Minä suoritin toiminnon ja innolla taas kopioimaan, mikä ei sujunut.

Tämä taistelu alkoi huonosti, mutta vielä koetin. Kopio komennon jälkeen esiin tuli kopioinnin asetukset. Muutin automaattisen asennuksen pystyksi, ei auttanut, muutin kopiokoneen oikeaksi, ei auttanut, muutin uudelleen ja painoin käytä nappia, ei auttanut. Tein kuitenkin toimet uudelleen, ja kopiokone heräsi koomastaan. Tulostin siitä riemastuneena lanketteja tuleviakin täyttöjä varten.

Nyt on riennettävä silmälääkärille.

Palasin kotiin. Mennessä ajoin parkkihallin luiskalle ja koetin saada lapun koneesta, mutta sepä sanoi, että kuitit ovat loppu. Ajoin eteenpäin, kun puomi oli auki ja ovikin aukesi. Juostessani vastaanotolle huikkasin vartijalle, miten pääsen täältä ulos. Hän sanoi puomien olevan auki myös ulosajoa varten. Tempasin läpyskää kasvoilleni, ja siitä toinen korvalenksu irtosi. Aloin tunkea kuminauhaa sen läpyskän reikään. En tahtonut nähdä kunnolla, lasit olivat taskussa. Sain työnnettyä kuminauhan reikään ja tein siihen yksinkertaisen solmun, ja astuin liikkeeseen. 

Lääkäri kyseli ja katseli, hiukan heikentyneet olivat arvoni, ja jälkikaihi edennyt, mutta sitä ei kunnallinen puoli vielä leikkaa. Minä siihen, että en kyllä hautaan saakka odota, menen yksityiselle. Hän kirjoitti siihen lähetteen. Kassalle maksamaan. Maskin takaa kuulin lauseen, otan tästä suoraan Kelakorvauksen, niin ei sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään. Minun oli pakko kertoa hiukan raivokkaasta taistelustani korvauslanketin saamiseksi.

Vielä oli asioita, Veikon koneeseen oli mentävä, kun olin maksanut DNA:n laskun kahteen kertaan. Oli siinä selittämistä, ennen kuin he ja minä ymmärsimme, että he eivät hoida DNA:n laskutusta.

Seuraavaksi ajoin Masan autoon ja tilasin joulunpunaisen paukkupullon. Hotaria nauratti maalia hakiessaan. Jaksoin vielä ajaa auton talliin, ja tulin sisälle istumaan ja huokumaan.

Raput

 

Talomme pystytyksen urakoinut Matti teki takakuistilta raput alas. Minä niitä katselin, ja käskin tehdä alapäähän vinkkelin ja kaiteen. Vinkkeli tuli talon nurkan ohi ylämäkeen, ja siihen laitettiin kaksi askelmaa. Ne johtivat tasanteelle, ja talon nurkan jälkeen rappuset veivät ylös ovelle ja ylätasanteelle. Hyvät ne olivat, askelmat nostivat kulkijan kuin ilmaiseksi ylös, ja siellä me kaiket kesät istuimme katselemassa Valkaman lehmiä. Pikkuinen harmi oli, lautojen välit olivat turhan isot, väleistä joskus tuuli osui jalkoihimme. Laitoimme siihen maton suojaksi. Olihan se kodikkaan näköinen.

Pesin raput aina keväisin painepesurilla. Sain ne kauniin näköisiksi joksikin aikaa. Matti oli tehnyt ne painekyllästetystä puusta. Niissä ei maali olisi pysynyt, ne alkoivat tummua rumasti 20 vuoden jälkeen. Maailmalta alkoi kuulua viestejä, ei pitäisi koskea ollenkaan tuohon sinisen vihreään kyllästykseen. Aloin suunnitella lautojen korvaamista lehtikuusella. Olin Huuto netissä nähnyt sellaisia myytävän, ja pienet jäännöserät olivat sopivaan hintaan menneet kaupaksi. Talomme edessä rappuset olin jo tehnyt lehtikuusesta. Ostin Huittulasta kaksi vanhaa komeaa lehtikuusta. Ne täytyi kaataa. Maksoin niistä sopuisan hinnan, ja siirrätin ne Kannistonmäkeen Käen Ollin sahattavaksi.

Viimein tartuin työhön. Ostin 60 metriä lehtikuusilankkuja Liedosta. Ne olivat 6 metriä pitkiä ja 10 tuumaa leveitä. Paulan kanssa ajoimme peräkärry perässä Hämeen härkätietä joen varsia seuraten Lietoon. Myyjä toi lankut esille trukin piikeissä. Siinä sahasin ne keskeltä poikki, niin sopivat kärryyn. Raskaita olivat kannettavaksi, mutta kuorma valmistui. Kotona tein niistä taapelin työmaan viereen ja peittelin ne pressulla odottamaan käyttöä.

Talvi tuli ja talvi meni. Olin jo purkanut rappujen alapäästä tasanteen ja kaiteen. Tein kaksi alarappusta väliaikaiseen tarpeeseen jo syksyllä.

Alkoi näyttää siltä, etten jaksaisi purkaa vanhoja rappuja, vallankin kun olin päättänyt korjata myös aitan raput samalla tavaralla. Kävin uudelleen Liedossa, nyt ostin 28 millistä leveää lehtikuusilautaa, olisin ostanut enemmänkin, mutta pojilta oli höyläkone rikki, eikä lisälautoja ollut saatavilla. Jakken kanssa olimme reissussa, sahasin laudat mittojen mukaan. Ylä tasanteelle tarvitsin 2.80 m pitkiä lautoja 10 kpl. Lopuista laudoista tehtäisiin portaat.

Laudat tulivat lankkujen pinon viereen. Aloin haeskella tekijää, netissä olikin ilmoitus talkkarista. Mies saapui, katseli työmaita, palasi autolleen.

Ei hänestä ollut apuriksi.

Lopulta sain Jukan kautta kirvesmiehen ja lapio ojurin. Aitan rappuset tulivat päivässä valmiiksi, lankut melkein riittivät. Alimmainen askelma täytyi laittaa väliaikaisesti mäntylankusta. Toisena päivänä aloitti myös ojuri. Sadevedet johdettiin talon vastakkaiselta puolelta 110 mm putkiin. Ne ojuri upotti maahan.

Timpuri purki ylä tasanteen ja alkoi asentaa tuomiamme lautoja ruuveilla paikoilleen. Hyvin pysyi työmaalla pelkkien niskojen ja yhden irtonaisen laudan varassa. Portaissa tuli tuumaustauko. Loput laudat eivät riittäneet pituudestaan korvaamaan entiset seinään saakka ylettyneet laudat. Hetken siinä katselimme, ja annoin luvan tehdä sen mukaiset, mihin aines riitti. Rappuja täytyi kaventaa. Seinäbetoni jäi paljaaksi. Siihen silmäni kiinnittyi. Muutoin työ oli ammattimiehen aikaansaannos.

Toijalassa kävimme maalikaupassa. Paula halusi rappuset öljyttäväksi. Mietittävänä oli vielä kuullotuksen väri. Kaupassa meitä opasti tehokas ja osaava myyjä. Kotona taas, ja minä öljysin raput, ja lopussa alkoi sade.

Se paljas betoni, aina silmissä. Mietin jo kaukalon rakentamista siihen, Paula ei hyväksynyt sitä. Taas Huuto nettiin. Muutaman viikon kyttäyksen jälkeen sinne tuli taas minulle sopiva erä lehtikuusi lankkua.

Päätin tehdä rappusten korjauksen itse. Raahasin sirkkelin työmaalle, mittasin ja sahasin. Lankku kerrallaan korvasi vanhan. Nyt sain seinän raon kiinni. Kaksi päivää tein rappuja ja yhden päivän kaidetta. Ajelin mökille hyvillä mielin.

 

Kellarissa koko kesä

1991 talomme valmistui. Halusimme siihen rossipohjan, ja Airaksisen Seppo sen suunnitelmaan piirsi. Tonttimme on loivassa rinteessä ja maaperä on melkein kokonaan hienoa hiekkaa. Helppoa perustusten kaivaminen ei kuitenkaan ollut. Rakentaja Viljasen Matti otti kokonaisurakan avaimet käteen. Hän aloitti marraskuun pakkasilla kaivuun ja anturoiden valun. Pakkasta oli 20 astetta ja kaivuri oli lujilla routaisessa maassa ja rakentaja valun kanssa.

Perustukset nostettiin betoniharkoista anturan päälle. Vielä valettiin saunan ja kellarin välikatto ja jäätiin odottamaan hirsikehikkoa Rantasalmelta.

Minä kuljin katsomassa perustusten sisällä ja mietin, miten lattia tuetaan. Matti oli nostanut betonitornit linjaan antureiden päälle pirtin alle ja makuuhuoneen alle. Vielä piti nostaa leivinuunin perusta tulevan lattian korkeudelle ja kaiken sai kääriä pressuihin.

Tammikuussa saapui lumiseen pihaan valtava kahden rekkakuorman lasti. Kahdessa päivässä piirtämämme hirsikehikko nousi harjaan ja sai aluskatteen suojakseen.

Juhannuksena Matti luovutti talon meille. Kuljimme ihmetellen sisällä ja ulkona ja aloitimme muuton Kurisjärveltä. Alustassa oli pellon puolella seisomakorkeus ja tien puolellakin pääsi kulkemaan hieman kyyryssä. Hiekka tarttui jalkoihin, se alkoi harmittaa. Tilasin betonilastin autotallin eteen pressun päälle ja aloimme miehissä kärrätä hankalaa lastia kellariin. Päivässä tuli valmista. Niemisen Osmo liippasi valun tasaiseksi. Sillä oli hyvä kulkea, eivätkä polttopuut enää olleet santaisia. Valu kiersi kellarin ovelta päätyseinään päin ohi uunin perustuksen ja siitä sitten toiselle uunin sivulle. Polttopuille riitti hyvin tuo tila, kunnes Paula hankki ensin yhden ja sitten toisen pakkasarkun Osmon liippaamalle pohjalle. Minä vein polttopuut sitten pitemmälle ja osin hiekan päälle. Lisäksi kasasin vuosi vuodelta enemmän ainespuita kellariin. Niitä alkoi olla jo aika paljon, eikä jäljellä ollut tila enää riittäneet siihenkään.

Jakkekertoili vävystään, Kaappiksesta. Lupasi tämän tulevan avuksi puiden järjestämiseksi. Niinkuin aina käy, niin työ paisui. Kaappis kantoi puita ulos ja klapeja sisään, alkoi kaivaa uusia putkia maahan. Ne johdattivat katolta vedet hallitusti perustusten pysyessä kuivina. Tuohon kaivaukseen päädyin talouskellarin vuoksi. Siellä hiekka hieman tummui ulkoseinällä. Minu ensimmäinen kaivuuni matalalle 50 mm putkilla ja aivan pintaan ei muuttanut kellaria kuivaksi. Päädyin uusimaan kattokourut ja syöksytorvet. Niiden vedet sitten tulisivat hallitusti jäätymättömissä 100 mm putkissa johdetuiksi syvällä maan alla oleviin vesipesiin.

Paula toi viestiä, että hiekka on edelleen tummaa kellarissa. Sateen jälkeen kävin itse katsomassa, oliko tumma hiekka edennyt. Näytti siltä, ettei ollut, ja minä vein tuulettimen kellariin pöhöttämään. Viikon päästä kellari oli kuiva. Aloitin alustan laatoittamisen jatkamisen pirtin päätyyn saakka ja siitä taas tien puolelle seinän mukaisesti. Hain peräkärryllä 30 laattaa. Ne painoivat 10 kiloa kappale. Kellarissa tasasin hiekan niin, että se nousi tielle päin perustusten mukaisesti. Niinkuin aina, kun katselin kaunista laattalattiaa, niin päätin laatoittaa sitä lisää. Hain uuden 30 laatan lastin ja lisäsin kuormaan vielä 40 reikätiiltä.

Päiviä kului ja kuuma tuli viileässä. Hiki valui päästäni noroina. Paula toi mehua. Aamujisin ei tarvinnut miettiä mitä tekisi, kellari kutsui. Päätin muurata talouskellariin kapean laatoituksen molemmille puolille tiilistä puolen metrin korkuiset seinät. Voisin sitten tasata hiekan ja laatoittaa sen. Katselin hiekkaa, se oli jokseenkin kuivaa. Eihän sitä kellarissa ilman kovaa tuuletusta voisi aivan kuivaksi saada, sen verran maasta aina kosteutta nousee. Muuraaminen kävi silmämääräisesti, toin kyllä vatupassin työmaalle, mutta en enää erottanut kuplaa. Hyvät niistä seinistä tuli, ainakin lujat. Laatoitus eteni toista päivää ja oli jo melkein peräseinässä. Istahdin huokumaan seinänpätkän päälle ja jäin katselemaan työn jälkiä. Paulakin siihen tuli ja kysyi, mitä minä katselen. Kuumavesivaraajalle olin aikoinaan valanut betonialustan, varaajsta tuli ylivuotoputki. Olin siihen laittanut puutarhaletkun pätkän ja vetänyt kuparilangasta päälle tiukennuksen. Letkun kaivoin ämpärin pohjan läpi kymmeniä senttejä alemmas. Sinne sai vesi juosta minkä kuumavesivaraaja vaan saisi aikaiseksi. Olin sitäkin epäillyt kosteudesta, mutta kun tempaisin ämpärin ylös ja katsoin putken päästä valunutta vettä, niin ei sitä ollut. Hiukan olivat kaivuun reunat kosteita. Laatoituksen tieltä siirsin putken menemään 10 litran kanisteriin. Se tuli noin viikossa täyteen, ja vaati tyhjennyksen.

Istuin ja katselin, ja miten silmiini näytti, niinkuin hiekka siinä pienessä välissä, mikä jäi varaajan laatan ja uusien laattojen väliin, oli kostea. Katsoin ja lopulta ojensin sormeni tuon kupariputken ja kasteluputken liitoksen alle. Siihen tuli parin tipan verran vettä. Mietin, olikos se vuotanut kaksikymmentä vuotta? Siitäkö se kosteus sitten levisi seinän vieren hiekkaan? Eikä ulkopuolelta mitään kosteutta tullutkaan, ei vanhosta vesikouruista, ei minun 50 mm putkistakaan. Nousin, hain autotallista letkunkiristäjän, romulasta ruuvimeisselin, kävelin kellariin ja kiristin liitoksen. Kourasin, eipä tullut tippoja.

Liuhalan Tommi tuli ensimmäisille kaksipiikkisten pihakahveille. Kiersimme taloa ympäri, minä esittelin puutarhaa. Menimme kellariin, näytin aherrukseni tulosta, talouskellarissa kerroin tuosta letkun kiristämisestä. Tommin kanssa nauroimme, että tuon 50 sentin osan takiako olin kaiken vesiremontin tehnyt.