Avoveneen varustaminen v. 1982

Erävene

Kesä Raumalla ilman venettä. Viikonloppuisin koko kaupunki hiljeni, Pekka käveli venerantoja katsellen. Puisia, muovisia, rautaisia, avoveneitä ja katettuja paatteja, purjeveneitä, troolareita, niitä kaikkia olivat laiturit täynnään viikolla. Oli ilma kaunis tai sateinen, viikonloppuisin raumalainen meni merelle, kalastamaan, veneilemään, saariin, mökeille, toisiin kaupunkeihin, jopa Ruotsiin kävi vesitse tie. Lehdessä oli aina myytävänä veneitä, niitä ilmoituksia seurattiin tarkoin, ja mietittiin kenen veneestä kulloinkin oli kyse. Siellä se oli. Myytävänä puolivalmis Erävene puoleen hintaan. Telakalle oli mentävä, kaupat syntyivät saman tien. Rytkösen Pekka niitä työkseen teki, olihan niitä näkynyt vesillä, mukava 5,5 metrinen lasikuituinen kalastajapaatti. Vene oli ilman moottoria. Se ei haitannut, telakalla oli käyttämätön 10 hv Volvo keskimoottori, akseliveto ja sopiva potkuri. ”Nämä kun saadaan koplattua yhteen, niin pääsen kalaan ja tutustumaan Rauman edustan mereen tarkemmin. Mistähän saan moottorimiehen, itse teen sisustuksen puusta. Ei siihen paljoa vaadita, rallit ja tuhtojen päälliset. ” Pekka meni monttöörin luo juttelemaan. Hän olisi kyllä sopiva mies hommaan, mutta aivan liian kiireinen siihen. Hänen erikoisalaansa olivat sähkötyöt, vesillä ja maissa. ”Morjens, kuunteles nyt.” Asia tuli selväksi, monttööri ja sähkäri kyllä tiesi sopivan vapaan miehen moottorin asentamiseen. Tämä lupasikin tulla katsomaan työmaata. Siitä se alkoi, veneen varustaminen. Mukana oli tullut myös moottorin koppa, lasikuituinen laatikko. ”Miten tästä saadaan sopiva?” ”Ei siinä mitään, leikataan alareunasta sopiva kappale pois, kun moottori on nostettu pukille. Laitetaanko siihen äänieristys?” ”Kyllä se on hyvä olla, hankinko 3 vai 5 sentin paksuista mattoa?” ”Tähän näyttää sopivan hyvin paksumpikin matto.” ”Tuon sellaista sitten.” Moottorin kiinnitys petille ja rihtaus akselia varten sujui nopsaan. Perään vesirajan alapuolelle porattiin reikä akselille. Siihen työ pysähtyi. Akselin reikään ilmestyi puinen haravan varsi, ikään kuin merkiksi, että kyllä työmaalla oli käyty. Pekka hermostui ja kirjoitti tiukan viestin urakkamiehelle. ”Tee nyt perkele työsi, kun kerran olet luvannut.” Tullessaan seuraavalla kerralla telakalle tapasi Pekka monttöörin, joka oli myös tullut katsomaan työn edistymistä. ”Laitoit sitten aika tylyn viestin.” ”Laitoin, kun hermostuin.” Minäpä soitan hänelle heti, veivasi numerot ja alkoi lukea viestiä. ”Perkele,” kuului puhelimesta,” minä en tee mitään enää, kun haukkuu…” ”Oles varovainen, työn tilaaja on tässä minun vieressäni.” Leppyi ja myönsi vikansa, ei ollut tehnyt luvatussa ajassa asennusta. Ei hänellä mitään muutakaan ollut, oli vaan sellainen tapa, että aloitti aina rivakasti, sitten tuppasi jäämään. Puhelu kuitenkin auttoi, asennus tuli valmiiksi. Moottorin kyljessä oli lattarauta vaihteen kytkemiseksi eteen ja taakse. Koppaan sahattiin raudan liikeratojen mukainen  reikä. Näin siitä oli tukeva suorittaa vaihtaminen peräpenkillä seilatessa. Säästyi samalla kaukohallintalaitteitten ostolta. Monttööri suoritti sähkötyöt, päätaulun asennuksen ja valojen vetämisen takapartaaseen kiinnitettyyn ajovalotolppaan. Akku tuli koteloon tuhdon alle.

Telakan suojissa oli pieni sirkkeli kaameassa terässä. Monttöörin kanssa sitä katseltiin. ”Sinä kun et kumminkaan osaa tätä terottaa, niin minä,” ”Perkele, kyllä terotus käy, älä epäröi, on näitä tehty.” Pekka terotti hampaat, jakoa ei paljoa ollut, mutta kyllä se kelpaisi lautojen sahaamiseen rimoiksi. Ne oli käyty kylältä ostamassa, samoin haponkestävät ruuvit niiden kiinnittämiseksi. Puutyöhön lupautui mukaan Virren vaari, tuhattaituri Viljakkalasta. Rimat oli sahattu mittauksen mukaisesti perätuhdolle. Ne oli määrä kiinnittää ruuveilla ja jättää rimojen väleihin kapea rako. Luennoille oli lähdettävä, vaari jäi telakalle. Työmaa oli hänelle varsin mieluisa, paljon veneitä ja miehiä niiden kimpussa. Kierteli ja katseli, jäi puheisiin ja tavan mukaan häneltä kysyttiin neuvoa. Nyt oli estraadi auki. Vaikkei venetöitä ollutkaan tehnyt, niin puutyöt hän osasi, luultavasti paremmin kuin kukaan muu telakalla. Hän vei työkalulaukkunsa viereiseen veneeseen. ”Kuulin täältä vasaran ääniä. Sitä ei saa kuulua, huono merkki.” Äijät uskoivat kun näkivät taiturimaiset työsuoritukset. Pekka palasi luennoilta ja harjoituksista. ”Kas, sinä oletkin sirklannut uudet rimat tuhdolle, mikäs siinä, eivät ole vielä kiinni.” Alkoivat sovitella rimoja paikoilleen, veneen kaarevan laidan vuoksi jokaista rimaa oli päästä veistettävä puukolla sopivaan muotoon. Porakoneella reikä rimaan ja ruuvi perään. Sen oli yletyttävä kunnolla kiinni lasikuituiseen tuhtoon, siksi siihenkin oli porattava samalla reikä läpi asti. ”Ruuvi menee varmasti poikki, ellei reikä ole tarpeeksi leveä ja läpi asti. Lasikuitu ahdistaa niin lujaa, eikä anna peräksi niin kuin puu.” Tekivät illan töitä, haukkasivat evästä ja jatkoivat pimeän tuloon saakka. Ulkona olisi vielä nähnyt, mutta sisällä vajassa hämärsi. Menivät nukkumaan.

Vene tuli valmiiksi, Pekalle oli selvinnyt, miksi vaarin työ oli tuntunut joutumattomalta toisina päivinä. ”Olen ollut täällä laivapuuseppänä, katselin ja juttelin toisten kanssa, ja näin, etteivät oikein osanneet puuhommia. Kun hiukan neuvoin, niin heti pyysivät minua tekemään. En hennonut kieltäytyä.” ”Ei se mitään, olihan sinulla aikaa ja varmasti kiitollista yleisöä.” Siihen saapui taasen miehiä ympärille, pyysivät käymään veneellään, yhden mukaan menivätkin. Täytyihän sitä hieman ihailla ja kehua muittenkin veneitä.  Kahdenkymmenen litran säiliö riittäisi hyvin, kulutus oli puolisen litraa tunnissa. Telakalta nappasivat veneen traktorin telille ja saman tien luiskasta alas mereen. Airot ja pelastusliivit olivat mukana. Köysi irti, moottori puksuttamaan ja koeajelulle. ”Tämähän liukuu ääneti, vähäisellä kaasulla kulkee jo kolmea, neljää solmua, savu vaan hiukan tuprahtelee.” Vene vietiin uuteen satamaan, kaupungin laituriin. ”Huomenna menemme merelle turskaa juksaamaan, saat kerrankin pilkillä kunnon kalaa.” ”Se onkin mielenkiintoista, en merikalassa olekaan koskaan ollut, mutta ei sieltä kyllä mitään turskaa saada.” ”Älä huoli, kyllä saadaan. Minä katson merikortista sellaisen yli kaksikymmentä metriä syvän paikan, siitä kun koetetaan, niin varmasti saadaan. Turskaa on nyt koko Itämeri täynnä.” Nukuttuaan yön miehet lähtivät laiturille, liivit niskaan, moottori käyntiin ja siitä syväväylää seuraten ulos luotsiaseman sivuitse. Saaret jäivät sivuille, Pauha kohisi niin kuin aina, syvänne löytyi, Pekka laski ankkurin. ”Tässä on aikamoinen virta, täytyy olla pilkissä melkoinen paino, että saadaan se pohjaan. Turska tykkää kiiltävästä ja punaisesta. Minulla on tässä Anglian ovenkahva painona, sitten on väkevä koukku ja sen varressa kiedottuna punaista villalankaa. Tässä, ota tämä ja laske pohjaan.” Vaari otti epäuskoisena pilkin, alkoi laskea sitä laidan yli, sai sen pohjaan saakka. ”Mitäs minä nyt teen?” ”Juksaat turskat ylös, kiskaise siimasta terävä nykäys ylös, sen mitä kyynärpää antaa myöten, niin siinä se on kiinni.” Muutaman kerran kiskaisi ja parkaisi: ”Täällä on kiinni!” ”Vetele ylös vaan, kyllä koukku ja siima kestää.” Kädet kävivät, siima lensi veneen turkille kieppeihin vesipisaroiden lennellessä ympäriinsä. Vielä viimeinen nosto ja komea turska kylki valkoisena sätki veneessä. ”No johan on pilkkikala, varmasti kaksi kiloa, katohan peijoonia, tuli se sieltä.” Molemmat olivat tyytyväisiä, irrottivat koukun kalan suupielestä. ”Haluatkos toisen samanmoisen? Siellä niitä on kuin sumpussa.” ”No tietysti, siimaa upoksiin vaan.” Pilkki saavutti pohjan, veto vain, kala oli taas kiinni. Kiivas nosto, ja uusi turska oli veneessä. ”Tämähän on aivan mahdotonta, kymmenen minuuttia ja neljä kiloa kalaa. Täytyy rauhoittua ja miettiä vieläkö tarvitsemme saalista.” ”No viet osan kotiin huomenna, mitä emme tänään jaksa syödä.” ”Jaa, no otetaan vielä yksi.” Siima lensi mereen.