Tykistön ammuntoja

Tykistökoulun johtajana toimi evl. M. O. Rintanen, Morri. Häntä me näimme enemmän vain ampumaleirillä Rovajärvellä. Sinne me matkasimme taas junalla m-58 päällä. Tampereella mukaamme liittyi ylil Rytty. Hän totesi meidät tavattuaan, että matka on mennyt hyvin., muttei ole oikein edennyt. Hän oli lähtenyt jo kaksi vuorokautta ennen meitä! Iltanuotiolla Morri lauloi meille sointuvalla äänellään ja kertoili mukavia juttuja. Siellä illanistujaisissa minä sain tehtäväkseni sytyttää rakovalkean. Se oli jo valmiiksi aseteltu ja tuohisetkin paikoillaan. Onneksi joku varoitti minua hieman ennen tulen tuikkaamista, koko hoito oli valeltu bensalla! No, varmasti syttyi, enkä minäkään polttanut itseäni.

Pohjankankaalla meillä oli kovapanosammuntoja. Hevosvetoinen tykistö alkoi tulla tiensä päähän. Uusia varusmiehiä ei enää koulutettu ratsureiksi, niiksi miehiksi, jotka ratsastaen ohjastivat valjakkoa tykkien siirrossa. Aivan ensimmäisillä marsseillamme tykkien kanssa näimme tuon hevosvetoisen tykistön varmaan viimeisen marssin. Kyllä se oli komeaa katsella. Kalustona oli 75 K -02, kanuuna jota oli käytetty jo 70 vuotta. Edelleen se oli tarkka ja helppo ase, liikkui myös miehistön voimin tarvittaessa, minkä me käytännössä saimme kokea. Meille oli varattu kranaatteja ammuntaan. Muistan, kuinka saimme kukin suunnata ja laukaista tykin vastapäiseen vaaran rinteeseen asetettuun panssarivaunun kuvaan. Matkaa oli 700 metriä. Jokainen laukaus osui.

Meitä opetettiin johtamaan jaoksen, patterin ja patteriston tulta sekä tulenjohdossa että tuliasemassa. Minä olin vuorostani patterin tuliasemassa laskemassa ampumakoordinaatteja ja antamassa tulikomentoja. Kyseessä oli harjoitus joukkojen kanssa Niinisalossa. Meidät oli jaettu eri pattereitten vahvuuteen. Kiivaassa tilanteessa katsoin laskimelta tulenjohtajan välittämän ampumakomennon uudet koordinaatit. Minulta menivät viimeiset luvut toisinpäin, vaihtoivat siis paikkaa. Kyse oli siis vain lukihäiriöstä, muuten tilanne oli oikein tulkittu. Ammunnan valvoja katsoi rajoittimista ja antoi luvan laukaisuun.
Tulenjohtaja parkaisi ensimmäisten kranaattien räjähdettyä: "Tuli seis!" Minä parkaisin Tykeille komennon: "Tykin taa!", otin paperiin koordinaatit tasolta ja juoksin katsomaan suuntimat tykiltä. Oikein olivat komentoni mukaan, mutta virhe oli minun komentoni. Olivat tulenjohtopaikalla olleet kylmän hien vallassa ja miettivät, että kuka saatana siellä tunaroi!

Tilanne on kyllä hermostuttava, jos tulenjohdossa alkavat kranaatit räjähdellä yhä lähemmäs omaa paikkaa. Olin kerran luurin varressa Pahkajärvellä, kun tulenjohtaja ja seuraamassa olevat harjoituksen johtajat alkoivat hätäisesti miettiä, tulevatko viimeiset kranaatit meidän niskaan. Tykin taa komentoa ei kuitenkaan tarvittu.
Kovapanosammunnat Lapin harjoituskentillä olivat mieleenpainuvia. Meillä oli mahdollisuus seurata ammuntoja ikäänkuin vieraina tulenjohtopaikoilla. Ammunnat olivat harjoitusten mukaisia, mutta meillä ei aina ollut niissä nimettyä tehtävää. Näin olimme vapaat seuraamaan tykistön toimintaa siitä mielenkiintoisimmasta päästä. Maalit olivat meillä tiedossa, patteri jysäytti laukauksensa toisensa perään, 130 milliset kranaatit pamahtelivat maalialueella nostaen synkän savupilven ja roiskuttaen kuraa ympärilleen. Siinä saattoi vain kuvitella, millaista olisi maata tykistön tulen alaisena odottaen seuraavaa hyökkäystä.