Taas Rouvali onnistui

Santtu-Matias Rouvali onnistui jälleen

Olikin jo ikävä Santtua. Hän oli valinnut kaksi teosta esitettäväksi perjantain konsertissa. Molemmat tuiki tuntemattomia. Hans Rott (1858-1884) Sinfonia nro 1 E-duuri. Päätin valmistautua kuuntelemalla sen etukäteen Youtubesta. Laitoin kuulokkeet korville ja seurasin samalla miesten SM hiihtoja telkasta. Kaksi ekaa osaa ehdin jotenkin kuulla. Tuntui huolestuttavalta.

Aluksi kuulimme Matthew Whittalin (s. 1975) säveltämän The heaven that dwells so deep, konsertto alttoviululle ja orkesterille. Ilari Angervo oli illan solisti. Hänen soittonsa aloitti, kauniit alton sävelet hyväilivät mieltäni ja antoivat positiivisen viitauksen sävellykseen. Kun orkesteri tuli mukaan, oli selvää, ettei ollut kyseessä klassinen teos. Whittal oli täyttänyt partituurin jämäkällä kamalla. Lyömäsoittajiakin oli ainakin viisi, piano, harppu, ja vasket erityisesti loistivat. Hämästyneenä kuuntelin äänimattoa. Se kuulosti kyllä hyvin oudolta, mutta lämpöiseltä ja melodiselta. Angervo loisti tähtenä, alton voimakkuus tuli hyvin esiin silloin kun orkesterin aloitettua alttoviulusta kajahti vastauksena lähes matalimmat äänet. Kompositio toimi loistavasti. Hämmästelin edelleen hieman vierastamieni lyömäsoitinten sopivuutta ja istumista kokonaisuuteen. Pianoakin soitettiin kuin suhistinta, kannen alta suoraan kieliltä. Ja sitten aloitti australialainen perinnesoitin didgeridoo. Olin siihen saanut ensikosketuksen Hattula kirkossa Kari Rydmanin sävellystä kuunnellessani vuosia sitten. Sama kummallisen alkukantainen sointuvan matala ääni kilpaili hyvin muiden soitinten seassa. Käsittämättömästi sen ääni sopi Angervon alton soittoon. Tässä oli erikoisuutta, joka onnistui. Toinen hämmästyksen aihe oli fagottien matalimpien äänien sointi, tällä kertaa yhdessä solistin loihtimien korkeiden huiluäänten kanssa. Oboet esittivät huiman soolon, siihen yhtyivät nyt klarinetit, soittimet etenivät niin suloisen samankuuloisesti, että se lähenteli täydellisyyttä. Viehättävä, outokin, mutta äänimaailmaltaan ja harmonialtaan kerrassaan valloittava kappale. Whittal oli paikalla ja kyllä me taputimmekin.

Santtu oli taitavasti jättänyt Wagnerin pois ohjelmistosta. Puoliajan jälkeen kuultu Hans Rottin sinfonia aloitti saman tapaisella äänivyöryllä kuin Whittall. Kaksi ensimmäistä osaa meni odottaessa. Soinnit ja melodiat, teematkin jotensakin kuulostivat hyviltä, mutta ennen kaikkea sukulaisuus edelliseen sävellykseen antoi oikeutuksen näihin kappaleiden valintoihin. Mutta sitten. Kolmas osa Schertso: Frisch und lebhaft alkoi kuin pioneerien miinakentän räjäytyksellä. Bruum, ja väylä oli selvä soittajien pinkaista hyökkäykseen. Vasket johtivat ja jouset kopistelivat minkä ehtivät perässä. Bassot tukivat etenemistä kuin vahva tykistö. Miten nautinkaan.

Neljäs osa Sehr langsam – Belebt jatkoi mihin kolmas osa pääsi. Nyt oli kahden ensimmäisen osan epäröinti ohi. Säveltäjä oli löytänyt varmuutensa, hän vyörytti, rynnäköi suorastaan huumaavassa menossa. Korvat alkoivat putsaantua, tätä on klassinen musiikki.

Ei ollut kiirettä kotiin, meidän Santtu sai tulla useasti taputettavaksi. Maaginen suorastaan oli hänen kosketuksensa esitettyyn musiikkiin. Ihmettelen, ettei sitä ole useammin soitettu.

Vastaus palautteeseen Kalastaja kirjaani

Morjens Maiski

Kiitos kirjastasi ja viisaista sanoistasi koskien Kalastaja kirjaani. Harrastelijana minä en yleensä saa mitään palautetta teksteistäni, korkeintaan lausuman ihan hyvä. Muutamankin ihmisen kannustus auttaa laittamaan tarinoita luettavaksi.

Laitoit sanottavasi tiukasti numeroiden, ja kysyit motiivejani sekä annoit selviä parannusehdotuksia.
Siispä koetan selventää tämän kirjan taustoja.

Olen Sääksmäellä asuessani pyrkinyt tekemään yhteistyötä seudun asukkaiden kanssa. Siksi hakeuduin mm. Sääksmäki-Seuraan, ja olin siellä aktiivinen n. 15 vuotta. Seuran yhtenä tarkoituksena on kotiseututyö, aineellisen ja aineettoman perinteen tallettaminen. Aloitin mm. Sääksmäen talojen ja aittojen systemaattisen valokuvaamisen ja arkiston järjestämisen.

Meidän seuramme perustajajäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja oli akateemikko Eino Jutikkala. Tutustuin häneen näissä merkeissä. Silloin aloitin myös häntä koskevan arkiston tekemisen, valokuvaten mm. hänen Merihaan kotinsa.

Pentti Linkola muutti vain noin yhtä vuotta ennen meitä Sääksmäelle. Häneen ei voinut olla törmäämättä, sillä hän oli innokas käymään erilaisissa kyläjuhlissa kulkien kesäisin polkupyörällään pitkiäkin matkoja. Minä olin lukenut Pentin kirjat jo vuosia sitten, ja edelleen sitä mukaa kuin niitä ilmestyi. Tästä minulle oli muodostunut hyvä kuva hänen filosofiastaan. Se kosketti monin osin samoja asioita ja aiheita, joita minäkin pohdin. Lisäksi halusin ostaa tuoretta kalaa. Siitä se lähti. Pentti kiinnostui heti ensi tapaamisellani minusta ja minä totesin hänen valtavan kapasiteettinsa.

Tapaamisistamme tuli säännöllisiä. Hyvin havaitsin hänen köpelyytensä tavallisiinkin töihin, ne minua naurattivat, joten tarjosin apuani. Ystävyytemme syveni, samalla minä aloin auttaa häntä yhä enemmän.

Meillä oli tapana iltaisin istua Pentin keittiössä ja keskustella menneisyydestä ja suunnitella tulevaisuutta, ihmiskunnan kannalta. Pentin ehdoton loogisuus kiehtoi minua. Minä taas saatoin tuoda käytännön läheisyyttä esim. maataloudesta ja siinä tarvittavista toimista, vuoden kierrosta ja ihmisten ruokkimiseen tarvittavista panoksista. Käsittelimme metsätaloutta, tietysti luonnon pelastamisen, tai sanoisinko säilyttämisen puolesta.

Kiintoisia olivat myös keskustelut evoluutiosta, siinä sarka oli pitkä. Erityisesti minä olin kiinnostunut neandertalilaisten ja nykyihmisten suhteesta. Emme vielä tienneet Svante Pääbon mullistavista tulossa olevista perimän tutkimuksista, jotka osoittivat nykyihmisen ja neandertalilaisten olleen kykeneviä saamaan jälkeläisiä yhdessä. Meissä kaikissa, afrikkalaisia lukuunottamatta, on perimässämme 3-5% neanderilaisten geenejä.

Sääksmäki-Seurassa toimiessani tajusin Pentin suuren merkityksen paikallisille ihmisille ja yhteisöille. Aloin tehdä Pentistä muistiinpanoja, otin systemaattisesti valokuvia ja talletin kirjoitukseni. Sivuja alkoi kertyä vuosien mittaan, näytin niitä Pentillekin. Tästä taas sai alkunsa meidän keskeiset kirjallisuusillat. Pentti luki minulle kirjoitelmiaan, hauskoja sattumuksiaan ja ulkomaan matkojaan. Minä toin hänelle monisteena juttujani maatalouden ajoiltani.

Lopulta minulla oli koossa kymmeniä ja kymmeniä liuskoja. Sääksmäki-Seura kiinnostui niiden julkaisemisesta, ja niin alkoi pitkä kaksi vuotta kestänyt aineiston ja valokuvien saattaminen kirjan muotoon. Alusta asti työ tähtäsi tietynlaiseen läpivalaisemiseen Pentin Sääksmäen vuosista. Teos on kirjoitettu Sääksmäkeläisille, paikallishistoriaa parhaimmillaan. Täällä kaikki tuntevat Linkolan, kaikilla on hänestä mielipide. Sen sijaan kaikki eivät tunne hänen arkeaan ja siitä selviytymistä, vastuksia ja onnistumisia.

Tämän halusin jäävän paikkakunnalle tulevaisuuteen, siihen aikaan, jolloin Penttiä ei enää ole.

Kirja on täällä saanut hyvän vastaanoton, samoin kuin pienet lehtiartikkelini hänestä. Ne on julkaistu ennen kirjaa paikallisessa lehdessä. Ihmisten kanssa syntyy aina puhe Pentistä. Tämä on yksi syy, miksi en tehnyt Pentistä samanlaista tietolaatikkoa kuin itsestäni, hänet täkäläiset tuntevat, eivät minua. Kirjan leviäminen laajemmallekin Suomeen on vain hyvää mainosta Sääksmäelle. 

Toinen syy on se, että kirja ei ole historia Pentistä.

Kolmas syy on se, että Pentistä kirjoitetaan elämäkerta.

Neljäs syy on se, että Wikipediassa on varsin kattavat tiedot Pentistä.

Kirjan kirjoittaminen, miksi siihen ryhtyy, ihmisten tapaaminen, mihin se johtaa, ystävystyminen, motiivit, miten niitä analysoisit? Mikä johtaa eroon, mikä ystävyyteen, sen paljastaa vasta tuleva.

Minä kohtasin hengenheimolaisen, jalokiven, loogisen neron ja tinkimättömän oman tiensä kulkijan, joka antoi minulle monta kertaa enemmän kuin mihin minä osaltani kykenin. Minun fyysinen työni oli vain pienen pieni osa polkujemme yhtyessä kaksikymmentä vuotta sitten.

Sääksmäki-Seura kustansi teoksen, minä taas annoin seuralle kaikki oikeudet kirjaani, myynnin, tulot, kirjastoapurahat, oikeuden uusintapainokseen. Näin toteutui minun työni paikallishistoriallisten kuultokuvien säilyttämiseksi seuran arkistossa.

Kaunis kiitos kirjastasi, se varmasti kuluu käsissäni.

 

 

Lämpenevää kevättä

Pekka

Keskustelu Pentti Linkolan kanssa 23. 3. -17

Maaliskuussa kellon siirtämisen uhatessa rohkaistuin puhelimeen

PuheluPentille 23.3 -17

Syksyllä kävin Linkolassa viemässä valmistamani kuvakirjan lahjaksi Sirkalle. Sillä reissulla lupasin ostaa kaksi matalaa madeverkkoa. Ne olivat vielä pyynnin jäljiltä  sotkussa,joten ne olisivat haettavissa vasta selvityksen jälkeen. Lupasin tulla selvitykseen avuksi.

Terveyteni heikkeni nopeasti, kevätpuolella olin jo niin vetämättömissä, etten kyennyt muuhun kuin kaupassa käyntiin autolla ja tietenkin pakollisiin sairaalassa käynteihin. Marraskuun lopussa meitä vielä kohtasi suuri onnettomuus, Paulan veli liukastui metsällä, kaatui ja ampui vahingossa haulikon molemmat piiput vatsaansa. Elämän ja kuoleman rajalla hänet saatiin sairaalaan suolet sylissä. Useiden leikkausten ja kuukausien jälkeen hän alkoi hieman toipua ja pääsi lopulta kotiin.

Syksyn soitossa Pentille kerroin tästäkin tapauksesta.

Päästyäni lopulta hematologin vastaanotolle sain hieman huojentavia tietoja ja oikean lääkityksen, veren vuoto milloin mistäkin loppui. Sain tarmoa soittaakseni Pentille ja kyselläkseni hänen kuulumisiaan.

- Pentti Linkola puhelimessa.

Kuulostelin ääntä, reippautta ei ollut siinä.

- Turtiaisen Pekka täällä, terve. En ole sinullekaan saanut soitettua. Olen ollut aika huonossa kunnossa, mutta miten sinä jakselet? Kuinkas sokeriarvosi ovat?

- No huonosti, minulla on ollut parikin kertaa yöllä hypotuntemuksia ja heikotusta. Niistä olen onneksi selvinnyt suklaan avulla, niinkuin ennenkin.

- Älä, sehän on aikamoista. Miten sinun jalkasi ovat olleet?

- Huonosti, minä huojun eteenpäin, voimia ei jaloissa ole. Olen käynyt ruokakaupoissa Valkeakoskella, ja olen pelännyt että poliisit sakottavat minua juopumuksesta, kun horjahtelen mennessäni.

- Sellaista se on minullakin, kun tuntoa ei kunnolla ole kuin polvista ylöspäin. Kerkiää siinä jo huojahtaa, ennenkuin lihaksista tulee tieto asennosta.

- No et sentään ole kaatunut?

- Sitä varon aivan erityisesti. Kuljen polvet hiukan koukussa ja jalat levällään sellaista pingviinikävelyä.

Nauroimme molemmat toisillemme kuvitellessamme miltä kävelymme näyttää muiden silmissä.

Penttiä kiinnosti minun sokeriarvoni.

- Aamuarvot ovat kyllä hyvät, siinä 5 – 7 välillä, mutta päiväarvot ovat päin helvettiä. Minä kärsin verenvuototaudista, joka paheni tossa kuukausi pari sitten. Verestäni tuli niin ohutta, että se alkoi valua minne sattui, mustelmia tuli itsekseen, pienet verisuonet tekivät punaisia pisteitä rinnan täyteen, nenästä ja takapuolesta valui, joskaan ei aivan solkenaan.

- No hemmetti, mitenkäs sinä pärjäsit?

- Alkuun huonosti, kun sain lähetteen Valkeakoskelle, ja se meni väärään pinoon. Minulle annettiin aika kuukauden päähän. Silloin aloin itse soitella, ja sain lääkäriltä puhelinajan. Hän määräsi heti Marevanin pois ja hevosen annoksen kortisonia. Vuodot loppuivat, mutta sokeriarvot menivät hullumpaan suuntaan. Mutta mitenkäs sinä, oletkos yhtään päässyt käymään missään, konserteissa tai taidenäyttelyissä?

- No olen, kävin Kuhmalahdella katsomassa yhden kuvataiteilijan näyttelyä, pääsin sinne autolla. Ensin ajattelin sen olevan sellaista kubismia tai nykytaidetta, mutta yllätyin iloisesti. Se olikin kaunista esittävää taidetta.

- Kuulostaa mukavalta, taide aina virkistää. Ei vanhana oikein muita iloja enää olekaan kuin taide ja konsertit. No joskus hyvä ruoka.

- Niin on, minulle kävi sillä lailla huonosti, että minä ostin sieltä yhden taulun. Maksoin siitä 350 euroa. Se on paljon eläkeläiselle, kun en saa sitä kuin 720 euroa kuussa.

Minun oli pakko nauraa.

- Anteeksi nyt, mutta kun sinulle käy aina niin kuin minulle noissa näyttelyissä. Mukaan tulee ostettua edes jotakin pientä. Siinäkin suhteessa olemme samanlaisia. Oletkos saanut sen jo seinälle ripustettua?

- Ei, se on vielä siellä näyttelyssä, saan sen sitten tänne kun se loppuu. Lupasivat tuoda sen samaan hintaan kotiin saakka.

- Sepä hyvä.

- Nyt minulle tuli tänne vieras ovesta sisään,täytyy lopettaa, mutta kerro nyt vielä siitä Paulan veljestä, onko hän vielä hengissä.

Kerroin nopeasti kuulumiset.

Pentti vannotti vielä soittamaan uudestaan samana iltana. En ehtinyt. Taidan mennä käymään.

Kaija Saariahoa Tampereella

Tampere-talon Iso sali 17.3. -17

Tampere Filharmonia

Mei-Ann Chen, kapellimestari

Jennifer Koh, viulu

Aloituskappaleena oli täysin keskellä romanttista klassismia Fanny Henselin säveltämä Alkusoitto orkesterille C-duuri. Vaikuttava alku huilun, klarinetin ja jousten esitellessä teeman, kapellimesterin loistavan työskentelyn rentouttamana saimme nauttia tästä pienestä kappaleesta. Pienetkin viitaukset orkesteri toisti tinkimättä, voimakkuuden vaihtelut melkoisista lukemista hiljenivät sujuvasti antaen huilistille tilan jatkaa klarinetin ja oboen kesken koskettavalla soololla, johon jouset yhtyivät.

Illan solisti viulusti Jennifer Koh astui orkesterin eteen kuin sininen pilvi, hyvin kohteliaasti tervehtien. Kaija Saariahon Graal theatre, konsertto viululle ja orkesterille alkoi solistin hämmästyttävällä jousen käytöllä. Kuulimme niitä ääniä, joita Posion Ulla aina koetti saada pois minun soitostani, rahinaa. Taidokas viulun käsittely kyllä hämmästytti, toisinaan sävelet olivat mieleni mukaisia, tunnistettavan kauniita. Niihin lähti orkesteri mukaan, soittaen hekin juuri niin kuin kapellimestari tahtoi. Niistä äänistä ei vain m inun korvaani muodostunut mitään seurattavaa, ei teemaa, melodiaa, ei sointuja. Muutamissa kohdin, ehkä rumpuosaston ollessa pääosassa, sain kuulla joitakin miellyttäviä rytmien käsittelyjä. Patarummut, isorumpu ja pikkurumpu kun soittivat luonnollisia ääniään. Tunnelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa, sävelet tippuivat kuin vesi räystäältä. Railakas jousen käyttö katkoi jouhia kuin Pekka Kuusiston soitossa.

Solisti joutui koville, nuotteja oli sävellyksessä, niin kuin Anton Salieri sanoi Mozartille: liikaa. Äänet kulkivat kahdesta kielestä yhtäaikaa yli kaikkien kielten, vaihtelivat normaaliotteesta huiluääniin huikaisevalla nopeudella ja tarkkuudella. Tätä jäin ihailemaan samalla kun huomioni kiinnittyi hänen paljaaseen jousikäteensä. Siinä oli habaa kuin Maarit Björgenillä tai keskiaikaisella pitkän jousen ampujalla.

Voimakkaiden aplodien jälkeen hän soitti ylimääräisenä romanttisen pienen kappaleen niin taitavasti ja tunnelmoiden, että se putsasi korvat hyvin illan sinfoniaa varten.

Sergei Rahmaninovin Sinfonia nro 1 d-molli op. 13 palautti meidät siihen äänimaailmaan, minkä tähden me salissa olimme. Yllätys oli ensimmäisen osan kiivas meno ja väliin aivan loppua enteilevän voimakas meno. Toisessa ja kolmannessa osassa keskityttiin hienovaraisempaan äänimaailmaan, ja neljäs osa palasi alun tempoon ja voimakkuuteen. Ilta päättyi onnistumiseen.

Benjamin Shwarts kapellimestarin ja Javier Periane pianistin huippuesiintyminen

 

Tampereen Filharmonian konsertissa 10.3.-17

Antonin Dvorakin Metsäkyyhky op. 110 aloitti illan konsertin kapellimestari Benjamin Shwartsin johtaessa toista kertaa Tampereen Filharmoniaa. Erinomaisen rauhallinen aloitus käyrätorvilla, mikä sopikin hyvin aiheeseen. Sointi nousi pikkolon äänestä ja herätti aiheen teeman eloon. Valssin tapaan liikahdellut kapellimestari sai salin soimaan, ja asettumaan virran uomaan. Siitä huilu ja oboe nostatti menon virran niskalle ja fagottien johdolla luiskahdettiin alavirtaan, jossa hurjempi virran juoksu odotti kuulijoita. Patarumpu soi rauhan, johon huilut, oboet, klarinetit ja 2. viulun ensimmäinen pultti yhtyi. Alun kaunis teema palautui sellon kantavaan lauluun, jonka kuuluvasti esitti Joonas Pulkkinen kuin esisoittajana. Huilujen linnunlaulu päättyi käyrätorvien hiljaiseen sointiin.

Camille Saint-Saensin Pianokonsertto nro 2 g-molli op. 22, solistina Javier Perianes. Herkkä aloitus, kunnes koko klavieri tuli käyttöön, musiikki rauhoittui kunnes orkesteri tuli taakse. Solistilla oli hyvin vähäeleinen mutta täysin mukaansa tempaava kosketus, kapellimestari piti hyvin orkesterin soiton taustalla voimakkaimmissakin kohdissa. Solistin soitto kuului yksityiskohtiaan myöten mainiosti saliin. Tempo Andante vei pianistin eteenpäin hyvin kauniiseen osaan, jonka valoon huilut ja sellot nousivat, piano johti kirkkailla yläsävelillä, kunnes kiihdytti kapellimestarin johdolla taiturilliseen osaan. Ensimmäisen osan loppu oli hieno yhtäaikaisuuden osoitus kaikilta soittajilta.

Toisessa osassa solisti ja orkesteri pääsivät toistensa rytmiin ja sykkeeseen. Nautinnollista kuultavaa ja nähtävää. Kolmannessa osassa solisti otti alarekisterin voimalla esiin sähköistäen orkesterin. Hetken suvanto ja kapellimestari kiihdytti uudelleen. Solisti vastasi tarkasti, sävelet ryntäsivät ja soittivat samaa teemaa, jonka lautaset lopettivat. Uusi alku hurjaan lopetukseen. Mahtavaa!

Ylimääräinen soi salissa niin hienovaraisesti, tunnelmallisesti ja taitavasti rytmien ja voimakkuuden vaihteluineen ettei ennen. Kosketus, ansatsi soittimeen oli illan kruunu.

Melkoiseen kiitoon 76. Ensimmäinen osa Allegro ma non troppo soi kirkkaasti. Sinfonian voima nousi esiin vasta toisen osan kauniissa sellojen soolossa, johon altot yhtyivät. Sellot palasivat teemaan, huilut toistivat kauniin teeman, tii-daaa- ti-ti lyhentyneenä, ja teemaa vaihdellen eri soitinryhmät tulivat mukaan. Kapellimestari loisti ja sai tarkalla johtamisellaan orkesterin loiston esiin. Neljännessä osassa orkesteri oli vauhdissaan, ja kapellimesteri osasi pitää jousien voiman sopivana muiden soittimien esiin nostamiseksi. Oboe aloitti uuden teeman, jonka pasuunat toistivat johdattaen orkesterin melkoiseen kiitoon kohti voimaa ja ylpeyttä, kunnes sellojen ja 2. jousten pizzicato vei suvantoon. Vaskien ja puupuhaltimien yläsävelmien johdattamana päästiin reippaaseen finaaliin.

Orkesteri osoitti hämmästyttävän taitonsa soittaessaan ensimmäistä kertaa Dvorakin sinfoniaa. Kapellimestari Benjamin Shwarts johti mestarillisen illan, jonka kruununa oli solisti, pianisti Javier Perianesin hurmaava taituruus.

Hannu Linnun ja Jouni Kaipaisen triumfi

Linnun ja Kaipaisen triumfi

Tampereen Sinfoniaorkesteri valmistautui hyvin Hannu Linnun johdolla Jouni Kaipaisen (1956-2015) Sinfonia nro 4 op. 93 kantaesitykseen Polyteknikkojen Kuoron, mieskuoro ja Pauliina Linnosaaren sopraano sekä Jaakko Kortekankaan, basso, kanssa. (3.3.-17)

Hannu Lintu esitti shamanistisen tanssin ja loistavan kapellimestarityöskentelyn Kaipaisen jättiläismäisen teoksen Commedia soidessa käsittämättömällä intensiteetillä, tarkkuudella, äänten voimakkuuden vaihteluissa, eri soitinryhmien säihkyessä ja solistien sekä ennen kaikkea kuoron alkukantaisen voiman välittämisessä kuulijoille. Jo aloitus oli jylhä, lyhyt ja vaikuttava. Siliskansin trumpetti tykitti lempeydellä alkutahdit, jotka sitten hetkeksi sammuivat tunnelman jatkuessa ja voimistuessa muiden soittajien mukana. Solistien esiintulo antoi lupauksen vielä enemmästä. Pauliina Linnosaari, vaaleana olkapäät paljaina kaulassaan hopeinen kaulakoru timanttien loistaessa yhdessä puvun hopeavärin ja kimalteen, lauloi eteerisesti ilman sanoja, hennosti ensin ja valtavaan voimakkuuteen yltyvänä yli koko salin ja orkesterin. Loistava esiintyminen, joka sai jatkossa sanojakin lauluunsa kantoi esityksen loppuun. Hän esitti tässä Kaipaisen runoelmassa Danten Beatricea, joka äänen kuuluessa kaukaisuudesta ensimmäisessä osassa Introduzionen jatkui viidennen osan Paradise terrestre, Maanpäällinen paratiisi ensimmäisessä osassa hänen lohduttaessaan Dantea, Jaakko Kortekangasta. Tämä aloitti kuoron kanssa alussa ensimmäisessä osassa, Johdanto, Introduzione. Hänen bassonsa täytti salin, voimaa ja jäntevyyttä äänessään hän lauloi kuoron kanssa vuorolauluna. Libretto oli jaettu kuoron ja Danten kesken, osassa, jossa libretto käsitteli koko ajan Danten ajatuksia.

Arkaainen tunnelma välittyi Linnun sormista orkesterin ja solistin sekä kuoron matkasta. Sinfonia piti sisällään aivan oman äänimaailmansa, joka selvästi nojautui aikaisempien vuosisatojen tukevaan perinteeseen. Erityisesti lyömäsoittajille sävelletty osuus väläytti sibeliaanisia välähdyksiä, patarummut Tiina Laukkanen ja Peter Fodor olivat taianomaisia, samoin muutkin lyömäsoittimet. Kaikki vasket ja puupuhaltimet loistivat, sävellys sai selvästi soittajatkin huippuvireeseen. Jonas Silinskansin johdolla trumpetti pystyi toistamaan säveltäjän tahdon hienovaraisesta soinnista. Ainoa pieni virhe kuului joskus ulostuloissa pienenä epätasaisuutena.

Koko salillinen kuulijoita nauliutui tuohon yli puolitoistatuntiseen esitykseenkuin huumautuneena. Hannu Linnun johtaminen oli parasta mitä olen nähnyt, hieman ahtaassa tilassaan hän hallitsi koko salia, johti kokonaisvaltaisesti koko kehollaan keinuen ja tanssien aivan uupumatta, hieman hikeä pyyhkien osien välissä.

Muutamat osat jouset soittivat sordiino tallalle asetettuna. Sitä efektiä ei olisi kaivattu, antoi se silti kaukaisemman tunnun, mutta kyllä jouset kykenevät samaan efektiin pelkällä jousen paineen säätelyllä. Erityisesti konserttimestari Pekko Pulakan soittaessa sooloa olisin mielelläni kuullut viulun kirkkaampana. Huilussa Annaleena Jämsä soitti terävät soolot vaihdellen suoran äänen ja laajan vibraaton välillä, erityisesti pidin vibraatosta. Kuitenkin muiden huilujen liittyessä soittoon, Nina Johnson pikkolo ja alttohuilu, Seppo Planman sekä Malla Vivolin huilu, kuului soitto kuin yhdestä puusta. Oboet kykenivät taas yllättämään hienovaraisella soinnillaan, klarinetit erottuivat hieman tummemmalla äänellään edukseen. Soinnin kääntyessä alttojen ja bassojen puoleen jouduin hieman ihmetellen hakemaan bassoa hieman terävämmän äänen alkuperää. No, olihan siellä bassojen takana flyygeli piilotettuna, ja vierellään klavieri. Muutos oli melkoinen edelliseen jousien esitykseen viikkoa aikaisemmin. Koko lava oli käytössä, tilaa olisi saanut olla enemmänkin.

Hannu Linnun laskiessa kätensä viimeisen osan jälkeen, kesti hetken, ennen kuin yleisö ymmärsi taputtaa. Sitten siitä ei meinannut tulla loppua, uudelleen ja uudelleen taputettiin solistit, kapellimestari ja kuoron johtaja Saara Aittakumpu kumartamaan. Lopulta koko sali nousi seisomaan.