Kaija Saariahoa Tampereella

Tampere-talon Iso sali 17.3. -17

Tampere Filharmonia

Mei-Ann Chen, kapellimestari

Jennifer Koh, viulu

Aloituskappaleena oli täysin keskellä romanttista klassismia Fanny Henselin säveltämä Alkusoitto orkesterille C-duuri. Vaikuttava alku huilun, klarinetin ja jousten esitellessä teeman, kapellimesterin loistavan työskentelyn rentouttamana saimme nauttia tästä pienestä kappaleesta. Pienetkin viitaukset orkesteri toisti tinkimättä, voimakkuuden vaihtelut melkoisista lukemista hiljenivät sujuvasti antaen huilistille tilan jatkaa klarinetin ja oboen kesken koskettavalla soololla, johon jouset yhtyivät.

Illan solisti viulusti Jennifer Koh astui orkesterin eteen kuin sininen pilvi, hyvin kohteliaasti tervehtien. Kaija Saariahon Graal theatre, konsertto viululle ja orkesterille alkoi solistin hämmästyttävällä jousen käytöllä. Kuulimme niitä ääniä, joita Posion Ulla aina koetti saada pois minun soitostani, rahinaa. Taidokas viulun käsittely kyllä hämmästytti, toisinaan sävelet olivat mieleni mukaisia, tunnistettavan kauniita. Niihin lähti orkesteri mukaan, soittaen hekin juuri niin kuin kapellimestari tahtoi. Niistä äänistä ei vain m inun korvaani muodostunut mitään seurattavaa, ei teemaa, melodiaa, ei sointuja. Muutamissa kohdin, ehkä rumpuosaston ollessa pääosassa, sain kuulla joitakin miellyttäviä rytmien käsittelyjä. Patarummut, isorumpu ja pikkurumpu kun soittivat luonnollisia ääniään. Tunnelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa, sävelet tippuivat kuin vesi räystäältä. Railakas jousen käyttö katkoi jouhia kuin Pekka Kuusiston soitossa.

Solisti joutui koville, nuotteja oli sävellyksessä, niin kuin Anton Salieri sanoi Mozartille: liikaa. Äänet kulkivat kahdesta kielestä yhtäaikaa yli kaikkien kielten, vaihtelivat normaaliotteesta huiluääniin huikaisevalla nopeudella ja tarkkuudella. Tätä jäin ihailemaan samalla kun huomioni kiinnittyi hänen paljaaseen jousikäteensä. Siinä oli habaa kuin Maarit Björgenillä tai keskiaikaisella pitkän jousen ampujalla.

Voimakkaiden aplodien jälkeen hän soitti ylimääräisenä romanttisen pienen kappaleen niin taitavasti ja tunnelmoiden, että se putsasi korvat hyvin illan sinfoniaa varten.

Sergei Rahmaninovin Sinfonia nro 1 d-molli op. 13 palautti meidät siihen äänimaailmaan, minkä tähden me salissa olimme. Yllätys oli ensimmäisen osan kiivas meno ja väliin aivan loppua enteilevän voimakas meno. Toisessa ja kolmannessa osassa keskityttiin hienovaraisempaan äänimaailmaan, ja neljäs osa palasi alun tempoon ja voimakkuuteen. Ilta päättyi onnistumiseen.