Taas Rouvali onnistui

Santtu-Matias Rouvali onnistui jälleen

Olikin jo ikävä Santtua. Hän oli valinnut kaksi teosta esitettäväksi perjantain konsertissa. Molemmat tuiki tuntemattomia. Hans Rott (1858-1884) Sinfonia nro 1 E-duuri. Päätin valmistautua kuuntelemalla sen etukäteen Youtubesta. Laitoin kuulokkeet korville ja seurasin samalla miesten SM hiihtoja telkasta. Kaksi ekaa osaa ehdin jotenkin kuulla. Tuntui huolestuttavalta.

Aluksi kuulimme Matthew Whittalin (s. 1975) säveltämän The heaven that dwells so deep, konsertto alttoviululle ja orkesterille. Ilari Angervo oli illan solisti. Hänen soittonsa aloitti, kauniit alton sävelet hyväilivät mieltäni ja antoivat positiivisen viitauksen sävellykseen. Kun orkesteri tuli mukaan, oli selvää, ettei ollut kyseessä klassinen teos. Whittal oli täyttänyt partituurin jämäkällä kamalla. Lyömäsoittajiakin oli ainakin viisi, piano, harppu, ja vasket erityisesti loistivat. Hämästyneenä kuuntelin äänimattoa. Se kuulosti kyllä hyvin oudolta, mutta lämpöiseltä ja melodiselta. Angervo loisti tähtenä, alton voimakkuus tuli hyvin esiin silloin kun orkesterin aloitettua alttoviulusta kajahti vastauksena lähes matalimmat äänet. Kompositio toimi loistavasti. Hämmästelin edelleen hieman vierastamieni lyömäsoitinten sopivuutta ja istumista kokonaisuuteen. Pianoakin soitettiin kuin suhistinta, kannen alta suoraan kieliltä. Ja sitten aloitti australialainen perinnesoitin didgeridoo. Olin siihen saanut ensikosketuksen Hattula kirkossa Kari Rydmanin sävellystä kuunnellessani vuosia sitten. Sama kummallisen alkukantainen sointuvan matala ääni kilpaili hyvin muiden soitinten seassa. Käsittämättömästi sen ääni sopi Angervon alton soittoon. Tässä oli erikoisuutta, joka onnistui. Toinen hämmästyksen aihe oli fagottien matalimpien äänien sointi, tällä kertaa yhdessä solistin loihtimien korkeiden huiluäänten kanssa. Oboet esittivät huiman soolon, siihen yhtyivät nyt klarinetit, soittimet etenivät niin suloisen samankuuloisesti, että se lähenteli täydellisyyttä. Viehättävä, outokin, mutta äänimaailmaltaan ja harmonialtaan kerrassaan valloittava kappale. Whittal oli paikalla ja kyllä me taputimmekin.

Santtu oli taitavasti jättänyt Wagnerin pois ohjelmistosta. Puoliajan jälkeen kuultu Hans Rottin sinfonia aloitti saman tapaisella äänivyöryllä kuin Whittall. Kaksi ensimmäistä osaa meni odottaessa. Soinnit ja melodiat, teematkin jotensakin kuulostivat hyviltä, mutta ennen kaikkea sukulaisuus edelliseen sävellykseen antoi oikeutuksen näihin kappaleiden valintoihin. Mutta sitten. Kolmas osa Schertso: Frisch und lebhaft alkoi kuin pioneerien miinakentän räjäytyksellä. Bruum, ja väylä oli selvä soittajien pinkaista hyökkäykseen. Vasket johtivat ja jouset kopistelivat minkä ehtivät perässä. Bassot tukivat etenemistä kuin vahva tykistö. Miten nautinkaan.

Neljäs osa Sehr langsam – Belebt jatkoi mihin kolmas osa pääsi. Nyt oli kahden ensimmäisen osan epäröinti ohi. Säveltäjä oli löytänyt varmuutensa, hän vyörytti, rynnäköi suorastaan huumaavassa menossa. Korvat alkoivat putsaantua, tätä on klassinen musiikki.

Ei ollut kiirettä kotiin, meidän Santtu sai tulla useasti taputettavaksi. Maaginen suorastaan oli hänen kosketuksensa esitettyyn musiikkiin. Ihmettelen, ettei sitä ole useammin soitettu.